mutta omia kommenttejasi on silti vaikea ottaa todesta jos ne ovat näin sisäisesti ristiriitaisia:
Olen varmaan ilmaissut epäselvästi. Tai ainakaan en näe ristiriitaa siinä että joku tietty (vaikka kuinka kummallinen) hyvyyden määritelmä ajaa kaikkien muiden kriteerien yli.
Itse pyrin tarkastelemaan juttuja aika laajasti eri näkökulmista. Se on ammattiauti. Silloin jos lukemisto tempaa mukaansa ei tietenkään tarvitse miettiä tekniikkaa tms. voi vain nauttia ja analysoida sitten jälkeen päin jos jaksaa. Mutta silloin jos homma ei tempaa, sitä alkaa ihmetellä ja etsiä mahdollisia syitä sille miksi esitys on puolikuntoinen. Kriitikon tehtävä ei mielestäni ole esittää parannuksia teokseen, vaikka usein juuri se olisi helpointa. Eihän sitä voi tietää mihin tekijä on pyrkinyt. Ja juuri tämä Valkoisessa tiikerissä mättää. Aivan kuin Didier Conrad ja Yann Lepennetier olisivat olleet tekemässä eri tarinaa. Olisipa ollut hauska olla kärpäsenä katossa kuulemassa sarjan ideoinnin aivomyrskyä. Mitä siinä on tavoiteltu? Realismia vai etäännytystä? Parodista huumoria vai vakavia aikuisia teemoja?
Kohderyhmästä puhuminen on yksi tapa yrittää selvittää tuota. Aloittelijoille, omakustantajille ja muille epäkaupallisille yrittäjille on tyypillistä se että viitataan kintaalla yleisölle/lukijoille ja hukutetaan tarinasoppaan kaikkea mahdollista siinä toivossa että lopputulos on hyvää.
Valkoisen tiikerin tarina itsessään on esitetty klassisella ligne clairilla. Hyvin.
Mutta tässä on se mikä siitä tekee hyvän: se toimisi myös hyperrealistisella piirrosjäljellä tai vaikka luonnosta ja laveerausta yhdistelevällä suttutyylillä.
Aivan kuten se toimisi vaikka päähenkilö Alix olisi eri sukupuolta.
Samoin kuin Blacksad toimisi tarinana vaikka se olsikin esitetty ihmishahmoilla antrojen sijasta.
Olen muuten lähes täysin samaa mieltä, mutta tällä valitulla tyylillä Valkoinen tiikeri toimii mielestäni huonosti. Nyt valittu tyyli ei tue tarinan realistisia sisältöjä eikä sen sisältämää huumoria. Klassinen ligne claire tai seikkailutyyli, mikä lie, vaatisi minusta sitä että tarina hahmottuu helpommin. Siis sitä että kerronta olis teknisesti sujuvaa eikä rönsyile alueille jonne seikkailutyyli ei ylensä mene. Valkoinen tiikeri liikkuu nyt turhan monessa rekisterissä. Se on huono tappelu/jänitys/seikkailusarjakuva, huono pornosarjakuva ja huono historiallinen seikkailu sekä huono nuorten/poikasarjakuva. Kaikkea näitä aloitetaan ja yritetään mutta mitään ei viedä edes lähelle tyydyttäviä mittasuhteita. Miksi ottaa mukaan seksiä ja väkivaltaa ja vihjata niiden yhteydestä valtaan, vallan rakenteisin ja historiallisiin yhteyksiin, kun ilmi selvästi ei ole aiettakaan käsitellä aihetta sen enempää? Miksi valita parodioiva ja karrikoiva piirrostyyli jos halutaan henkilöihin uskottavuuta (tai päin vastoin)?
Kenties määrittely:
tyylikokeilu, kuvaakin parhaiten Valkoista tiikeriä. Kenties voisi jopa puhua
taiteellisesta kokeilusta tai
taidesarjakuvasta. Sellaisena tämä kyllä olisi hyvä jos ajatellaan että taiteen tehtävänä on hämmentää.
On siis pintataso joka toimii eurohutun ystäville ja sitten se kova ydin eli käsitetaiteellinen kakofonia josta riittä ihmettelemistä pidempäänkin. (Vaikea kyllä uskoa että tekijät olisivat olleet näin nerokkaita)
Mutta minä luenkin sarjakuvia tarinoiden takia.
Sama juttu.
Mutta kyllä niillä sarjisten hahmoillakin on väliä...
Kirjoittaja