Tarvitsisiko Batman terapiaa?

[Petri Aarnio]

Suurinta osaa supersankareita yhdistää lapsena tehty vala. Yleensä vanhempien ruumiiden äärellä poikalapsi vannoo ottavansa tekijät kiinni ja uhraavansa elämänsä oikeudenmukaisuuden toteutumiseen ja yhteiskunnan vääryyden poistamiseen. Varttumisen myötä ja muutamien harjoitusotteluiden jälkeen hän onnistuukin tehtävässään. Hyvin yleistä on, että jossakin vaiheessa sankari kokee kostajan tehtävän luonnottomana ja hän ajautuu eriasteisiin eksistentiaalisiin kriiseihin.

Koska lähes kaikkien sankareiden taustalta löytyy trauma, pitääkin kysyä, tulisiko sankarit ohjata terapiaan ja todeta että trikoisiin pukeutuminen on äärettömän kieroutuneen ihmispsyykkeen seurausta? Ja että kaikki oikeudenmukaisuus on vain koetun trauman kompensaatiota, että aggressio todellisuudessa voi pahimmillaan johtaa äärimmäisiin veritekoihin.

Batman ja Mustanaamio käyttävät pelkoa yhtenä keinonaan. Dark Knightin ärjyntä on lapsuuden haavasta lähtevää vihaa puhtaimmillaan. Vastaavasti Mustanaamio on alkujaan Kostaja.

Pohdintani lähti nojatuolipsykologisesta ajatuksesta, että lapsena tehty päätöstä ei sellaisenaan voi kantaa läpi aikuisuuden; sitä pitää päästä tarkastelemaan uudesta vinkkelistä. Muuten seurauksena on todellinen psykopaatti, joka tietysti antaisi mahdollisuuden tehdä jonkinsankarin uudelleen tulkinnan vieläkin "mustempana".

Käykö kukaan supersankareista missään vaiheessa psykoterapiassa? Batmanin tarinoissahan tarpeeseen viitataan mutta alistuuko hän missään vaiheessa tähän?

[Lurker]

Mainittu Mustanaamio, Kävelevä Aave, on siinäkin mielessä mielenkiintoinen "tapaus", että kostamistrauma periytyy aina lapsille niin, että yksi lapsista muuttuu isänsä kuvaksi tämän kuollessa.

[Korro]

Valitettavasti olen vankasti sitä mieltä että jos 1) pukeutuu " lepakoksi" eli nahkavaateisiin ja viittaan. 2) ajattelee pakko mielteisesti traumansa. ( pakkomielle) 3) hakkaa rikollisia. Vain ainoastaan koska saa siitä kicksejä. ( ei muuten sama toistuisi jos siitä mitään ei saisi mentaalisesti) sama taas sitten toistuu jne.

(Tämä kuulostaa kuin olisin itse samaa kaliiberia? Kun näin paljon mietin miten perustelen väitteeni)

Lyhyesti : jos olet nahka vaatteissa öisin ja ajattelet muiden satuttamista jatkuvasti jne (psykoosia todennäköisesti vielä löytyy) niin voisi olla dr philin vastaan otto ihan " varmuuden vuoksi ettei käy mitään "  ei siinä menetä mitään. Jos ei osoite muutu lääkärin kautta.

[Petri Aarnio]

Fantom, suhteessa lapsiinsa on tosiaan kiinnostava. Hän ja Diana alistuvat menneen maailman ehdottomuudelle ja ennaltakirjoitetulla kohtalolle, että Kit tulee kuolemaan väkivaltaisesti ja että heidän poikansa valitsee saman uran.

Tässäkin voisi olla uudelleen miettimisen paikka jollekin taitavalle käsikirjoittajalle. Perustella Mustanaamioksi tulemisen syy 2000-luvun Bengalissa.

Löytyipä kiinnostava artikkeli Batmanista.
https://www.psychologytoday.com/blog/beyond-heroes-and-villains/201208/dark-and-stormy-knight-why-batman

[Veli Loponen]

Terapiaahan Lepakkomies tarvitsisi.
Kyseenalaistan kuitenkin sen, että lapsena annettu lupaus olisi supersankareita laajemmin yhdistävä juttu. Lepakkomies kun on liki ainoa. Hämähäkkimies oli jo lähempänä 20 vuotta. Daredevilkin oli jo yliopistossa lupauksen antaessaan. Teräsmies oli vanhempiensa kuollessa jo aikuinen, eikä vanhemmat edes kuolleet väkivaltaisesti. Ja eikö eka Mustanaamiokin ollut aikuinen? Onko muita?

[Petri Aarnio]

Toki tarinoissa on variaatioita. Ja valoja annetaan eri ikäisinä. KIthän vannoo valan isänsä kuolevan ruumiin äärellä.

Totta että Teräsmies ei suoranaista valaa taida tehdä yksinäisyyden linnakkeessa.

[Reima Mäkinen]

Terapiaahan Lepakkomies tarvitsisi.
Kyseenalaistan kuitenkin sen, että lapsena annettu lupaus olisi supersankareita laajemmin yhdistävä juttu. Lepakkomies kun on liki ainoa. Hämähäkkimies oli jo lähempänä 20 vuotta. Daredevilkin oli jo yliopistossa lupauksen antaessaan. Teräsmies oli vanhempiensa kuollessa jo aikuinen, eikä vanhemmat edes kuolleet väkivaltaisesti. Ja eikö eka Mustanaamiokin ollut aikuinen? Onko muita?

Niin se lupaus, mutta sekä Hämis että Teris ovat "adoptoituja" eli kyllä olivat menettäneet vanhempansa.

Mitä tulee keskustelun avaukseen:

Pohdintani lähti nojatuolipsykologisesta ajatuksesta, että lapsena tehty päätöstä ei sellaisenaan voi kantaa läpi aikuisuuden; sitä pitää päästä tarkastelemaan uudesta vinkkelistä. Muuten seurauksena on todellinen psykopaatti, joka tietysti antaisi mahdollisuuden tehdä jonkinsankarin uudelleen tulkinnan vieläkin "mustempana".

Tuota voi yleisesti miettiä, ja itse sanoisin että saattaisi olla hyväksi jättää niin hyviä kuin pahoja juttuja taakse ja katsella enemmän eteenpäin.

Koko kysymys on kuitenkin ihan yhtä pöljä kuin kuin kaikki supersankareihin liittyvät pohdinnat muutenkin. Tarjoaahan se konsepti aikuiselle mahdollisuuden käydä kaikenlaisia ajatusleikkejä, mutta samoja asioita voisi peilailla, ehkä jopa hedelmällisemmin, ilmankin supersankareita. 

Eiköhän tämä lapsena vanhempansa menettämisen yleisyys sankareiden parissa johdu siitä että se tarjoaa sekä erittäin huono-osaisille, että hyvän kodin kasvateille hyvän samaistumismahdollisuuden. Kyllähän kakarat haaveilee just siitä että mitä ne tekis jos ei olis vanhemmat koko ajan kieltämässä ja rajoittamassa. Ja sitten kun vielä toinenkin haave, eli supervoima täyttyy, niin sarjalla on hyvät menestymisen mahdollisuudet.

[Darth Mika]

Pohdintani lähti nojatuolipsykologisesta ajatuksesta, että lapsena tehty päätöstä ei sellaisenaan voi kantaa läpi aikuisuuden; sitä pitää päästä tarkastelemaan uudesta vinkkelistä. Muuten seurauksena on todellinen psykopaatti, joka tietysti antaisi mahdollisuuden tehdä jonkinsankarin uudelleen tulkinnan vieläkin "mustempana".

Olenkohan minä sitten psykopaatti.
Lapsena inhosin aina pehmeitä (sisälsi vaatteita) paketteja ja silloin lupasin, etten koskaan anna kenellekään pehmeää pakettia. Sen valan olen pitänyt ihan nykyaikaan asti.
Kyllä lapsuudessa luvatut valat voi hyvinkin pitää...täytyy olla vain itsepäinen.
No pienen porsaanreiän olen tähänkin saanut kyhättyä. Ostin monta vuotta sitten pikkuveljelle Jokereiden Janetsky-pelipaidan, mutta paketin mukana pistin menemään myös konvehtirasian, että lahjasta tuli ainakin puoliksi kova lahjapaketti.
Tarvitsenko terapiaa...siedätyshoitoa pehmeille paketeille...vai pitääkö heittää suoraan lataamoon!

[Sampsa Kuukasjärvi]

Batmanin psykopaattisuudesta on kirjoitettu aika paljonkin viimeisten 30 vuoden aikana eli Frank Millerin Yön Ritarin jälkeen.

Toki tarinoissa on variaatioita. Ja valoja annetaan eri ikäisinä. KIthän vannoo valan isänsä kuolevan ruumiin äärellä.

Muistaakseni ensimmäinen Mustanaamio näki isänsä kuolevan jo laivalla merirosvojen hyökkäyksessä. Hän sitten vannoi valansa isänsä murhaajan pääkallo kädessään. Tapahtumasta voi kyllä olla olemassa tuokin versio, jonka kerroit.

[Veli Loponen]

Toki tarinoissa on variaatioita. Ja valoja annetaan eri ikäisinä. KIthän vannoo valan isänsä kuolevan ruumiin äärellä.

Valojen tai lupausten antaminen supersankariksi ryhtymisen yhteydessä on jossain määrin yleistä, mutta sellaisen antamisen motiivit vaihtelevat. Ne eivät siis aina liity kostoon, kuten esimerkiksi Vihreä Lyhty, jolla tällainen vala toimii voimasormuksen latausfraasina.
Lisäksi osa kostomotiiveista tuntuu toimivan vain alkusysäyksenä. Kun kosto on saavutettu kostomotiivin sijaan astuu velvollisuuden tunto tai muu vastaava. Esimerkiksi Hämähäkkimies menee enempi tällaiseen kategoriaan, kun paljastuu, että Ben-sedän tappaja onkin sama rikollinen, jonka Hämähäkkimies oli juuri ennen tappoa päästänyt karkuun.

Totta että Teräsmies ei suoranaista valaa taida tehdä yksinäisyyden linnakkeessa.

Ihan alunperin Teräsmiehellä ei edes ollut mitään valaa (saati Yksinäisyyden linnaketta). Ennen 80-luvun uudistusta Teräsmies vannoi omistavansa elämänsä pahuuden vastustamiselle, mutta vanhemmat kuolivat luonnollisesti, eikä siihen liity kostoteemaa. Teräsmies siis ikään kuin halusi omistaa elämänsä hyville teoille kasvattivanhempiensa kunniaksi.

Niin se lupaus, mutta sekä Hämis että Teris ovat "adoptoituja" eli kyllä olivat menettäneet vanhempansa.

Orpous onkin varmaan lapsuuden traumasta nousevan kostomotiivin sijaan supersankarijutuissa yleisempää. Orpoushan ei kuitenkaan Teräsmiehellä eikä Hämähäkkimiehellä liittynyt mitenkään sankariksi tuloon. Teräsmiehellä ei ole sankaruudessaan edes kostoteemaa, vaan hän kasvaa sankariksi hyvien kasvattivanhempien kasvatuksen tuloksena (=käyttää lahjojaa yhteiseksi hyväksi). Hämähäkkimiehellä taas on se kostoteema, mutta sekin sekoittuu voimien tuomaan vastuuseen ja vastuuttomuuden aiheuttamaan itsesyytökseen.

[Curtvile]

Suurinta osaa supersankareita yhdistää lapsena tehty vala. Yleensä vanhempien ruumiiden äärellä poikalapsi vannoo ottavansa tekijät kiinni ja uhraavansa elämänsä oikeudenmukaisuuden toteutumiseen ja yhteiskunnan vääryyden poistamiseen.

Ja tästä näkee että puhutaan niistä tunnetuimmista sankareista, ei valtaosasta saati suurimmasta osasta.

Nykyisellään merkittävälle osalle sankareita mm. nykyinen Champions ja Occupy Avengers lähtökohta on yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja epäkohtien vastustaminen koska omat resurssiit ja voimavarat ylittävät tavan taviksen vastaavat.

Vastaavasti monen lähtökohtana on myös ihan julkisuudenkin tavoittelu ainakin viimeistään Morrisonin Zenithistä alkaen.

Koska lähes kaikkien sankareiden taustalta löytyy trauma, pitääkin kysyä, tulisiko sankarit ohjata terapiaan ja todeta että trikoisiin pukeutuminen on äärettömän kieroutuneen ihmispsyykkeen seurausta? Ja että kaikki oikeudenmukaisuus on vain koetun trauman kompensaatiota, että aggressio todellisuudessa voi pahimmillaan johtaa äärimmäisiin veritekoihin.

Tätä teoriaa kannattaa kokeilla  fiktiohahmojen kohdalla Frank Castlen /Tuomarin kohdalla tai lukea uudestaan Mooren ja Gibbonsin Rorhschachin terapiaa vankilassa osuus.
Samaa löytyy tuoreesta Shadow -sarjasta jossa Batmanien ja Mustanaamioiden kaksinaismoralismi karsitaan huut nevadaan koska molempien edeltäjä Shadow ei pitäydy sosiaalisesti hyväksyttävässä "en ole rasisti mutta" henkisessä voimankäytössä.
Shadow'n moraali on psykopaatin absoluuttista  drakonista moraalia jossa inhimillisiä tekijöitä ja lieventäviä asianhaaroja ei tunneta.

Käykö kukaan supersankareista missään vaiheessa psykoterapiassa? Batmanin tarinoissahan tarpeeseen viitataan mutta alistuuko hän missään vaiheessa tähän?

Voi näitä on paljon ja kuvaavasti monet psykoterapian edustajat mm Hugo Strange ja Marvelin Dr Faustus ovatkin pahiksia.

Batman on toki ollut ihan Arkham Asylumissa ja lukuisissa tarinoissa suoraan sanotaan että Batman on Bruce Waynen harhaa, mielen defenssi epäoikeudenmukaista maailmaa ja traumaa vastaan.

Foolkillerin omissa tarinoissa myös psykoterapia on isossa roolissa, ne tosin eivät pääty musiikkiterapian ja farmakologian kautta yhteiskuntakelpoisuuteen.

[Petri Aarnio]

Orpous. Tosiaan!

Myönnettäköön että tietämykseni on pääosin 70-80-luvuilta. Darth Mikan tapaan myös minä olen leikitelly omalla potentiaalisella psykopatologiallani. Kukapa ei?
 Joka on kiinnostavaa sekin. Tästäkin syystä - syitä on muitakin - supersankarit eivät ole vain jotakin kulttuurillista pintaa, jonka voisi koska tahansa sysätä merkityksettömänä syrjään.

Voihan tämä pyörittely olla turhaa. Toisaalta sitten erilaiset reboottaukset ansaitsevat taakseen hyvän käsikirjoituksen. Ja eiköhän sellaiset synny vain nykyhetken ja alkuperäistarinan hyvästä resonoinnista. Onnistunutta Teräsmieselokuvaa odotellessa.

Olen huomaavinani supersankaritarinoissa myös jonkinlaista messiaanista vivahdetta. Sankari pohdiskelee tuleeko hänen kantaa "viittaansa" vaiko ei. Kaupungin asukkaat monesti ovat puolesta tai sitten ristiinnaulitsemassa (kielikuva) sankarinsa. Jotenkin muistelisin että joihinkin sankareihin olisi sisältynyt myös jonkinlainen profetia tulemisesta (tosin en nyt muista mihin).

[JV]

Minun näkemys on, että Bruce Wayne on läpikotaisin rakentanut elämänsä traumansa vääristyneen käsittelyn mukaisesti.

Hän elää joka yö uudestaan lapsuutensa trauman: hän lähtee liikkeelle pimeän tultua, pukeutuneena Zorro-elokuvan päähenkilön lailla, etsien samanlaisilta kujilta pikkurikollisia, joihin purkaa kostonhalunsa. Kosto tapahtuu väkivallan keinoin ja elimistöön tulee samanlainen adrenaliini kuin kauhun hetkissä lapsena. Mutta kosto ei poista traumaa vaan ylläpitää sitä.

Bruce Wayne on ontto kuori, taloudellinen ja sosiaalinen menestys on yhdentekevää. Wayne on kulissi, joka on räätälöity Batmanin tarpeiden mukaisesti - toisaalta en ymmärrä miksi alter egosta ei ole luovuttu kokonaan, ehkä seurapiirielämä edustaa "Entä jos" -todellisuutta, jossa hän haluaa aina hetken tuntea, että "jos vanhempani eivät olisi kuolleet, tämä yltäkylläinen elämä tuntuisi niin hyvältä ja oikealta kuin se kuuluisi tuntua, mutta ei - minä olen kirottu elämään kosteassa luolassani ja kieroutuneiden hirviöiden ilottomassa maailmassa."

Ollakseen superälykäs analyytikko ja erilaiset kehon- ja mielenhallintakoulut käynyt yli-ihminen, on Batmanilla selvästi sokeita pisteitä oman persoonansa suhteen, kuten myös metodeissaan ratkaista rikollisuutta kaupungissaan. Nyrkkiensä sijaan hän pystyisi tekemään paljon esim. varallisuutensa avulla ja hyödyntäen älykkyyttään yhteiskunnallisella tasolla.

Tietyllä tapaa on ymmärrettävää, että Batman on skeptinen terapian toimivuuden suhteen, katsottuaan Arkhamin terapeuttien onnistumistuloksia.

On synkän ironista, että populaarikulttuurissa arvostetaan ja idolisoidaan kostofantasioiden toteuttajia, ja esitetään se yhtenä (maskuliinisena) sankaruuden muotona, kun samanlaiseen oikeutetun koston ideaan suuri osa terrorismista ja joukkosurmistakin perustuu, kuten  myös muista väkivallan teoista.

(no, mutta minä silti pidän Batmanin nyrjähtäneestä maailmasta ja Batmanista hahmona, joka venyy hyvin monenlaisin tarinoihin ja hänen toimintansa on muutakin kuin kostofantasiaa (joskin tuo on nähdäkseni se "syntytarina"), mutta esim. joku John Wick on mielestäni sietämätöntä roskaa.)

[Petri Aarnio]

Erittäin hyvä! Bruce kärsii hybrisyydestä ja solipsismista. Hän on sokeasti traaginen olento koska ei ymmärrä sitä mitä hän ei ymmärrä.

Se tekee hänestä sosiaalisesti blancon ja etäisen suhteessa ihmisiin; ihmisten seura on aina hivenen vierasta. Hän on kykenevä äärimmäiseen raakuuteen ja voisi hyvin tappaa jonkun.

[Curtvile]

Olen huomaavinani supersankaritarinoissa myös jonkinlaista messiaanista vivahdetta. Sankari pohdiskelee tuleeko hänen kantaa "viittaansa" vaiko ei. Kaupungin asukkaat monesti ovat puolesta tai sitten ristiinnaulitsemassa (kielikuva) sankarinsa. Jotenkin muistelisin että joihinkin sankareihin olisi sisältynyt myös jonkinlainen profetia tulemisesta (tosin en nyt muista mihin).

Supersankaruuden judeokristillinen puoli tietenkin selittyy sillä että lajityypin luojat olivat pääosin juutalaistaustaisia ja messiaanisuus sekä omakohtainen antisemistisen syrjinnän kokeminen heijastuvat hahmoihin.

Mytologiselta puolenhan supersankarit ammentavat isolla kädellä niin kreikkalaisroomalaisesta kuin norjalais-teutonisestakin.
Erotuksena että joukossa on ihka oikeaa tiedettäkin sekä moderneja selitysmalleja...kuten psykologiaa ja terapiaa.

JVllä on erinomaista pohdintaa aiheesta joskin:

On synkän ironista, että populaarikulttuurissa arvostetaan ja idolisoidaan kostofantasioiden toteuttajia, ja esitetään se yhtenä (maskuliinisena) sankaruuden muotona, kun samanlaiseen oikeutetun koston ideaan suuri osa terrorismista ja joukkosurmistakin perustuu, kuten  myös muista väkivallan teoista.

(no, mutta minä silti pidän Batmanin nyrjähtäneestä maailmasta ja Batmanista hahmona, joka venyy hyvin monenlaisin tarinoihin ja hänen toimintansa on muutakin kuin kostofantasiaa (joskin tuo on nähdäkseni se "syntytarina"), mutta esim. joku John Wick on mielestäni sietämätöntä roskaa.)

ensin mainittu on toki paitsi loogista myös aavistuksen suppea käsitys. Väkivallan määrä kun ei yksinomaan korreloi ns. myrkyllisen maskuliinisuuden käsitteen kanssa reaalimaailmassa.

itse myös pidän John Wickeista juurikin koska niissä on jalostettu muoto kostosta ilman sosiologista kehystä. Niiden kostotarina on juurikin sitä: tiivistetty ja yksinomaan kostosta mustavalkoisimmillaan muun moraalin tavoittamattomissa.

Batmanin maailma esimerkinomaisesti käsittelee paitsi koston ja väkivallan piirteitä myös muita psykologisia ääri-ilmiöitä seksuaalisuuden ja muun pakko-oireilun myötä laajan vihollis- ja lepakkoperhe-kategorian myötä.

Supersankarikertomuksissahan on myös yhteiskunnallisia tasoja nykyäänkin mutta enintä tuo puoli ei kiinnosta koska osa lukee (ja osa lukematta tuomitsee) kaiken suoraan siihen "paljon turpiinvetoja, ehkä pari vitsiä" luokkaan.
Samasta syystä sekä Btamanin että esimerkiksi Vihreän Nuolen tarinoissa juurikin varallisuudella tehdyt koulutus-työpaikka-terveydenhoito ja köyhäinhoito jäävät muutaman sivun alamerkinnöiksi.
Niiden ympärille kirjoitetut kertomukset kun sisältävät konfliktitilanteet kun kiinnostavat marginaalisempaa lukijakuntaa verrattuna nykyiseen.


Batman variaatioista kiinnostuneita kehoittaisin tutustumaan Kaare Andrewsin ja Troy Nixeyn mainion Black Sinisteriin jonka hiilikaupungissa nyrjähtänyt ryöväriparoni hallinnoi rautaisella otteellaan naamiosankarina murtaen lapsityön vastaisia ja omien tuottojensa vastaisia ihmisoikeuksia vaativia "vihiollisia". Tämän psykopatologinen kuvaus kun ei ole niin kaukana toimintansa puoesta, motiiveissa sen edestä.

Ja mielenterveyttä ja fiktiivistä supersankaruutta käsiteltäessä pitää nostaa esiin Moon Knight. Kuuritarin tarinoiden maailmankuva ja mielenterveysongelmien esitys kulkevat käsi käsissä traumoista aina monipersoonallisuushäiriöihin asti.