Nostalgia.

[Wilpuri]

En tiedä kuuluuko tämä tänne, mutta en minä parempaakaan osastoa keksinyt...

Tein muuttoa viikonloppuna ja tavaroita pakatessa löysin monia kultaisia klassikoita, joita olin joskus piirrellyt. Osa tuli heitettyä roskiin ja osa säästettyä. Noin viisiminuuttia sen jälkeen, kun yksi sarjakuva oli lennähtänyt alas molokin syvyyksiin, tulin katumapäälle. Sarjakuva oli aikoinaan jäänyt kesken ja oli melko kömpelösti piirretty, mutta tarina oli tasoltaan sellainen, että en ole moiseen vimmaan ja vauhtiin yltänyt sitä ennen, enkä sen jälkeen...

Onko teillä samanmoisia tuntemuksia? Herättävätkö vanhat töherrykset lämpimiä muistoja, vai hävettävätkö vaatimattomat ja lapselliset tuherrukset kriittistä silmää?

Itse havaitsin sen, että minulla oli aidompia ja "rehellisempiä" sarjakuvia ennen, kuin nykyään. Ne oli tehty puhtaasta tekemisen riemusta ja mielestäni se näkyi... nykyään piirtäminen on hidasta ja vaikeaa ja riemu on joskus kaukana, kun yrittää vääntää jotain mahdollisimman hienoksi.

[Axuz]

Onko teillä samanmoisia tuntemuksia? Herättävätkö vanhat töherrykset lämpimiä muistoja, vai hävettävätkö vaatimattomat ja lapselliset tuherrukset kriittistä silmää?

Itse havaitsin sen, että minulla oli aidompia ja "rehellisempiä" sarjakuvia ennen, kuin nykyään. Ne oli tehty puhtaasta tekemisen riemusta ja mielestäni se näkyi... nykyään piirtäminen on hidasta ja vaikeaa ja riemu on joskus kaukana, kun yrittää vääntää jotain mahdollisimman hienoksi.

Kasvattava havainto, eh? Tuo on varmasti aika tyypillinen kokemus monille piirtämistä pidempään jatkaneille. Olen havainnut saman ilmiön. Muutin itsekin hiljattain ja törmäsin samantyyppisiin tekeleisiin, jostain pitkältä menneisyydestä. Muistin, kuinka meillä kaikilla oli niin hulvattoman hauskaa kyhätä omaa lehteä, joka ei koskaan edes valmistunut. Ei siksi, etteikö se olisi ollut meille riittävän hyvä, vaan siksi, että sen tekeminen unohtui, kun piti välttämättä päästä leikkimään purkkista ja kymmentä tikkua laudalla...

Nyt vastaavanlainen projekti todennäköisesti kaatuisi juuri siihen, ettei se koskaan olisi riittävän hyvä. Itsekritiikki on ehkä piirtäjän pahin vihollinen. Ainakin miljoona kertaa vaarallisempi kuin toisten antama kritiikki, joka taas parhaimmillaan auttaa kehittämään omia heikkouksia ja tekemään entistä parempia töitä...

Osuit arkaan paikkaan. Minäkin tajusin menneistä töistäni, että nykyisin väännetään enemmän väkisin ja pentuna tuli tehtyä mitä sattuu puhtaasti siitä syystä, että se oli niin kivaa. Ehkä siihen vaikutti lasten huolettomampi elämä. Asiat ei tuolloin vielä ollut niin vakavia, paitsi se kun naapurin dorkapentu huijas pari irtaria salakavalan juonen avulla. Mut yleisesti ottaen, silloin ei ollut aikuisen murheita. Vuokrat ei hengittäny niskaan, jääkaapissa oli aina ruokaa, puolisot ei lähteny kävelee, tv-luvat oli maksettu ja kerran viikossa luukusta tipahti sarjakuva. Nytkaikki on niin helv--in vakavaa. Ja pakko ollakin, koska nyt ollaan omillaan. On puskettava eteenpäin, jatkuvasti. Tai tippuu kelkasta. Jos kersana joku kaiffa sano, ettei enää koskaan halua nähä sua, ni yleensä se oli jo oven takana huomenna tai viimeistään ylihuomenna. Jos nyt joku kaiffa sanoisi samaa, se olisi luultavasti koko lailla lopullista ja saisi mut masentumaan koko lopputalveksi. Ja sarjakuvia väännettäis tippa linssissä, eikä nauruhermot hyppien...

Sama se on vähän sisäisen lapsen kanssa. Suurin osa aikuisista kadottaa sen jossain vaiheessa jonnekin. Nykylapsia kun katsoo, huomaa, että yhä harvempi saa enää olla lapsi ja jo kolmasluokkalaisilta vaaditaan aikuisten vastuunkantokykyä, itsenäisyyttä...kypsyyttä. Se näkyy lasten ja nuorten pahoinvointina ja mielenterveysongelmina, jotka ovat viime aikoina räjähdysmäisesti kasvaneet. Heillä ei ole enää kivaa, kuten meillä aikoinaan oli, enkä yhtään ihmettele. Huolestuttavaa...

Itse tällä hetkellä yritän etsiä uudelleen sitä tekemisen riemua ja huolettomuutta, joka pentuna oli vielä hanskassa. Pitäisi kai oppia vähän paremmin nauramaan itselleen. Katsoa paskasti tehtyä työtään ja nauraa sille oikein kunnolla. Ottaa siitä kopiokoneella tuhat kopiota ja jakaa sitä rautatieasemalla ohikulkijoille vain sen takia, että hekin saisivat nauraa sen keskinkertaisuudelle. Riemulla ja viattomuudella väännetty keskinkertainen on piirtäjän terveyden ja jatkon kannalta parempi kuin väkisin, verellä ja hiellä väännetty huolitellumpi tekele... näin uskoisin. Näistä ensimmäinen saattaa hyvinkin nauttia elämästään enemmän. Ellei sitten saa suunnatonta nautintoa omasta kärsimyksestään...  On näitä vanhoja töitä silti terepeuttista tiirailla. Tottahan se tietenkin on, että nykyään piirtää paljon paremmin ja useimmat jutut on ainakin loogisempia, mutta voi sitä lapsuudenajan mielikuvitusta! Jos yhä osaisi ajatella niin, millaista sarjakuvaa tekisikään. Luultavasti parempaa kuin nyt. Lisäksi on aika mieletöntä havaita, että osasinko minä todella piirtää tuollaisen jutun noin hyvin jo noin nuorena. Ja toisaalta siellä on sellaisia juttuja, joita ei osaa piirtää mitenkään päin vieläkään...

[Veli Loponen]

Minä myös.
Mulla on yksi pieni laatikollinen vanhoja (1987-1991) sarjakuvia ja piirrusteluja. Aina välillä niitä pengon ja mietin, että olisi hauska tehdä niistä uudet versiot, mutta en ole vielä jaksanut...
Sarjakuvat ovat suurimmaksi osaksi suoraan lehtimuotoon piirrettyjä 4-20 -sivuisia läpysköjä (monia nimikkeitä, pitkäaikaisin ilmestyi yli 50 numeron verran!).

[Wilpuri]

Joo... mitenkähän saisi rikkaan ja lapsellisen mielikuvituksensa palautumaan? Kyllä minulla mielestäni edelleen on hyviä ja tuoreahkoja ideoita, mutta niistä puuttuu sellainen rehellinen ilo. Nykyään hahmoni itkevät, murjottajat, huutavat ja kuolevat. Pienenä sarjakuvani pursusivat toimintaa, mutta meno oli lähes poikkeuksetta hilpeää ja täynnä positiivista asennetta. Huumorikin oli lähinnä hauskaa... ei "älykästä".

[[kivi]]

Mä en ole sitten kouluaikojeni heittänyt varmaan yhtään piirustusta pois, jos ei ihan suttaluonnoksia (ja koulutöitä) lasketa. Niitä on aika monta kokoarkin portfoliokansiota, rullaa ja jätesäkkiin teipattua banaanilaatikkoa varastoissa ja vinteillä.

En osaa päästää noista irti, ja tavallaan koenkin tarinoiden syntyvän nimen omaan siitä, että yrittää olla sujut oman historiansa painolastin kanssa, katkerinta ja nolointakaan muistoa kaihtamatta. Koska kerronta vaatii aina pienen etäisyyden, on kaikki kerrottava automaattisesti historiaa ja osa 'muistojen museota', kuten Hande Nurmio sanoi.

Oikeastaan ainoa tapa millä oon kuviani menettänyt, on myymisen tai lahjoittamisen kautta. Ja totta puhuakseni, ihan hyvä että esimerkiksi toista metriä kanttiinsa ollut "vuosi puhelimessa - tuhrauksia" ilmoitustauluinstallaatio lähti...
:-)

Odottelen tässä, että varhainen seniiliys (ja dementia) tekee muistoistani taas yhtä tuoreita kuin kokiessa. Silloin voin ympäröidä itseni taas autenttisilla aikalaismuistiinpanoillani ja elää kaiken uudestaan, tällä kertaa tietäen mitä tuleman pitää...
;-)

[VesaK]

Apus eka! Minä voin kustantaa Kiven kootut teokset 25-osaisena, 300 s/osa, sarjana. Kaksi osaa/vuosi. Tilatkaa jo ennakkoon nyt niin saatte varmasti kaikki ennen kuin käsistä viedään.
Sarja alkaa ilmestyä heti kun diili on tehty, kuitenkin aikaisintaan v. 2011, koska juuri luin käteni viivoista saavani silloin lottovoiton.

Oman (itse piirtämäni) sarjakuvatuotantoni olen päättänyt valaa pronssiin mahdollisimman pian.
 

[Wilpuri]

Mä en ole sitten kouluaikojeni heittänyt varmaan yhtään piirustusta pois

Itse olen heitelly... tavallaan harmittaa, mutta kun oikein aivoilla ajattelen, niin eipä niitä tuherruksia useinkaan tule tutkailtua. Parhaat saavutukset olen kyllä säilönyt...

[Esa]

Joo... mitenkähän saisi rikkaan ja lapsellisen mielikuvituksensa palautumaan?

Et mitenkään, aivopesulla? Mäkin heittelen pois jotaan huonoja sarjakuvia, mutten ainakaan vielä oo katunut yhtään mitään.

[V3§a V1tikain3n]

Ne klassikot kannattaa tunkea pieneen pahvilaatikkoon, jonka laittaa isompaan pahvilaatikkoon, jonka laittaa kaappiin tai kaapin päälle, ja sitten niitä voi kaivaa esiin kerran kuussa tai kerran vuodessa, siten että kotona ei ole ketään muuta. Silloin niitä voi rauhassa ihastella, eikä ole kukaan olan yli katsomassa tai siivoamassa rojuja pois.

[Hazart]

Yllättävää on se, että kun törmää vanhoihin kuviin niin ne näyttää paremmilta kuin silloin tehdessä tuntui. Nyt niitä katsoo niinkuin kuka tahansa ulkopuolinen, eikä ole enää ylikriittinen. Yleisfiilis välittyy paremmin.

Piis!

Hazart

[Wilpuri]

Yllättävää on se, että kun törmää vanhoihin kuviin niin ne näyttää paremmilta kuin silloin tehdessä tuntui. Nyt niitä katsoo niinkuin kuka tahansa ulkopuolinen, eikä ole enää ylikriittinen. Yleisfiilis välittyy paremmin.

Tuo pitää muuten täysin paikkansa. Minäkin ihmettelin että hitto, olenko minä joskus osannut pirtää tuollaisenkin ilmeen, kun en enää osaa sitten millään jne.

Ihmettelin myös sitä, että olen jo pienenä osannut omasta mielestäni rytmittää sarjakuvani ihan kohtalaisesti, vaikka minulla on AINA ollut ongelmana se, että loppu menee liian nopeasti ohi.