sarjakuvaa historiasta?

[junkohanhero]

Historiallisten asioiden kuvaamisesta sarjakuvissa voisi keskustella enemmänkin.

tuli tuosta reima mäkisen kommentista sarjari#64-merimiehet.. keskustelusta mieleen, mistä (suomen) historian
ajankohdasta/tapahtumasta lukisit mielelläsi sarjakuvaa? juu.. toi reiman kommentti ei nyt aivan tota kyllä
tarkoittanut, ennemminkin KUINKA kuvattu kuin MITÄ (haluaisit)..

ittellä tulee ensimmäisenä mieleen suomi 70-luvulla, suomettumisen pahimpana aikana. ainakin se olisi
aihe josta en ole aiemmin sarjakuvissa huomannut käsiteltävän, ainakaan laajemmin. luulisin aiheessa olevan suurenkin draaman aineksia   
eikä tota aikakautta ole mielestäni muuallakaan käsitelty aivan pohjamutia myöten.
vai onko politiikan kuvaaminen sarjakuvissa tylsää? koska ko. aikahan oli mitä ylipolituisoitunein.

[mlietzen]

Historiallisissa kertomuksissa on se vika että niistä tulee usein hyvin samanlaisia. Ongelma lienee se että useimpien tiedot (tai mielikuvat) perustuvat elokuviin ja kirjoihin, jolloin klisheiden vaara tai määrä kasvaa valtavasti. Tietysti jos katselee asioita sivusilmin eikä tee aikakaudesta itsestään pääasiaa voi tuurilla päästä selville vesille, hetkeksi. Mutta pelkkien kulissien kanssa leikkiminen johtaa aina väistämättä perikatoon.

Henk. koht. olen päätynyt siihen lopputulokseen että nykyaika on turvallisempaa, paljon enemmän liikkumavaraa, tarina itse saa sen pääroolin eikä ulkoiset klisheet, jotka johtavat usein vääriin tulkintoihin silloinkin kun tekijän tarkoitus ei edes ole ollut kuvata erityisesti mitään aikakautta (voi olla että häntä kiinnostaa vain sen ajan visuaalinen kuvasto, viime kädessä useimmat hyvät tarinaideat voidaan sijoittaa pienin muutoksin ihan mihin aikaan tahansa). En muutenkaan erityisesti pidä historiallisesta fiktiosta, se on aina tavalla tai toisella falskia, nykynäkökulmasta tuijotettua. Pahimmillaan jotain Kaari Utriota tai Mika Waltaria.

Lähihistoriakin voi tehdä tepposet, vaikka olisi elänyt jonkun aikakauden itse se muuttuu jälkitarkastelussa jonkinlaiseksi Mitä Missä Milloin -versioksi. On tavallaan jännittävää miten paljon voimakkaampi kollektiivinen muisti on verrattuna ihmisen omaan muistiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö 70-luvusta esimerkiksi saisi paljonkin irti, mutta vaikeaa se on tehdä uskottavasti.

[Riekko]

Itseäni kiinnostaisi ottaa ajankohdaksi 1800-luvun puoliväli ja yhdeksi päähahmoksi voisi nostaa vaikkapa tutkimusmatkailija G.A. Wallinin. Luonnollisesti tarinaan sekoitettaisiin mysteerejä sekä steampunk-vaikutteita. Wallin saattaisi esim. tuoda jonkin omituisen esineen kaukaisilta matkoiltaan...

[gollum]

Sarjakuvan piirtämisessä historiasta on mielestäni sama juttu kuin vaikkapa proosan kirjoittamisessa mistä tahansa aiheesta: On mentävä aiheeseen niin syvälle että tietämyksensä perusteella pystyy synnyttämään asioita joita EI ole lukenut jostain tai nähnyt valokuvista. Yleensä historiallisiin aiheisiin tarttuvien tekijöiden ymmärrys kuvaamastaan ajasta on pinnallista ja se näkyy.

[roju]

Historiallisissa kertomuksissa on se vika että niistä tulee usein hyvin samanlaisia. Ongelma lienee se että useimpien tiedot (tai mielikuvat) perustuvat elokuviin ja kirjoihin, jolloin klisheiden vaara tai määrä kasvaa valtavasti. Tietysti jos katselee asioita sivusilmin eikä tee aikakaudesta itsestään pääasiaa voi tuurilla päästä selville vesille, hetkeksi. Mutta pelkkien kulissien kanssa leikkiminen johtaa aina väistämättä perikatoon.

MInusta ihan samat vaarat on nykyajastakin kertomisessa, lisättynä aikalaissokeudella (tämän päivän arvokas ja tärkeä on huomisen pinnallista roskaa) ja siitä seuraavaalla lillukanvarsiin sotekutumisella. Myös omaa aikaa tulkitaan oman ajan viihteen kautta. Vai onko muka Suomi NIIN amerikkalainen kuin suomalaisista sarjakuvista voisi päätellä? Marisin tästä samasta aiheesta tuolla käsikirjoitusketjussa. Aihevalinnoista. Luulisi ettei omaa aikaa voi katsella sivusilmin, mutta kyllä minusta paljon aivan helvetin tyhjänpäiväisiä arkisarjakuvia näkee. Omasta ajastahan juuri on vaikeaa erottaa se mikä on oikeasti kestävää ja oleellista. Ketä kiinnostaa vielä yksi juttu länsimaisen tweenin ihmissuhdeongelmista. Hohhoijaa. Ehkä ihmisen psyyke on sellainen että jos ongelmia ei ole, niitä pitää kehitellä. Masennus on länsimaisten ihmisten allergia. Liian puhdas ympäristö estää vastustuskyvyn kehittymisen.

En muutenkaan erityisesti pidä historiallisesta fiktiosta, se on aina tavalla tai toisella falskia, nykynäkökulmasta tuijotettua.

Mutta sehän on just se pointti. The more it changes the more it stays the same. Utrio ja Waltari on huonoja esimerkkejä, mutta esim. teatterin puolelta tule nopeasti mieleen monta ajatonta juttua. Shakespeare.

Lähihistoriakin voi tehdä tepposet, vaikka olisi elänyt jonkun aikakauden itse se muuttuu jälkitarkastelussa jonkinlaiseksi Mitä Missä Milloin -versioksi. On tavallaan jännittävää miten paljon voimakkaampi kollektiivinen muisti on verrattuna ihmisen omaan muistiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö 70-luvusta esimerkiksi saisi paljonkin irti, mutta vaikeaa se on tehdä uskottavasti. 

Minusta tämä pätee juuri nykyaikaan. Kun sen siirtää paperille, se on historiaa. Siksi historiallisen juttuun pitäkin tuoda joku näkökulma. Objektiivisuutta ei ole olemassakaan. Näyttämällä jotain voi kertoa jostain muusta.

Itseäni turhauttaa kun ei osaa tehdä mitään mikä nousisi arkitason yläpuolelle. Pitäisi olla niin paljon enemmän joutilasta aikaa, että ehtisi ajatella, rakentaa laajoja kaaria, havaita yhteyksiä, keskittyä. Mutta epookkia en viitsisi ehkä tehdä, faktojen tarkistaminen tuntuisi työläältä. Mutta ehkä sitä motivoituisi jos aihe olisi riittävän kiinnostava. Jos sen jaksaa tehdä kuvituksia varten, mikesi sitten omia juttuja. Itse asiassa joo: suomalaiset siirtolaiset on työn alla ja Viina-Matti kiinnostaisi. Ja historian suurnaisten elämäkerrat. Mutta siinä olisi vaikea välttyä kiiltokuvailulta. Mary Wollstonecraft, esimerkiksi. Isadora Duncan. Gertrude Stein & kumppanit vuosisadan alun Pariisissa. Simone Weil.   

[Lurker]

<snip>
En muutenkaan erityisesti pidä historiallisesta fiktiosta, se on aina tavalla tai toisella falskia, nykynäkökulmasta tuijotettua. Pahimmillaan jotain Kaari Utriota tai Mika Waltaria.
<snip>

Waltarin historiallinen fiktio falskia? Kaikkea sitä kuulee kun vanhaksi elää.

Jos joku sarjakuvan alalla Suomessa pystyisi luomaan Sinuhen tai Turmsin veroisen mestariteoksen, olisin kyllä sangen tyytyväinen.

No, onhan joku sanonut Linnan Tuntematonta sotilastakin poikaromaaniksi...

[Jari Lehtinen]

Yön yli mietittyäni en edelleenkään parempaa keksi kuin sortokausi. Silloin tapahtui.

Helmikuun manifesti, Keisarille suuri adressi jossa 522 931 nimeä, mutta Niku2 kieltäytyi ottamasta sitä vastaan ("Kertokaa heille että emme ole heille vihainen") (1899), postimerkit venäläismallisiksi, venäjästä virastojen virkakieli (1900), uusi asevelvollisuuslaki mahdollisti suomalaisten ottamisen nopean toiminnan kriisinhallintajoukkoihin ulkomaille (1901), siihen vastatoimena kutsuntalakko (1902), Bobrikoville diktaattorin valtuudet (1903), tsetsheeniterroristi Schauman ampuu Bobrikovin Bloomin päivänä 16.6.1904, sitten Venäjän-Japanin sota (1905), Helsingissä riemuitaan Venäjän laivaston tuhoutumisesta Port Arthurin satamassa, prokuraattori Soisalo-Soininen murhataan "liiallisena myöntyvyysmiehenä", suurlakko, ja sen seurauksena puna- ja valkokaartien järjestäytyminen (jo!), ja lopulta marraskuun manifesti, mutta silti seuraavana vuonna vielä Viaporin kapina, ja ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan vaalit.

Samaan aikaan Pariisin Maailmannäyttely 1900. Sibelius säveltää, Kajanus johtaa. Kun Pietarissa lehdet antavat murska-arvostelut, niiden syy tiedetään yhtä hyvin kuin tänä päivänä tiedetään miksi norjalainen mäkituomari on ääliö. Suomessa kuvataan ensimmäiset elokuvat. Aino Ackte levyttää Pariisissa.

Kun aikaa eläneiden muistelmia lukee, kaikilla tuntuu olleen jokin mielipide. Väriä tunnustettiin. Venäläiset upseerit tulivat ravintolassa pöydän eteen, iskivät kantapäät yhteen ja totesivat kumartaen "Kuulosti siltä että tässä pöydässä seura suvaitsee pilkata venäläisiä." Kyynisiä kaiken nähneitä jorottajia (mallia minä) ei esiinny koskaan Fin de sieclen kuvauksissa. Se on niissä kaikkein epäuskottavinta. Kaikki kirjoittajat ovat yhtä mieltä siitä että ne olivat värikkäitä aikoja, ja niiden ei olisi ehkä tarvinnut olla aivan niin värikkäitä.

[pertti jarla]

Joo, itsepä teen just tarinaa jossa liikutaan keskieurooppalaisessa kaupungissa, vuosissa 1898-2002 sahataan eestaas, ja kovinkaan en ole historiaan/miljöisiin vielä perehtynyt. Ainakin lopputuloksesta näkee, että millä tavalla perseelleen yksi tyyppi v.2005 on tajunnut asioita 

[kaltsu]

Itse olen jo pitkään suunnitellut tarinakokonaisuutta joka kertoisi suomalaisten joukkomuutosta Ruotsiin töiden perässä 60-70-luvuilla. Aihe on läheinen koska vanhempani kuuluivat tähän porukkaan ja vietin elämäni ensimmäiset vuodet Göteborgin ghetoissa (haha) "siirtolaisperheen" lapsena.

Toinen herkullinen aihepiiri olisi syvä lama jonka keskelle 90-luvun alussa aikuistuin. Valtava joukko ihmisiä päätyi kouluista suoraan kortistoon eikä toivoa paremmasta ollut näköpiirissäkään. Osa toki pärjäsi, mutta osa elää edelleen melkoisen syrjäytyneinä yhteiskunnan alimmilla portailla ja lähiökuppiloiden savuisissa nurkkauksissa. Oikee luusereiden sukupolvi. Ajan asenneilmastossa oli vaan jotain hyvin omituista ja kieroutunutta.

Vai olinko se vain minä?

Joka tapauksessa hyviä lähtökohtia yhteiskunnallisiin, historiallisiin sarjakuviin joiden tekeminen tosin vaatisi jonkin verran taustatyötä ja aikaa. Toivottavasti ei tarvitse eläkeikään asti odotella että saan jotain tehtyä.

[OlliH]

Parhaimmillaan historiallinen sarjakuva on minusta silloin kun se ei dokumentoi suoraan tapahtumien keskipistettä vaan sen taustavaikutteita ja mitä tapahtumista seuraa. Ja mielellään yksittäisen "epäolennaisen" henkilön näkökulmasta. Klassisina ulkomaalaisina esimerkkeinä Maus ja Cortot (noh, Cortoissa historia on kyllä tosi taustalla, eli niistä ei sinänsä opi historiaa vaan jos osaa historiaa niin ne aukeavat paremmin). Liiallinen faktatuputuskin voi olla ongelma, kuten juuri lukemassani Vänrikki Stoolin Korkkarissa, jossa liian suuri osa sivuista meni taistelujen luettelemiseen. Ihan OK määrä 250-sivuiseen teokseen, ei hyvä 70-sivuiseen.

"Hauska" suomalainen ajanjakso mistä lukisi mielellään sarjakuvankin olisi nälkävuodet 1867-68. Tosin toki siihen pitäisi keksiä myös joku muu pointti kuin "tässäkin kuussa kuoli yli 5000 ihmistä" -meininki.

Toki ei mitään vikaa myöskään moderneimmissa historiapätkissä. Ne ovat ehkä myös vähän helpompia tehdä kun ei tarvitse niin paljon taustoittaa esivallan rakennetta, ihmisten arvomaailmaa yms.

[mlietzen]

Shakespeare.

No mutta, eihän Hamlet tai Macbeth kovin uskottavia teoksia historiallisesti ole eikä niiden ole tarkoituskaan olla. Täytyy täsmentää, että en kammoa fiktiota, joka nyt vaan sattuu sijoittumaan historiaan, mutta voisi tapahtua milloin tahansa muulloinkin. Ethan Hawken puku, Leonardo di Caprion pyssy ja Anthony Hopkinsin moottoripyörät. Shakespearen näytelmät ja niiden aiheet ovat ajattomia. Samaa ei voi sanoa jostain... Luolakarhun klaaneista ja Ramses-sarjoista tai mitä niitä nyt on... jotka nyt ovat lähinnä arvauksia siitä millaista ehkä on ollut eikä sitten paljon enempää. Viihdekirjallisuutta historiallisella kuorrutuksella. Mutta vakavampienkin yritelmien osalta, mitä kauemmaksi mennään sitä etäämmälle todellisuudesta eksytään, oli kirjailija sitten perehtynyt aiheeseensa miten hyvin tahansa.

Vaikka eihän tuo ihan noin mustavalkoista tietenkään ole ja Luolakarhun klaani on varmasti jonkin sortin ääripää. Henk. koht. olen vain kyllästynyt historiallisiin taustoihin lähinnä siksi, että lukijat usein taustan nähdessään eivät keskitykään lukemaan itse juttua vaan jäävät ihailemaan (tai kauhistelemaan) lavasteita. Siis silloinkin kun ne lavasteet eivät ole edes se pääasia. Sama ongelma on esimerkiksi vakiintuneiden tarinatyyppien kuten lapsuuskertomusten kanssa, kehys ja siihen liitetyt odotukset peittävät sisällön. Tietysti hyvä kertoja pystyy ne rajat rikkomaan, mutta keskinkertaisempien pitää ottaa vauhtia vähän pidemmän kautta. Jonkin sortin minimalismi on nyt mielenkiintoista (uskaltaisin väittää että sitähän siinä Shakespearessakin), ja historiallisuudessa on jotenkin liikaa röyhelöä, liikaa häiriötekijöitä. Vaikka se muuten onkin kiehtovaa.

(pitänee myös huomauttaa että tarinat joista puhun ovat lähinnä sellaista totista perusdraamaa, jossa maailmaan ja asioihin suhtaudutaan vakavasti eikä esimerkiksi humoristisesti, kuten vaikka Asterixissa)

[VesaK]

Lukekaapa Alan Mooren selvitys Helvetistä-sarjan viiteluettelosta. Eilinen päiväkin on jo tulkinnanvarainen asia. Mutta ei kai kukaan kiistä, etteikö From Hell olisi helvetin hyvä lukukokemus, vaikka onkin sovitettua tulkintaa siitä mitä todella tapahtui ja mitä mahdollisesti tapahtui ja mikä on puhtaasti keksittyä. Kunhan homma on balanssissa niin mikäs se siinä.
The Aviator - Lentäjä on viimeisimpiä hollyvoodisaatioita todellisuudesta, mutta elämäkerrallisten elokuvien parhaimmistoon kuuluu kyllä Man on the Moon. Timo Koivusalo pitäisi kyllä valaa pronssiin.

[Jukka Laine]

Minä muistan 70-luvun lapsuudestani ja varhaisnuoruudestani. Mitään suomettumista ei näkynyt tavallisen sukankuluttajan elämässä. YYA-sopimustakin kaikki kannattivat. Se oli järkevää.

90-luvun alussa asenneilmapiiri muuttui tosiaan laman myötä mutta ei se ole entiselleen koskaan palannut.

[W]

Suurempia historiaan sijoittuvia sarjakuva projektien tekoa olen viivyttäny monestakin syystä. Faktaa ei ole tarpeeksi ja välillä pelkään, että kaikki sortuu pukudraamaksi.
Itse kyllä tykkään lukea historiaan sijoittuvia tarinoita, kunhan faktat ovat suht oikein, enkä tiedä aikakaudesta kovinkaan paljon. Helpompi unohtaa virheiden kyttäily.  
Historiaan sijoittuvat kirjojen kompastuskivi on yleensä turha yksityiskohtainen kuvaus.
Sarjakuvissa ehkä on anteeksiannetavampaa rakentaa yksityiskohtaisiakin taustoja.
Esim Tardi tekee tätä ja se toimii.
Lavasteet on aina helppoluoda, mutta miten saa hahmot liikkumaan luontevasti kulusseissa? Olen tehnyt nyt jo jonkin aikaa pieniä tarinoita, jotka sijoittuvat 80-luvun lopun Somaliaan. Päähenkilöinä ovat paikalliset ja ulkomaalaiset avustustyöntekijät. Vaikka olen puhunut ihmisten kanssa(esmes iskä) joilla on kokemuksia tästä aiheesta, silti tuntuu siltä että esim. repliikit/motiivit eivät kuulosta luonnollisilta. Hyväksi tietolähteeksi ovat tosin osoittautuneet matkakirjat ja päiväkirjat sekä kirjeet.
Tämä taitaa olla vaikeinta historiaan, jopa lähihistoriaan sijoittuvan tarinan teossa. Ihmisten ajattelutapoja ja motiiveja on tiettyyn pisteeseen asti vaikea tietää. Kuinka paljon esim. poliittinen tilanne vaikutti sanomisiin/tekemisiin.
Yksi unelmistani on tehdä äitini elämänkerta sarjakuvana. Se on niin lähellä itseäni, etten varmaan sortuisi pahempaan romantisointiin tai kiiltokuva kuvaukseen.
Kuten Pratt sanoi jotenkuten tähän tapaan. Moderniin koneellistuneeseen maailmaan on mahdotonta sijoittaa Corto Maltesen kaltaista romantista hahmoa. Ehkä on järkeenkäypää etsiä hahmolleen/tarinalleen juuri oikea aika/paikka.
Jos pöytälaatikossa on esmes anarkistinen huorupää niin sen voi tipauttaa vaikkapa 1600-luvun lopun karibialle. Historia itsessään inspiroi niin paljon.
Meikä tosin on tavallista altiimpi sijoittamaan tarinoita historiaan...vaikka ei olisi mitään sanottavaa.

[pertti jarla]

Timo Koivusalo pitäisi kyllä valaa pronssiin.

Joo..niinku Han Solo metallipalikkaan.