Tekotaiteellisuudesta

[OlliH]

Pikemminkin tekotaiteellisuus viittaa siihen, että termiä käyttävällä on tietty mielikuva siitä, mitä oikea taide on ja sitten jakaa sen perusteella osan taiteesta (tai taiteeksi tarkoitetusta) tekotaiteeksi.

Oikeastaan tämä on provosoivan ehdotukseni pohja, eli kuten jälkimmäisessä kappaleessani mainitsin, termiä käyttävät yleensä ihmiset jotka eivät taiteesta yleisesti (ehkä muutamaa kanonisoitua tapausta lukuunottamatta) välitä. Ne, jotka ensimmäisen kerran pitivät Munchin Huutoa rumana, mutta alkavat myöntää että se on taidetta kun se alkaa näkyä mainoksissakin. Pahoittelen stereotypisointia paitsi niiltä jotka tuntevat piston sydämessään. Mainittakoon nyt vielä, että en koe itseäni mitenkään suureksi taidesarjakuvan tuntijaksi tai edes välttämättä ystäväksi, ja että koin äsken pienen piston sydämessäni. Mutta vain pienen.

Mutta joskus näkee tarkoituksellisesti tekotaiteellisesti tehtyä taidetta, jolla esimerkiksi kommentoidaan taidetta ja sen sisältöä yleensä. Sellainen taideteos voi olla kovinkin hyvä (mutta erittäin tekotaiteellinen ainakin ensisilmäykseltä).

Tarkoitatko parodiaa taiteesta? Ei kai sellaista nyt tekotaiteelliseksi voi mitenkään laskea, eikä ehkä edes taiteelliseksi (jos nyt lähdetään kapeasta taiteen määritelmästä). Paitsi jos se on huonoa jolloin, noh, se on huonoa. MOT tai jotain. No, olipas heikkoa perustelua, mutta ehkä osaan perustella paremmin jos antaisit esimerkin.

[Laura Sivonen]

Keijo, mai mään. Osuit naulan kantaan.

Jag tycker, att taide on sitä, mikä tulee luonnostaan. Tekotaide sitä, mikä pitää vääntämällä vääntää yrittäen todistella muille omaa "osaamistaan".

[ökpö]

Keijo, mai mään. Osuit naulan kantaan.

Jag tycker, att taide on sitä, mikä tulee luonnostaan. Tekotaide sitä, mikä pitää vääntämällä vääntää yrittäen todistella muille omaa "osaamistaan".

Tossa määritelmässä on vain se ongelma, ettet voi lopputuotteesta tietää mikä on tehty 'luonnostaan' ja mikä vääntämällä väännetty. Tiedän kirjoja, joita on pakerrettu kymmenen vuotta, ja lopputuote on upea ja vaivattomasti luettavissa. Ja vastakkaisia esimerkkejä myös.

Mm. tätä tarkoitin sillä aiemmalla argumentillani, että tekotaiteellisuutta kuten taiteellisuuttakaan ei voi tekijän tarkoitusperien tai tavoitteiden kautta määritellä.

[hannu lipponen]

Ehkä tekotaiteellisuus on sitä, että ei ole mitään sanottavaa, mutta halutaan sanoa se taiteellisesti.

[Laura Sivonen]

Tossa määritelmässä on vain se ongelma, ettet voi lopputuotteesta tietää mikä on tehty 'luonnostaan' ja mikä vääntämällä väännetty.

Pitäisikö? Jakaisin "taiteen" ja "tekotaiteen" sillä perustein, mikä minusta vaikuttaa teennäiseltä ja mikä aidolta. Eihän sen ole pakko niin olla. Vai vaatiiko joku tarkkaa kastijakoa näiden kahden välillä (kun osa ei edes usko tekotaiteen olemassaoloon)?

Tekotaiteellisuus on kikkailua ja tekemällä tehdyn oloista muka-syvällisyyksillä briljeerausta, joka usein - ei aina - näkyy lopputuloksesta. Taide taas on oman mielikuvituksen toteutusta niissä rajoissa, jotka omat taidot ja kyvyt asettavat.

[Jyrki Vainio]

Ehkä ne yhtäläisyysmerkit voidaan laittaa niin, että tekotaiteelisuus = huonoa taidetta. Mutta onko kaikki huono taide tekotaiteellista? Ei minusta. Huono voi olla niin MONELLA tavalla!  (Laskekaa vaikka, kuinka monessa kvaakin ketjussa innokkaasti keskustellaan siitä, mikä on HUONOIN elokuva, HUONOIN manga, HUONOIN sejase ja kuinka paljon harvemmin uskalletaan nimetä jotain, mikä olisi oikeasti HYVÄÄ!)

Meillä oli aikanaan Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan kahvilassa kirja, johon kaikki saivat kirjata mietteitään kuvin ja piirroksin. Vähän niin kuin sarjakuvatapaamisissa, mutta vähemmän alkoholia ja enemmän kofeiinia.
Kuten voitte arvata, pohjoisen kaamos tuotti paikoin aika angstista matskua. Itse muistan raapustaneeni sinne kerran luennolla syntyneen "runon", joka meni jotenkin niin, että "Voi ketun ketun kettu, voi hatun hatun hattu, voi ketun hattu, voi ketun hattu". (Myöhemmin joku toinen luovasti ahdistunut sielu intoutui laatimaan samalle sivulle tälle tekstille sävelmää).
Yleisesti ottaen kirjasta oli helppo erottaa toisistaan tyttöjen poikien tuotokset. Tytöt piirsivät naivistisia eläinhahmoja ja kirjoittivat runoja, pojat piirsivät yrmyjä barbaareja ja robotteja. Niin - ja pottunokkia.
Kun nämä maailmat kohtasivat, oli tulos yleensä kyyninen ja ironinen: poikien piirrokset tekivät pilkkaa tyttöjen teosten herkkyydestä.
Kerran toin erään ystäväni tiedekunnan ulkopuolelta katsomaan tätä kirjaa. Hän sanoi tästä yhdistelmästä, ja etenkin poikien piirrosten kommenteista jotain, joka on pysynyt mielessäni: "Tässä nähdään, kuinka paljon helpompaa on olla kyyninen, repiä jotain alas ja olla sarkastinen, kuin oikeasti uskaltaa laittaa itseään likoon ja tehdä jotain tosissaan herkkää".

Niin että kyllä minäkin peräänkuuluttaisin sitä tekemisen vilpittömyyttä. Mutta kuten joku jo sanoikin, se ei kyllä välttämättä näy työstä ulospäin. Monet kököt supersankarisarjakuvatkin on voitu tehdä ihan tosissaan, tekijä omasta mielestään omia rajojaan ylittäen ja itsensä täysillä likoon laittaen. Mitä siitä sitten voi sanoa, pitäisikö kommentoijan tietää myös jotain tekijän motiiveista? Saako sen antaa vaikuttaa mielipiteeseen teoksesta?

Comics Journalissa oli joskus paljon väittelyä aiheesta "art vs. craft", eli siis suoraan sanottuna ns. taiteellisuuden merkitys versus perinteinen piirrostaito. Tuskin kovinkaan yllättäen lehti ei antanut tekniselle piirrostaidolle juuri minkäänlaista itseisarvoa, vaan heille tämä rajoja rikkova taiteellisuus, mitä se sitten lienekään, oli kaikki kaikessa. Eli kokeileva pitää olla, näyttää se sitten kuinka rupuiselta tahansa.
Ei myöskään liene suuri yllätys, että minä olen aika lailla eri mieltä. Minä en yksinkertaisesti pysty vastaamaan henkilökohtaisen innostuneesti kuvataideteokseen, jos ei tekijä osoita minulle myös jonkinlaista piirrostaitoa. Eihän se yksinään riitä, ei tietenkään, mutta on sillä silti myös joku merkitys, minusta. Sori vaan, mutta niin se nyt vain on.

Comics Journalissa etenkin päätoimittaja Groth on toistuvasti sanonut, että hänelle pelkkä vilpittömyys ei yksin riitä. Että vaikka supersankarisarjakuva olisi kuinka tosissaan tehty, niin roskaa se on silti. Että markkinat ovat täynnä "vilpittömästi tehtyä roskaa".
En oikein tiedä, miten suhtautua tuohon lausuntoon.
Minua itseäni on aina ihmetetyttänyt, kuinka tärkeää taiteellisuutta edustavalle yleisölle on muodollinen kokeilu. Pitää aina etsiä jotain, mikä on uutta, erilaista, erikoista. Kuin narkkikset, pitää aina saada isompi ja isompi latinki, uusi entistä kovempi tälli. (Ikään kuin alan kovimmilta harrastajilta ovat makuhermot palaneet niin paljon tavallista ihmistä enemmän karrelle, että vaaditaan virikkeitä ihan eri tason intensiteetillä).
Mutta kun usein muodollinen kokeilu tarkoittaa sitä, että siihen ei sisälly mitään muuta pointtia kuin se kokeilu. Se voi olla erilaista, mutta ei lopultakaan sano mitään.
Kun sen sijaan jos ajatellaan taidetta viestinnän muotona, jos taiteilijalla on oikeasti jotain SANOTTAVAA, joku pointti jonka haluaa yleisölleen välittää, niin karu totuus on, että sellaiseen tarkoitukseen vakiintuneet esitystavat, perinteinen ilmaisu, on kaikkein tehokkainta. Koska siihen on totuttu, sitä ymmärretään parhaiten, ja viesti menee parhaiten läpi. Huomio kiinnittyy siihen, mitä halutaan sanoa, eikä muodollisiin kikkailuihin.

Miksi kokeilevuus ja uuden hakeminen saa aina niin paljon huomiota, silloinkin kun se tapahtuu vain pelkän itsensä vuoksi, eikä sisällä mitään pointtia muodollisen kikkailun lisäksi?

[JJ Naas]

Jyrki: (myönnän osuuteni ironisen ja sarkastisen materiaalin tuottamiseen kyseiseen Lapin yliopiston kahvilakirjaan. )

Eikös kokeilemiseen liity se näkökulma, että kokeillaan eri asioita ja sitten kun on tarpeeksi kokeiltu niin muodostetaan johtopäätöksiä kokeiluista ja päädytään toimenpiteeseen x, joka esim. tässä tapauksessa voisi olla joko:

A: Kokeillaan aikanssa ja unohdetaan koko juttu kun ei enää nappaa.

B: Poimitaan kokeilun tuloksena syntyneistä havainnoista ja käytännöistä parhaat ja jatkojalostetaan niitä.

A:n harjoittaminen on ikäänkuin turistina olemista sarjakuvan kentällä. B:n harjoittaminen yhdessä teknisen taidon kehittämisen kanssa puolestaan on se voima, joka tuottaa niitä uusia juttuja, jotka oikeasti ovat merkityksellisiä vielä vuosienkin päästä.

[ökpö]

Tekotaiteellisuus on kikkailua ja tekemällä tehdyn oloista muka-syvällisyyksillä briljeerausta, joka usein - ei aina - näkyy lopputuloksesta. Taide taas on oman mielikuvituksen toteutusta niissä rajoissa, jotka omat taidot ja kyvyt asettavat.

Niin, eli kyse on siitä miltä taiteen kuluttajasta vaikuttaa, eikä siitä miten taide on tehty. Aiempi kirjoituksesi kun antoi kuvan, että kyse on mielestäsi nimenomaan tekoprosessista, ja että tekotavalla olisi väistämätön yhteys lopputuotteen antamaan vaikutelmaan.

[Doc Lomapäivä]

Nakataan oma lusikka soppaan. Tämän voisi lisätä aiemmin esitettyihin tekotaiteellisuuden määritelmiin.

Tekotaiteellisuutta syntyy kun tekijän ulkoiset motiivit menevät teoksen edelle. Kuten: olisinpa taiteilija, pidettäisiinpä minua älykkäänä, saisinpa ilmaista viinaa.

[Mikko A]

minusta tekotaileellisuus menisi että esim:

- Katja tukijainen joka duunailee tuollaista taiteellista tyttösarjista ja vetää pensselillä kaunoa ja rikkoo perinteisen sarjakuvarakenteen ihan vaan tekstin ja kuvan mössöksi => rehellistä "taidetta".

- Se tyttö joka lukaisee tuon ja tuntee sisimmässään että nyt onkin tehtävä itse jotain tuollaista. Ei ole ideaa, ei ole osaamista, ei ole kerrottavaa, mutta horjuvalla pensselillä sudittuna pari kliseistä läppää ja olevinaan siitä tuli jo rajoja rikkovaa taidetta, vaikka kyse vain pahimman luokan tekotaiteellisesta lammastelusta. Jos joku todellinen taitelijan liekki palaa sydämmessä, sitä varmasti jatketaan ja tehdään, mutta tuntuu että sellaiset kerta kokeilut ja ohimenevät muiden imitointikaudet ei ainakaan henk. koht. lasketa "oikeaksi taiteeksi". Vähän tököllä esimerkillä: vaikka joku kerran ihan omakätisesti vaihtaisi  auton renkaan kunnolla ja saisi homman toimimaan, ei se kuitenkaan tee siitä mekaanikkoa, puhumattakaan jostain joka omakätisesti ideoisi ko. menopelit.

Se on sitä perus taidekoulu osastoa, missä 100 tyyppiä näkee jostain idean käyttää LP levyä tai roskiin heitettyä tietokoneen näppäimistöä tarve-esineiden valmistuksessa ja kuvittelee että nyt ollaan jotain vallankumouksellista taidetta kun seurataan muiden ideoita ja oma luovuus on ihan vaan verrattavissa tavalliseen teolliseen prosessiin (=> kuten perus sarjakuvan piirtäminen "muiden säännöillä", pelkkänä duunina).

Ei minua sinänsä kiinnosta onko sarjakuva taidetta, viihdettä, roskaa vai politiikkaa tms. Jopa tekotaiteellinen voi joskus olla ihan ok.

[Curtvile]

Aioin laittaa pitkällisen ja ikäväsävyisen vuodatuksen, mutta Doc ehti viedä jalat suustani.
Mikko A:n diagnoosia en voi allekirjoittaa.
Itse en ole sitä tehnyt, mutta ollut usein läsnä kun K.Tukiainen lytätään tekotaiteelliseksi ja... niin ehkä joku lapsikin lukee tätä.

Taiteilun paloa ei voi määrittää. silloin mennään siihen korniin osastoon jossa Gary Groth ja muut joilta ei voi kauhalla vaatia hymyilevät tietäväisinä.
Runotytöt itkee nurkassa ja insinöörit naputtaa laskennallista mallia tietokoneeseen.

Tekotaiteellisen ja taiteellisen raja on piirretty veteen.
Ja houtskajaskarilta tuulee muutama sata metriä sekunnissa.

[Noe Trauman]

Jag tycker, att taide on sitä, mikä tulee luonnostaan. Tekotaide sitä, mikä pitää vääntämällä vääntää yrittäen todistella muille omaa "osaamistaan".

Muutama juttu kun tuli mieleen:
"Taiteilun palo" ja sen luonnollisuus kuulostaa hassuilta, kun kysymys on usein pelkästä työskentelystä. Ongelmana ovat (ainakin itselläni) valmiit kuvat ja ilmaisut/ajatukset joita viihteen kautta tunkee jatkuvasti koppaan. Ts. jos haluaa sanoa jotain uutta töillään pitää kehittää oma kieli ja se vasta pakolla vääntämistä vaatiikin. Plus tietysti käden laiskuus, eli piirrustellessa huvikseen tulee vahvistaneeksi omia maneerejaan. Kumpaankin auttaa mahdollisimman outojen juttujen kokeilu, mikä tekotaiteellisuudeksi helposti tuomitaan.
Toiseksi, klassinen esimerkki Kaj Stenvallin ankkatauluista. Pari ensimmäistä olivat ehkä taidetta, kunnes muuten varsin pätevä maalari juuttui ansaitsemaan liukuhihnahommilla: sisustustaulu=tekotaidetta.

[OlliH]

Tässä kai on aika pitkälti esitetty, että teoksen ulkopuoliset tekijät erottavat taiteellisuuden ja tekotaiteellisuuden. Tästä voi kai olla samaa mieltä, mutta sitten on pari aiheellista kysymystä:

Mitä siitä sitten voi sanoa, pitäisikö kommentoijan tietää myös jotain tekijän motiiveista? Saako sen antaa vaikuttaa mielipiteeseen teoksesta?

Ensimmäiseen vastaisin että ei, teoksen pitää kantaa omilla jaloillaan. Jälkimmäiseen vastaisin "riippuu": jos jollekin ulkoteokselliset lisäävät tai vähentävät arviota niin luonnollisesti se vaikuttaa hänen mielipiteeseensä, ei kai siinä muutakaan voi. Mutta mikäli hän kirjoittaa siitä arvion tai ehkä jopa jos puhuu asiasta muiden kanssa on syytä painottaa jos nämä asiat vaikuttavat hänen mielipiteeseensä. "Kai mä diggailen siitä osittain niin paljon kun tuntee kaverin ja on nähnyt sitä tekemisprosessia", "en mä pysty tykkäämään sen jutuista kun on kuullut millainen sika se tyyppi on siviilissä" ja "no sehän on nyt vaan joku angstinen teini" ovat ihan ymmärrettäviä kommentteja mutta ei noilta pohjilta saisi teoksia arvioida.

Kaj Stenvallia olen pitänyt aina vain huonona (= ärsyttävänä, latteana) taitelijana. Onko liukuhihnatyöskentely sitten tekotaiteellista. Ei kai automaattisesti, mutta jos tekijä itse ei ole innostunut asiasta muuten kuin rahan tekemisen näkökulmasta niin sitten kai. Enpä tiedä Stenvallin ajatuskulkuja, joten en mene häntäkään tuomitsemaan.

[pertti jarla]

Jag tycker, att taide on sitä, mikä tulee luonnostaan. Tekotaide sitä, mikä pitää vääntämällä vääntää yrittäen todistella muille omaa "osaamistaan".

Nii, tuntuu siltä että jos ihmiset toteuttaisivat rohkeammin omia pakkomielteitään, eivätkä yrittäisi päteä jossain skenessä, nähtäisiin vähemmän väkinäistä tavaraa. Ne omat pakkomielteet voi olla vaikka kakalla maalaamista, Bamse-nalleja tai Kapteeni Amerikkoja.

[Chemo]

Tekotaiteellisuutta syntyy kun tekijän ulkoiset motiivit menevät teoksen edelle.

Jep: ja nimenomaan se, että halutaan tulla noteeratuksi "taiteellisina", sellaisilla tekeleen tunnusmerkeillä joita yleisö on tottunut pitämään "taiteellisuudelle" ominaisina, ja annetaan tämän sitten sanella teoksen muotoa ja sisältöä.

Ulkoisia motiivejahan on paljonkin: tilaajien speksaamia räätälitöitä, jotka voivat omissa kehyksissään olla vaikka kuinka merkittäviä taiteellisesti.