Itsekritiikki

[ökpö]

Jooh. Onhan sitä yritetty, että unohtaisi vaan koko homman... Miksei vaan onnistu? Piirtämättä, kirjoittamatta edes omaksi huvikseen ainakin oma elämäni muuttuu pelkäksi latteaksi olemiseksi. Masennun ja alan ajatella ikäviä.

Näyttää siltä, että mun projektit kokee itsekritiikistä johtuvan kuoleman aina jossakin vähän yli 20 sivun kohdalla. Pitänee tehdä vain alle 20 sivun mittaisia projekteja. Kun vaan keksisi sellaisiin ideoita, tahtovat aina venyä.

[GOFbd]

Itselläni itsekritiikki iskee vasta jälkikäteen, kun katselen aikaansaannoksiani... Tehdessä on ollut maaninen tyydytys liian suuri todetakseen että lopulta nopeaksi ja selittäväksi tarinaksi tarkoitettu eepos onkin täyttä filosofista paskaa jota ei itsekään viitsisi lukea

[Ami]

Minulla yksi parhaista liiallisen itsekritiikin poissa pitäjistä on ollut kavereilta saatu "kannustus". Itseäni paremmat piirtäjät antoivat hyvin selvästi ymmärtää, ettei mun pitäisi tehdä yhtään mitään, kun en edes osaa piirtää. Eihän siinä muu auttanut kuin piirtää moiset lannistajat 160-sivuisella tarinalla kumoon ja olla vielä ylpeä siitä, että kehtaa tehdä jotain mitä ei osaa. Ehkä vähän nurinkurista mutta toimivaa. Kukaan haukkujistani ei muuten enää tee sarjiksia.

Eri juttu sitten, onko minulla vieläkään itsekritiikkiä edes tarpeeksi. Aika harvoin tulee sellainen olo, että "v***u mitä p****aa". Joskus niin käy, silloin saatan piirtää jonkun sivun tai kuvan uudelleen. Toisaalta kun blogeissa, gallerioissa jne näkee aika monenlaista jälkeä, niin tulee sellainen olo, että kyllähän sitä itsekin sekaan mahtuu. Tietty aina olis kivaa olla parempi.

[Merrot]

Minulla yksi parhaista liiallisen itsekritiikin poissa pitäjistä on ollut kavereilta saatu "kannustus". Itseäni paremmat piirtäjät antoivat hyvin selvästi ymmärtää, ettei mun pitäisi tehdä yhtään mitään, kun en edes osaa piirtää. Eihän siinä muu auttanut kuin piirtää moiset lannistajat 160-sivuisella tarinalla kumoon ja olla vielä ylpeä siitä, että kehtaa tehdä jotain mitä ei osaa. Ehkä vähän nurinkurista mutta toimivaa. Kukaan haukkujistani ei muuten enää tee sarjiksia.

Eri juttu sitten, onko minulla vieläkään itsekritiikkiä edes tarpeeksi. Aika harvoin tulee sellainen olo, että "v***u mitä p****aa". Joskus niin käy, silloin saatan piirtää jonkun sivun tai kuvan uudelleen. Toisaalta kun blogeissa, gallerioissa jne näkee aika monenlaista jälkeä, niin tulee sellainen olo, että kyllähän sitä itsekin sekaan mahtuu. Tietty aina olis kivaa olla parempi.

Tämä kirjoitus on minusta täyttä asiaa. Ei se niin mene, että mitä "taitavammine" osaa piirtää, sitä parempaa sarjakuvaa osaa tehdä. Anna mennä vaan sydämellä, se on kaiken ydin. Jos saa haukkuja mutta silti on palo tehdä, niin se on tosi lahjakkuuden merkki.
 

[Hazart]

Luin tämän ketjun melkein kokonaan putkeen ja totesin, että tämä pakonomaisen tekemisen ja perfektionistisen itsekriittisyyden (tekemisiään kohtaan) yhdistelmä ei ole välttämättä mikään maailman paras yhtälö...

 

[keijoahlqvist]

Ei se niin mene, että mitä "taitavammine" osaa piirtää, sitä parempaa sarjakuvaa osaa tehdä. Anna mennä vaan sydämellä, se on kaiken ydin. Jos saa haukkuja mutta silti on palo tehdä, niin se on tosi lahjakkuuden merkki.
 

Kyl.
Taitavat pakkaa olemaan tylsiä ja kosiskelevia sisällöltäänkin, noudattaa jotain esikuvia. Mut ne on nähty jo.
 
Jos on palo tehdä, tekee, ja oma tyyli kehittyy sisältöä palvelevaksi. Ja niin syntyy merkityksellistä sarjakuvaa kehunkerjuusarjakuvan sijasta.

[AapoK]

Totta. Kasa kauniita kuvia on ehkä se jokin tavoite mitä niin moni hamuaa, mutta sarjakuvapiirtämisenhän pitäisi olla soljuvaa ja sujuvaa, etevimmät osaavat vielä pelkistää ja tiivistää siinä samalla. Ja se tarina.

Erään tuttavan kanssa tuli keskusteltuakin tästä asiasta, että mikä on se sarjakuvan/kuvakerronnan tärkein osa-alue. Hän oli visuaalisen annin kannalla ja lisäsi samaan, että työni kärsivät juuri visuaalisesta köyhyydestä. Jokainen mielipide on arvokas, mutta samoja arvoja on hiukka arveluttavaa vertailuttaa A2-koon muotokuvien ja A4-koon 6-8 ruudun sarjakuvasivun välillä.

[keijoahlqvist]

Kukaan haukkujistani ei muuten enää tee sarjiksia.

Tuosta sen näkee: jotkut yrittää pinnistää jotain mitä sarjakuva ei ole, turhautuvat ja jättävät sikseen. Toiset piirtää menemään ja löytävät väistämättä oman uomansa.

AapoK:n kuvat ei kyllä köyhiä ole. Kun käsi ei jäykkänä yritä jäljitellä fotorealismia, temperamentti pääsee viivaa elävöittämään ja kertomaan osuutensa.

[Curtvile]

Ja se tarina.
..... mikä on se sarjakuvan/kuvakerronnan tärkein osa-alue. Hän oli visuaalisen annin kannalla ja lisäsi samaan, että työni kärsivät juuri visuaalisesta köyhyydestä.

Tarinasta samaa mieltä, mutta kaikella ystävyydellä tuttavaasi kohtaan: hänhän on näkövammainen, onhan?
Ei siinä mitään ajoittain tuen annansilmät-keräystä, mutta visuaalinen köyhyys?
On tietenkin tässä maassa täysin mahdollista ettei tuttavasi ymmärrä mitä köyhyys terminä tarkoittaa.

Keijo, en yritä laittaa sanoja suuhusi mutta:

Tuosta sen näkee: jotkut yrittää pinnistää jotain mitä sarjakuva ei ole, turhautuvat ja jättävät sikseen. Toiset piirtää menemään ja löytävät väistämättä oman uomansa.

korostin piirtää osuuden sen "kalskahdettua korvaani" , koska visuaalisuudestaan huolimatta sarjakuva on muutakin kuin sarja kuvia. En usko että tarkoitit että sarjakuva on aina vain alisteinen kuvalliselle ilmaisulle enkä sitä pidä Mayn kommentin pohjanakaan.
Jopa sanaton sarjakuva on paljon muuta kuin nippu kuvia.

Ei, itsekritiikki ei ole turhaa.
Siitä on yritetty tehdä keskustelussa samanlainen kainalosauva, tekosyy tekemättömyydelle, pelolle ja paniikille, synonyymi huonolle itsetunnolle.
Sitä ei itsekritiikki ole.

Kritiikki ei ole vain vikojen etsintää tai silkkaa suitsutusta, se etsii molemmat mikä toimii mikä ei.
Itsekritiikkiä tarvitaan. Ilman sitä mikään ei kehity, kukaan ei joko tyydy jälkeen tai tyydy jälkeen nyt tai edes siihen" se saa luvan kelvata".
Tämä ei tarkoita että kaikella taiteella on arvo (ja nyt tarkoitaa arvoa sen ladatussa merkityksessä, ylevöittävänä) eikä ainakaan muiden arvostusta.
Jos kokee suoltavansa sontaa, mutta kaikkien mielestä se on hienoa tekee jotain väärin.
Itsekritiikkiä harrastaa meistä kukin töitään kohtaan joka kerta kun näkee sen missä ratkaisut toimivat, missä eivät ja että viitsii välittää asiasta.

Kehut tai haukut ovat joko kannustavia tai lannistavia, mutta niiden vaikutus on kiinni itsestä.
Ja itsekritiikistä.

[rama]

Totta. Kasa kauniita kuvia on ehkä se jokin tavoite mitä niin moni hamuaa, mutta sarjakuvapiirtämisenhän pitäisi olla soljuvaa ja sujuvaa, etevimmät osaavat vielä pelkistää ja tiivistää siinä samalla. Ja se tarina.

Erään tuttavan kanssa tuli keskusteltuakin tästä asiasta, että mikä on se sarjakuvan/kuvakerronnan tärkein osa-alue. Hän oli visuaalisen annin kannalla ja lisäsi samaan, että työni kärsivät juuri visuaalisesta köyhyydestä. Jokainen mielipide on arvokas, mutta samoja arvoja on hiukka arveluttavaa vertailuttaa A2-koon muotokuvien ja A4-koon 6-8 ruudun sarjakuvasivun välillä.

Minä kuulun niihin joiden mielestä sarjakuva on juuri visuaalinen kokemus, ja asettaa sellaisena huikeat vaatimukset kuvakerronnalle. Se vähä mitä olen Aapon töistä nähnyt täällä Kvaakissa on jo aikoja sitten vakuuttanut siitä että ainakin tämä on Aapolla hanskassa.

Kuten sanottu, tukekaamme kaikki annasilmät-keräystä ja toivokaamme että myös Aapon tuttava pääsee siitä hyötymään


P.S. On itsestäänselvää että itsekritiikki on edellytys kehittymiselle. Mutta se yksistään ei riitä kovinkaan pitkälle.

[MK]

Jos on palo tehdä, tekee, ja oma tyyli kehittyy sisältöä palvelevaksi. Ja niin syntyy merkityksellistä sarjakuvaa kehunkerjuusarjakuvan sijasta.

Tämä oli kiva lukea juuri tänään, kun on sellainen päivä jolloin kaikki omat työt tuntuvat turhilta ja huonoilta. Omat työt näyttävät tekijältään, ja aina ei jaksaisi katsella itseään niistä töistään. Itsessä ärsyttävät jotkut asiat, joten omat työtkin ärsyttävät. Niistä heijastuvat omat kompleksit niin suoraan niin piirtäjänä kuin persoonanakin.

Ikävintä on se, ettei julkaistuaan töitään osaa enää (tarkoitan: minä en osaa) tehdä niin ylettömän vapaasti ja kokeilunhaluisesti. Kun piirrän jonkun sarjiksen, alan pohtia että onko tässä aluillaan jokin kokonaisuus, albumin alku, ja jos kyllä niin mikä tämä kokonaisuus voisi olla idealtaan, nimeltään jne. Pienenä sitä vaan maalasi ja katsoi tekemään kasaa läpi miettien "kiva" tai "ei onnistunut". Nyt näen sarjikseni julkaisurillien läpi, enkä enää sitäkään niin leikkisästi. Piirrokseni tuotteina! Markkinointitradenomin koulutusko tämän aiheuttaa? Taidan pitää pienen julkaisutauon, kunhan saan Prinsessan taitettua Helsinkiin mennessä...

[Ami]

P.S. On itsestäänselvää että itsekritiikki on edellytys kehittymiselle. Mutta se yksistään ei riitä kovinkaan pitkälle.

Itsekritiikki voi olla myös kehityksen este. Jos asettaa tavoitteet heti todella korkealle ja vertaa itseään alan parhaisiin taitajiin, tulee nopeasti siihen tulokseen, että ei osaa mitään eikä ikinä kehitykään. Jos taustaoletuksena on, että vain parhailla on oikeus olla olemassa, ei jaksa harjoitella niin pitkään että itse kehittyisi sinne parhaiden joukkoon.

[JJ Naas]

Itsekritiikki voi olla myös kehityksen este. Jos asettaa tavoitteet heti todella korkealle ja vertaa itseään alan parhaisiin taitajiin, tulee nopeasti siihen tulokseen, että ei osaa mitään eikä ikinä kehitykään. Jos taustaoletuksena on, että vain parhailla on oikeus olla olemassa, ei jaksa harjoitella niin pitkään että itse kehittyisi sinne parhaiden joukkoon.

Teknisesti huipputaitavien mestareiden työt ovat niin hyvin tehty, että niitä katsomalla voi olla hyvin vaikea hahmottaa miten kokonaisuus loppujen lopuksi on rakentunut. Ne ovat kuin taikatemppuja, joita tuijottamalla temppu ei aukea, yrittämällä yhdellä loikalla suoraan huipulle. Itse olen pikemminkin opiskellut ja kehittänyt itseäni sellaisten piirtäjien kautta, jotka ovat hieman itseäni parempia, mutta joiden töistä pystyy kuitenkin vielä tulkitsemaan miten he ovat ne tehneet, mitä polkuja he ovat kulkeneet. Sitten olen vain hajoitellut tällaisten esimerkkien avulla, kunnes (kuukausien, vuosien) päästä olen mielestäni teknisesti heidän tasollaan ja etsinyt seuraavia tekijöitä, jotka edelleen ovat puolestaan vain hieman itseäni edellä jne.

[pertti jarla]

Jos asettaa tavoitteet heti todella korkealle ja vertaa itseään alan parhaisiin taitajiin

Niin ei takuulla kannata tehdä! Sen sijaan kannattaa verrata itseään itseensä, säästää mahd. pitkälti työnsä jolloin kyllä muutaman vuoden päästä huomaa että kehitytty on. Jos vaan saa piirrettyä.

[Ami]

Teknisesti huipputaitavien mestareiden työt ovat niin hyvin tehty, että niitä katsomalla voi olla hyvin vaikea hahmottaa miten kokonaisuus loppujen lopuksi on rakentunut.

Tämän takia arvostan kaikkia sarjakuvia, myös niitä vähemmän onnistuneita. Kun alkaa miettiä miksi joku ei toimi, niin oppii paljon enemmän kuin hyviä juttuja lukemalla.

Kasvuympäristöllä voi olla itsekritiikkiin paljon vaikutusta. Jos oppii jo lapsena että vain täydellisyys on hyväksyttyä, kaikki huonompi alkaa vain ärsyttää, oli kyse sitten muiden töistä tai omista. Itsekritiikin määrä ja laatu ovat siis usein kaikkea muuta kuin tietoisesti valittuja asioita. Mulla on käynyt mäihä, kun ei ole lapsena vaadittu suorittamaan mitään. Teini-ikäkin meni ihan piirtämättä. Aikuisena sitten jaksaa leikkiä ja kehtaa räveltää.