Lapsuusmuistoja sarjakuvahankinnoista

[Divine]

Äiti osteli Tinttejä ja Asterixeja 70-luvulla sitä mukaa kun niitä ilmestyi. Olenkin häntä monesti jälkeenpäin moittinut, että hullu menit antamaan albumit meille pojille. Minulla on vielä joitakin sen ajan albumeita jäljellä, ikävästi enemmän tai vähemmän lastenhuonekunnossa. Tuhoutuneet ja muuten vain puuttuvat kappaleet olen hankkinut myöhemmin kokoelmat täydentääkseni.

80-luvun Raumalla ostin pikkupoikana divarista Shokki-lehtiä parilla kolmella markalla kappale. Pidin niitä jo silloin tosi halpoina. Turskatti, miksi en hamstrannut ihan kaikkia?!

Jostain syystä diggasin Maseista niihin aikoihin kovasti. Kai siksi, että ne olivat halpoja ja helppoja lukea. Niitäkin tuli kannettua divarista kotiin, mutta joku toinen divarinpitäjä on ne sittemmin pois ostanut.

Varsin nolona divarianekdoottina joudun tunnustamaan, että pikkupoikana luulin ihan oikeasti, että koska divarit ovat vanhojen kirjojen ja lehtien kauppoja, pitää sinne vietävien painotuotteidenkin näyttää vanhoilta. Siispä saatoin tarkoituksella, jos en nyt ihan tärvellä, niin ainakin hieman kurmuuttaa pois joutavia kirjojani saadakseni niille 'divarikelpoisen' kuluneemman lookin...

[Spip-orava]

Jos pysytään kioskiluukku asioinnissa, niin ehdottomasti mieleenpainavin tapahtuma itselle oli aina kun yritin ärrältä ostaa Vihreä Mies Hulk-lehtiä. Roikuin tietysti kioskin metallitiskillä ja toistelin sanaa Hulkki. Kioskitäti pyöritteli päätään ja väitti ettei sellaista ollut ja tarkensi etten tarkoittanut Urkkia. Se olisi ollut 14-vuotiaalle pojalle hieman erilaista lukemistoa kuin Marvel-tuotanto silloin.
Lopulta sitä oppi lausumaan "Vihreä Mies Hulk" kokonaan tai kertomaan monesko lehtirivi ja missä kohtaa siinä. Jotenkin vaan sen lehden ostaminen irtonumerona oli aina yhtä vaikea tapahtuma. Ihmeneloset löytyi kiskasta helpommin.

[Jukka Laine]

Tosiaaankin, luukkukioskien tädeillä ei tuntunut olevan joskus lainkaan hajua siitä mitä he myivät. Ei tuollainen myynti-ihminen nykysuomessa menestyisi.

[Rmäki]

Lopulta sitä oppi lausumaan "Vihreä Mies Hulk" kokonaan tai kertomaan monesko lehtirivi ja missä kohtaa siinä. Jotenkin vaan sen lehden ostaminen irtonumerona oli aina yhtä vaikea tapahtuma. Ihmeneloset löytyi kiskasta helpommin.

Mutta Ruotsissa törmäsi uusiin ongelmiin 80-luvun alussa, kun kiskan tädille sai hokea "Hulk, Hulk" vaikka kuinka, eikä lehteä vaan suostuttu ojentamaan -- siellä kas piti sanoa fiinimmin että "Hylk". 

[hatinufer]

Yksi hölmö muisto liittyy Agentti Korkeajännitykseen, joita juuri kukaan ei enää nykyään kerää. Niitä tuli osteltua sen takia, kun Barracudalla oli taisteluparina Frollo. Frollohan oli kaljupäinen, ja muistan ajatelleeni sankarin olleen niin kova tyyppi, että oli ajanut päänsä kaljuksi ollakseen pelottava vastustajien silmissä. Oliskohan se Frollon tukka silti lähtenyt ikääntymisen myötä. No: joka tapauksessa Agentti Korkkarin lukeminen oli jotenkin aikuismaisempaa kuin tavallisten Korkkareitten lukeminen.

Samanlainen hauska ( alle 10-vuotiaan) ajatusvirhe liittyy niihin Tex Willereihin, joissa seikkailua jatkettiin ensimmäiselle takakannelle: ajattelin, että tarina oli niin hiton arvokas, hyvä, että se jyräsi mainokset pois. Näinhän tapahtui 1974. Ja tuossa sinänsä hölmössä ajatuksessa saattoi olla totuudenpoikanen: useat noista Texeistä ovat nousseet arvoon arvaamattomaan. Tosin muistoissa ne ovat korvaamattoman arvokkaita.

[The Spirit]

Samanlainen hauska ( alle 10-vuotiaan) ajatusvirhe liittyy niihin Tex Willereihin, joissa seikkailua jatkettiin ensimmäiselle takakannelle: ajattelin, että tarina oli niin hiton arvokas, hyvä, että se jyräsi mainokset pois. Näinhän tapahtui 1974.

Vielä nykyäänkin joskus tarina menee takasivulle (esim. Tex Willer 16/2007). Se on ihan p**stä, kyllä sen verran pitäisi olla varaa, että yhden sivun voisi lisätä tarpeen vaatiessa. Mutta jos vaihtoehtona on tarinan lyhentäminen, niin kai se on sitten kestettävä

[VesaK]

R-luukkukioskilta tuli ostettua suurin osa NonStopeista ja Mustanaamioita, satunnaisia albumeita jne.. Nyt kyseinen kiska on muovattu osaksi matto/sisustusliikettä. 

[Petteri Oja]

Vielä nykyäänkin joskus tarina menee takasivulle (esim. Tex Willer 16/2007). Se on ihan p**stä, kyllä sen verran pitäisi olla varaa, että yhden sivun voisi lisätä tarpeen vaatiessa. Mutta jos vaihtoehtona on tarinan lyhentäminen, niin kai se on sitten kestettävä

Painoteknisistä syistä yhden sivun lisääminen tarkoittaa 16 sivun lisäämistä.

[X-men]

Aikoinaan kun kouluretkiä tehtiin ympäri Eurooppaa niin äiti osti Tanskalaisen Teräsmiehen minulle mutta myyjä ei tykännyt kun puhuttiin ruotsia mutta heti kun vaihdettiin englantiin (luokkakaverin äiti puhui englantia) niin myyjä alkoi toimimaan ja jostain Hollantilaisesta divarista ostettiin pari mv. Kung-Fu-magazineä (tjsp) ja yksi siellä vanha Aku Ankan Taskukirja (täällä tarina tuli vasta paljon myöhemmin).

[Janne]

Muistan, kun olin alle kymmenvuotias, isä halusi ostosreissulla läheiseen kuppilaan huurteiselle. Minä pääsin mukaan (seuraksi vaan, en huurteiselle...). Siellä oli pajatso ja isä antoi kokonaisen markan. Tuli päävoitto, oliko se nyt 12 mk tms. Isä oli sitä mieltä, että pienelle pojalle vähän liian iso raha, mutta sain pitää ne. Viesti oli: "käytä poika rahas harkiten!". Parin päivän kuluttua koulureisuulla ostin divarista 12 komeaa Hopeanuoli-lehteä, markan zipale siis. Kotona sain haukut  .

Edelleen pistän rahani 'turhuuteen', joten ei saarnasta hyötyä ollut.

[Tertsi]

Äitini ei pitänyt haisevista ja likaisista divarilehdistä. Siis Tex Willereistä lähinnä.
Ehkä sen takia mulla oli mielestäni suht' paljon rahaa ostaa sarjiksia (uutena).

[Jiksi]

Se oli aikaa (1984–1985), kun piti koettaa lausua kioskin tädille Judge Dredd... Eräs ystävällinen täti koetti opettaa minut lausumaan sen oikein, mutta enhän minä mitään tätejä uskonut...

Sittemmin, eli 1990-luvun taitteessa, oli rutiinia osoittaa kaikki neljä (vai montako niitä kerralla aina julkaistiin) Marvel-julkaisua ikkunan takaa. Luukkukioskeissa oli oma tunnelmansa, en oikein koskaan tottunut näihin kauppamaisiin kioskeihin.

Aku Ankkojen ostamisesta minulla ei ole mielikuvia, mutta muistan vieläkin ne Teräsmies- ja Hämähäkkimies-lehtien kannet, jotka 1980-luvun alussa ostin. Kumma kyllä ne harvat lehdet tuli ostettua aina jostain toisaalta kuin vakiokioskilta. Tosin muistan karvaasti, että vanhemmat vakuuttivat, että sen lähikioskin koko oikea puolisko oli "sellainen kauppa, joka on auki vain yöllä". Kyse oli varsin tarpeellisesta huijauksesta, koska sillä puolella oli kaupan eräs kalliimmanpuoleinen lelu... Ehkä tuo lehtien hankkiminen vaikeimman kautta oli seurausta siitä.

Ensimmäinen vakituisesti seuraamani supersankarijulkaisu, Ryhmä-X tuli hankittua kauempaa. Ryhmä-X 1/1984 tuli bongattua sattumalta eräältä Kipsalta ja loput sen vuoden numeroista vaativat lukemattoman määrän pysähdyksiä isältä, koska kertaakaan ei sen kioskin ohi ajettu tarkistamatta oliko seuraava numero ilmestynyt. Kun huomioi, että lehtiä 1984 julkaistiin kaikkiaan kolme, voitte kuvitella millaista tuskaa se aiheutti paitsi pikku-Jarkolle epäilemättä myös tämän isälle...

Divarimuistojani olen purkanut muissa ketjuissa jo riittämiin.

[Michael Riddle]

Kaikillehan olen täällä kertonut, että Hämis oli niitä lehtiä joka jysähti takaraivoon, ja sen takia olen pitkälti sarjakuvia kerännyt. Sitä ennen kuitenkin ostelin pitkälti Nintendo-lehtiä, Batmania, Teräsmiehiä, Haamujengiä ja muuta semmoista divarista. Nämä menivät yleensä muutamalla pennillä, ja Haamujengit sain usein ilmaiseksi, koska divarinpitäjä antoi huonokuntoiset lehdet ilmaiseksi.

Taskukirjat ostin aina lähiluukkukioskilta, joka nyttemmin on poistettu. Taskukirjat oli silloin semmoinen "kun on riittävästi rahaa, niin saanpahan luettavaa muutamaksi viikoksi" tyyppinen hanke, joka oli melko harvinainen. Roope-Setä tuntui silloin jotenkin nihkeältä lehdeltä ja jotenkin hahmotin sen aikuisten Aku Ankaksi.

Teräsmies oli ensikosketukseni sci-fi maailmaan siinä missä Hercules tv-sarja oli ensi kosketus fantasia maailmaan. Nämä johtivat kaikkiin muihin. Muistan myös kuinka pitkään etsin MAD lehden Gremlins aiheista numeroa, koska kys. elokuva oli silloin suosikkini. Lopulta se löytyikin markan hinnalla.

Hämis tarttui käteeni naapurin jäbältä, erään kaverini isoveljeltä. Se oli joku Carnage numero, se ensimmäinen lukemani. Aluksi luulin Hämistä joksikin erilaiseksi Batmaniksi. Hämiksen asu näytti tosi hurjalta, koska niihin aikoihin Ben Reilly oli Hämis lehden kuvioissa.

Lainailin monia kuukausia kyseiseltä jäbältä Hämiksiä, kunnes häneltä lopulta meni hermot, ja hän vaati että pyytäisin äidiltäni että tämä tilaisi minulle oman (joka siis tarkoitti kuukausien ruinaamista.). Hän roudasi minut faijani kanssa johonkin divariin jossa sitten sain vihdoin hankkittua ensimmäisen Hämikseni. Se oli numero 3/1990. Musta puku kannessa näytti tosi hurjalta silloin, ja tietenkin halusin hankkia loputkin lehdet joissa Hämiksellä oli mustapuku.

Myöhemmin sitten vuonna 1998 lopulta ruinaukseni meni läpi ja sain Hämiksen kotiin tilattuna. Sitä ennen faija osti kioskilta numeron 9/1998 jonka Kameleontti tarina oli  

[Jukka Laine]

RIihimäen Yhteiskoulun (RYK) ystävät ry. lopetettiin vuonna 1975, ja kaikki RYKin oppilaat saivat kevätjuhlassa 10 markan lahjakortin kirjakauppaan kun yhdistyksen varat pantiin lihoiksi.

Ostin lahjakortilla Ankan Taskukirja 24:n (Roope-sedän maailmanmatkat) ja Tintin seikkailut 14:n (Päämääränä Kuu).  Taskari on minulla vieläkin, mutta Tintin vaihdoin uudempaan painokseen vuonna 1988, kuten melkein kaikki muutkin Tintit. Kappaleita ei ole luettu viimeisen 20 vuoden aikana yhtä säpäleiksi kuin edellisen 20 vuoden.

Koulutarvikkeitahan tuolla kortilla oli tarkoitus ostaa, mutta mitäs antoivat sen kesälomalle siirryttäessä. Eräs luokkatoverinikin oli samaan aikaan ostamassa omalla kortillaan sarjakuvia.

[C. Gothicus]

Mun Pappa keräili Kansa taisteli -lehtiä ja kävi muutaman viikon välein etsimässä niitä eräästä tietystä divarista. Divarin pitäjä taisi jopa laittaa niitä häntä varten sivuun odottamaan. Useimmiten pääsin mukaan näille lehtienhakureissuille ja ne olivatkin melkoisia juhlapäiviä. Lähtiessä Pappa määräsi jonkinlaisen pienen rahasumman, sarjakuvabudjetin, jonka rajoissa sain ostaa divarista Papan laskuun mitä halusin. Useimmiten se oli sitten Marvelia, DC:tä, Willereitä, Mustanaamioita, taskareita, Tinttejä, Asterixeja ja Lucky Lukeja yms. Hyvää peruskamaa. Tietysti myönnetty summa piti käyttää tarkoin, joten viimeisillä hiluilla, jotka eivät enää juuri muuhun riittäneet, ostin aina Tarzaneita, jotka taisivat maksaa markan kappale.