Pyhä arkisuus

[pertti jarla]

Tuolla kerro murheesi-osiossa valiteltiin suomalaisen kerronnan korostunutta arkisuutta. Pieni on kaunista, tapahtumattomuus on suurta. Mielikuvitus näyttäisi loistavan lähinnä poissaolollaan.

Oon itsekin käynyt läpi vihavaiheen tässä asiassa. Mutta nyt on alkanut tuntua, että 1)kyllä Suomessa tehdään aina vaan enemmän mielikuvituksekastakin matskua ja 2) osa arkisista jutuista on oikein hyviä. Arjesta voi löytyä suuruutta ja fantasiassa voi kertoa kaikkien sisälmyksiä koskettavista asioista. Esim. sotajutut ovat mielestäni oikein hyvä tapa käsitellä kärjistetysti rohkeutta, pelkäämistä, voittamista, häviämistä jne. Jos näitä eri genrejen mahdollisuuksia ei tunne, on mielestäni jatko-opiskelun tarpeessa.

Olennaista tässä ois mielestäni se, että kukin tehköön mitä sisältä luontevasti tulee. Fantasiaa tai olohuone-tupakki-kahvi-osastoa. Näitä tekeleitä pitäisi arvioida osana genreään eikä alkaa lannistamaan tekijöitä ja mussuttamaan että onpa arkista murjotusta tahi eskapistista huttua. Seurauksena voi pahimmillaan olla, että tekijä vaihtaakin linjaansa ja alkaa tehdä innotonta scheissea joka ei ole sitä ominta.

[VesaK]

Kyllähän arkisuus toimii, kunhan sitä esitetään taiten. Ks. Pauli Kallion tuotanto.
Osuuskunta Käyttökuvan Mämmilästä nyt puhumattakaan.
Kaikkiaan enemmistö kotimaisista sarjakuvahahmoista on arjen sankareita. Lievästi todellisuutta venyttäen... Pekka Puupäästä ja Rymy-Eetusta lähtien.

[Curtvile]

Hyvin älykäs keskustelun avaus.
Ei arkisten juttujen käsittelyssä itsessään ole mitään vikaa, mutta sen tai omaelämänkerrannollisuuden nostaminen muiden lajityyppien yläpuolelle itseisarvoisesti kertoo minulle vain näiden nostajien heikosta itsetunnosta ja älyllisestä rajoittuneisuudesta.

suomeksi:  tarpeesta päteä.

Mielipuolisinta tilanteessa on että osan mielestä tilanteessa missä isoin osa UGta ja melkoinen otanta kotimaista valtavirtaa on juuri tätä lajityyppiä.
Olisiko kaikki paremmin jos olisi pottunokkien tai supersankarien ylivalta?
Ei.

Mutta siinä mielessä on että Warren Ellisin pilkka siitä että sarjakuvissa olisi vain sairaanhoitajasarjoja melkein pitää paikkansa Suomessa.
Kärjistettyä kylläkin mutta kirjallisuuden realismin saavuttavan arvostuksen kaipuu johtaa jossain määrin siihen etteivät, muutamaa sitkeää poikkeusta lukuunottamatta, tekijät uskalla hyödyntää  muita kertomistapoja.

ja silloin seisovasta vedestä odota myrkkyä pätee siihenkin.
Arki ei itsessään ole huono lähtökohta.
Se että niin moni tekee arjesta vieläkin tylsempää, on.

[roju]

Äh, Pertti. Nää vesitit hyvän riidanaiheen. Oisit ny ollu mustavalkonen, mutku asiaa joka sana.

Mutta väitänpä kumminki että havainnosta se mielikuvituskin lähtee. Pohjimmiltaan. Jos oikeen kaukaa haetaan. Näin saan muotoiltua tarpeeksi ympäripyöreän "väittämän".

Sitten on vielä ne, niinkuin toisessa ketjussa mainittu Tervo, joilla lähtökohtana on arki ja siitä mopo lähtee. Minusta pikku-uutiset osoittaa, ettei millään voisi keksiä niin hulluja juttuja kuin mitä tapahtuu todellisuudessa.

Mitäköhän yritän selittää. Lopetan kun en itsekään ymmärrä.

[roju]

mutta sen tai omaelämänkerrannollisuuden nostaminen muiden lajityyppien yläpuolelle itseisarvoisesti kertoo minulle vain näiden nostajien heikosta itsetunnosta ja älyllisestä rajoittuneisuudesta.

suomeksi:  tarpeesta päteä.

Minen millään usko että tuommosesti aattelevia ihmisiä on, vaikka ite oonkin snobi.

Ite jostain syystä oon jo pentuna tykänny arjesta, ainoostaan Narniaa jaksoin lukea. Musta se oli niin helppoa se fantasia, voihan sitä nyt KEKSIÄ ihan mitä vaan.

Mutta oli tarina mikä tahansa, olennaista on se, miten se kerrotaan. Tempaako mukaansa vai ei.

[Curtvile]

Mutta oli tarina mikä tahansa, olennaista on se, miten se kerrotaan. Tempaako mukaansa vai ei.

tämän moni unohtaa, teki kumpaa vain. mutta omakohtaiset kokemukset ovat ainakin allekirjoittaneelle tuoneet uskon siitä että juuri mainitsemani kaltaisia ihmisiä on.

Onneksi ei juurikaan sarjakuvapiireissä, mutta kotimaisen kerronnan puolella? Vot tokkiinsa.

Sarjakuvan etuoikeus on sen nauttima vapaus. Se ole vielä niin .. harkitsin estabilisoitunutta, mutta kangistunutta ja laitostunutta on osuvampaa suomea.
Se voi olla mitä vain. Vielä.

[Matti Karjalainen]

Kyllähän arkisuus toimii, kunhan sitä esitetään taiten. Ks. Pauli Kallion tuotanto.

Juuri näin. Pauli Kallion "Kramppeja ja nyrjähdyksiä" on malliesimerkki siitä, että kakskyt/kolkytjarisaisten arjesta voidaan tehdä laadukasta sarjakuvaa. Myös Ville Rannan "Isi on vähän väsynyt" ja tietyin varauksin myös Hannu Eskon "Päiväkirja" ovat onnistuneita kuvauksia tavallisesta elämästä.

Valitettavasti vastakkaisia esimerkkejä löytyy. Kuten jossain toisessa viestiketjussa oli puhetta, on omaelämäkerrallinen / arkirealistinen sarjakuva viime kädessä tavattoman vaikea laji. Kyllä omasta päivästään pystyy helposti hahmottelemaan jonkinlaisen sarjakuvan tai luonnoslehtiön, mutta on kokonaan toinen juttu, jaksaako satunnainen lukija innostua (itselleen tuntemattoman) tekijän mielenliikkeistä ja tekemisistä - etenkin jos aiheena ovat niin omaperäiset jutut kuin oluen juominen, luomisen tuska ja ihmissuhteiden sietämätön keveys. Ei sillä, kyllähän noista edellämainituista elementeistä hyvän sarjakuvan saa aikaiseksi, mutta jotain lisäarvoa tarvitaan, että erotutaan harmaasta massasta.

Joku kirjakustantamon edustaja taisi taannoin sanoa, että melkoinen osa heille lähetetyistä käsikirjoituksista on juuri Kalle Päätalon Iijoki-sarjan innoittamaa omaelämäkerrallista muisteloa nuoruusvuosista. Harrastajakirjoittajat olettavat, että heidän elämänsä on sellaisenaan lukijoita kiinnostavaa, eikä sitä osata hyödyntää fiktiivisen tarinan aineistona.

Fantasian ja mielikuvituksen käyttäminen ei ole tosiaan Suomessa yhtä yleistä, mutta tässäkin törmätään samaan juttuun kuin omaelämäkerrallisten sarjakuvienkin kanssa: miten kirjoittaa hyvä fantasiasarjakuva siten, ettei jäädä vain puolivillaisen ja moneen kertaan luetun Tolkien-pastissin asteelle?

Summa summarum: tee mitä teet, kunhan teet sen hyvin 

[keijoahlqvist]

on kokonaan toinen juttu, jaksaako satunnainen lukija innostua (itselleen tuntemattoman) tekijän mielenliikkeistä ja tekemisistä - etenkin jos aiheena ovat niin omaperäiset jutut kuin oluen juominen, luomisen tuska ja ihmissuhteiden sietämätön keveys.

Jaksaa. Minä en jaksa lukea kliseistä fiktiota. Omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa sentään on aina jotain ainutkertaista.

[Mon of Olay]

Omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa sentään on aina jotain ainutkertaista.

Hyvässä fiktiossakin on aina jotain ainutkertaista.

[Irene]

Jaksaa. Minä en jaksa lukea kliseistä fiktiota. Omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa sentään on aina jotain ainutkertaista.

Myös elämäkerrat ovat usein kiinnostavampia kuin romaanit juonen puolesta. Romaaneissa kun on pakko olla jonkin sortin tolkku ja uskottavuus juonenkäänteissä. Elämäkerroissa sen sijaan voi tapahtua mitä vaan, sellaistakin, missä ei ole mitään järkeä.

[Riekko]

Romaaneissa kun on pakko olla jonkin sortin tolkku ja uskottavuus juonenkäänteissä. Elämäkerroissa sen sijaan voi tapahtua mitä vaan, sellaistakin, missä ei ole mitään järkeä.

Tästä olen sikäli eri mieltä, sillä fiktiossa voi ihan yhtä hyvin revitellä niin paljon kuin sielu sietää. Suomessa tähän ei uskalleta tietenkään mennä, koska jokaisen kirjailijan salainen unelma on kirjoittaa toinen "maa on syntinen laulu" (tämä oli sitten huumoria, tiedoksi tosikoille). Itäisessä naapurimaassamme, jossa mm. Faabelien kirjoittelu sattuneesta syystä kehittyi huippuunsa, on muutamilla kirjoittajilla ollut tapana revitellä oikein olan takaa suorastaan kohtuuttomuuksiin sortuen ja kumma kyllä, näiden hihhuleiden teoksia on painettu kirjaksi asti.

Sitä en kylläkään ymmärrä miksi fakta ja fiktio olisivat toisensa poissulkevia asioita, koska molemmilla on paikkansa. Jos joku on niin ahdasmielinen, ettei voi sietää kuin toista niin omapahan on häpeänsä.

[pertti jarla]

  Inhoan tarinoissa ennalta-arvattavuutta ja kaavamaisuutta. Tosielämässä tapahtumia ei voi ennustaa ja ihmiset ovat monimutkaisia, usein ennalta-arvaamattomia otuksia. Ennalta-arvattavasta, kaikkia kliseitä kumartavasta yhden ominaisuuden tyypeillä kansoitetusta tarinasta huokuu vastenmielinen, lähes fasistinen deterministinen maailmankuva. Onko juttu fantasiaa, arkirealismia tai jotain siltä väliltä, ei oikeastaan liity tähän mitenkään.

[Curtvile]

Sitä en kylläkään ymmärrä miksi fakta ja fiktio olisivat toisensa poissulkevia asioita, koska molemmilla on paikkansa. Jos joku on niin ahdasmielinen, ettei voi sietää kuin toista niin omapahan on häpeänsä.

Toisen fakta on AINA toisen fiktiota.
Ennalta-arvattavuus on lähes aina pahe ja umpitylsää.
Siltikin:
Kaikki on ainutkertaista. Aivan kaikki. Täydellisen hifistin toistamat laboratio-olosuhteetkin ovat erilaisia, yksilöllisiä riittävän tarkassa tarkastelussa.
Eikä sillä,oli se mitä tahansa, silti ole oikeasti väliä laajemmassa mittakaavassa.

Mutta sillä pitäisi olla.
Todellisuus on tarua ihmeellisempää. Mikä on niin vaikeaa sen tajuamisessa että ihmeetkin ovat osa todellisuutta?

Tässä yhteydessä haluan tähdentää ettei sanalla ihme ole uskonnollista tai pelkästään positiivista arvolatausta.
Arjen kuvaus ei itsessään nosta kenenkään arvoa.
Älyllisen tai tunnereaktion aiheuttaminen nostaa, oli kyseessä mikä tahansa.

[Matti Karjalainen]

Jaksaa. Minä en jaksa lukea kliseistä fiktiota. Omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa sentään on aina jotain ainutkertaista.

En minäkään tykkää kliseisestä fiktiosta, mutta onneksi kaikki fiktio ei ole sellaista - ja joskus heikkoina hetkinä tuntuu siltä, ettei omaelämänkerrallisuuskaan sulje kliseisyyden määritelmää pois (kts. yllä mainitut taiteilijaelämää-esimerkit ihmissuhdesotkuista ja oluen lipittämisestä). Jonkun sarjakuvataiteilijan luonnoskirja tiistaipäivän sujumisesta saattaa olla lukukokemuksena yhtä puistattava kuin se tuhanteen kertaan aikaisemmin nähty Tolkien-pastissikin.

Rinnakkainasettelu on tietysti tarpeetonta, sillä hyvä sarjakuva on hyvää sarjakuvaa ja huono sarjakuva huonoa sarjakuvaa, omaelämäkerrallisuuden asteesta riippumatta.

Hyvässä fiktiossakin on aina jotain ainutkertaista.

Inhoan tarinoissa ennalta-arvattavuutta ja kaavamaisuutta.

Nämä voi allekirjoittaa kevein sydämin.

[Antti Vainio]

Minulla on tuossa hyllyn päällä ollut pidemmän aikaa Ultimate Spiderman 2/2005 jonka olen aloittanut kaksi kertaa mutta luovuttanut kun ei tuolla sekoilulla ole minkäänlaisia yhtymäkohtia todelliseen elämään. Eli minusta fantasiakin vaatii jonkinasteista realismia ainakin siinä mikä saa ne tyypit tikittämään.

Toinen ääripää on sitten tämä kotimainen artistimeininki:taideopiskelija istuu yksiössä ja pohtii rakkauselämäänsä ja varsinkin sen puutetta. Kliimaksissa hän tajuaa että perkele, se jääkaapissa oleva maito on hapantunut!

Kummallakin suuntauksella  on kannattajansa jotka ovat vähän fundamentalisteja tiukempia mielipiteissään. Voisiko ajatella että siellä välimaastossakin saattaisi olla jotain?