Siitä lienee lähes viisitoista vuotta, kun naureskelin kaverilleni, joka ryhtyi tekemään elokuvan storyboardia käyttäen apunaan erilaisia pienoismalleja, joita sitten asetteli oikeisiin kuvakulmiin... mielestäni vaiva oli kohtuuttoman suuri ja turha hommaan, joka kuitenkin oli vain välivaihe.
Nyt en naura. Omia töitäni varten olen ruvennut ostelemaan leluautoja (1/43 mittakaava on hyvä) ja koottavia lentokoneiden rakennussarjoja (1/72). Ja jos osun kamera kädessäni paikkaan, missä on hyvää katutaustaa, niin näppäänpä valokuvankin muistinavuksi. Myös se nivelletty nukke ajelehtii hyllynreunalla, lähes käyttämättömänä useimmiten, mutta väänneltynä aika tuskallisen näköisiin poseerauksiin. Divarista olen viimeksi poiminut eurolla Dolomiittien vuoristosta kertovan turistikirjan. Taivas tietää, milloin tulee seuraavan kerran piirrettyä vuoria... Mutta onpa referenssiä omassa hyllyssä niin, että riittää.
Toisaalta piirrostyylini on kehittynyt suuntaan, jossa tuosta taustasälän seulomisesta on oikeasti hyötyä. Vaikka pienenä poikana osasin kunnioittaa vaikkapa Leloupin nikerrystaustoja, en ikinä olisi tahtonut itse ruveta semmoisiin hommiin; sehän vei aikaakin, ja 80-luvulla aika oli rahaa! Nyt, kun tajuan, ettei sillä ole tosissaan niin väliä, voin rauhassa tehdä hidasta työtä ajattelematta niinkään tuntipalkkaa.
Ai niin: eläviä malleja löytyy julkisista kulkuvälineistä, mutta älkää antako niiden huomata. Pitävät teitä vielä outoina. Ja ainakin kerran kuussa on Kuvittajat ry:llä Sörnäisissä muutaman tunnin croquis-ilta, jonne en ole ikinä ehtinyt, mutta useasti aikonut. Ei edes jäsenistön ulkopuolisilta maksa kuin tuopin hinnan, suunnilleen.