Olen edellisten parin keskustelijan kanssa eri mieltä värityksestä.(mahdollinen ironianlukukyvynpuutostilasta edellisten viestine kohdalla ilmoittava disclaimer tässä terve)
En itse väritä töitäni kuin hetkellisessä mielenhäiriössä, koska olen liian laiska, enkä ole valmis tekemään sitäkin osa-aluetta varten vaadittavaa työtä, varsinkin kun on ihmisiä jotka sen vaatiman työn ja opiskelun ovat jo tehneet ja ovat siinä minua parempia, ihan kummalla metodilla vaan.
Minulla riittää opeteltavaa vielä ihan tarpeeksi niissäkin jutuissa jotka jotenkin hanskaan ja niissä joissa olen pätevä. Mutta vaikka eri välineissä on joitain ominaisuuksia ja taipumuksia ne eivät ole sitovia.
Molemmilla , perinteisesti tai digitaalisesti,saa aikaan ihan yhtä kamalaa jälkeä ja tunnen niitä värityksen hallitsevia jotka sillä saralla laulavat muita suohon ihan kummalla välineellä tahansa.
Mutta minulla ei myöskään ole pahaa fonttiallergiaakaan, en pidä comic sansista mutten graafikkonaiseni tavoin saa siitä näppyjäkään.
Isoin ongelmani on se jos niistä harakanvarpaista, tuhrusuherruksesta tai spastisesta kaunokirjoituksesta ei meinaa saada selvää.
Niihin ratkaisu minusta ei ole comic sans vaan ihan times new roman.
koska olen jo toistuvasti sanonut että kyse on omasta mieltymyksestä ja tekijästä ei välineestä.
Perinteiset ja digitaaliset ovat vain ovia.
Ne voivat avata uusia maailmoja mutta niiden pitämisen suljettuna tarkoituksella pitää olla myös perusteltu ja minusta itsen ja mieltymyksen takia.
annan mielestäni hyvän esimerkin: Doug Tennapel
Doug näyttää miten tehdä digitaalisesti sarjakuvaamutta
Doug rakastaa tehdä sarjakuvia perinteisesti
mutta tärkein elementti on
Doug, ei sivellin tai stylus.
molempia tarvitaan ja kumpikaan ei ole ainoa oikea metodi™ joka takaa sarjakuvallisen arvon.