Vahingosta viisastuneena siteeraisin tätä:
"Ironia prosessina korostaa ironikon ja hänen yleisönsä vuorovaikutuksen dynaamista luonnetta. Ironikon päätavoitteena ei ole saada yleisöään hyväksymään tietyt lähtökohdat ja muodostamaan kanssaan yhteisön. Kysymys ei ole myöskään siitä, että yleisön pitäisi ponnistella, jotta ymmärtäisi ironian oikein. Tärkeintä on ajattelun sysääminen liikkeeseen. Siitä, mihin se johtaa, emme voi olla varmoja. Ironiassa on kyse olennaisesti myös itse-ironiasta, oman tulkinnan haavoittuvuuden tunnustamisesta. Näin ymmärrettynä ironia ei ole vain tyylilaji, vaan elämänasenne: dubito ergo sum.
Ironikko on riippuvainen siitä, mitä ironisoi. Siksi ironia edellyttää enemmänkin nöyryyttä kuin ylimielisyyttä ja yläpuolelle asettumista. Käytännössä näiden kahden rajanveto on kuitenkin yksi ironian kompastuskivistä. Tämä kysymys nousi mieleeni muutama vuosi sitten kun istuin kansainvälisen viestinnän tutkimuksen järjestön kokouksessa. Järjestön eroava, hollantilainen puheenjohtaja piti mielestäni hauskan ja älykkään puheen, jossa hän ironisoi niin järjestön poliittisia kähmintöjä kuin maansa kolonialistista historiaa suhteessa Brasiliaan. Puhe herätti paljon pahaa verta varsinkin latinalaisten maiden edustajissa. Jäin miettimään, oliko yleisön reaktio sittenkään pelkästään huumorintajun ja ironisen asenteen puutetta vai oliko sinänsä loistava puhe myös sivistyneen eurooppalaisen, entisen siirtomaaisännän etuoikeus." - Esa Väliverronen
Teksti kokonaisuudessaan:
http://www.uta.fi/tiedotustutkimus/sivut/alasivut/paa398.htm
Kirjoittaja