Palautetta - Ajatuskuplia II

Comics Code 1954. Jopa 1950-luvun suomenkielinen Valitut Palat, tuo alati uskollinen Amerikan Ääni, Yhdysvaltojen republikaanipuolueen maailmanlaajuinen pää-äänenkannattaja, julkaisi artikkelin pahennusta herättäneistä amerikkalaisista sarjakuvista. Loistavimpana todistuskappaleena VP mainitsi sarjakuvalehden, jonka 32 sivulla näytetään silmitöntä väkivaltaa, yksityiskohtaisia murhantekoja, ja lopussa viimeisellä sivulla on kaksi (2) ruutua, joissa pahantekijä lopulta saadaan kiinni ja todistetaan, että rikos ei kannata.

Tuollainen kuulostaa eittämättä huonolta sarjakuvalta, josta on vaikeaa löytää ansioita. Mutta onko Valittujen Palojen auktoriteettiinsa halkeava tulkinta ainoa mahdollinen? Entäpä jos kyseessä oleva sarjakuva, jonka nimeä ei mainita, olikin härski ja paljastava parodia moralisoivista ja opettavaisista sarjakuvista? Siinä tapauksessa se olisi onnistunut täydellisesti. Se olisi paljastanut koko opettavaisuuden onttouden ja moralismin ohuuden, ja näyttänyt kouriintuntuvasti sen, miksi sellaisen päälleliimaaminen mihin tahansa taideteokseen on keinotekoista ja surkeata: koska se ei saa muuta aikaan kuin viime kädessä halventaa taidetta. Jos taideteos on opettavainen, puhdistava ja rakentava, nämä ominaisuudet kantautuvat teoksen sisältä, jos ovat kantautuakseen. Niitä ei luoda iskemällä viimeiseen ruutuun varoitus _PS: Dont try this at home._

Joko lukijat ovat automaattipapukaijoja, jotka lähdemme heti kirjan luettuamme ulos kähmimään lukiotyttöjä, koska sarjakuvissa tehdään niin (ja palaute lienee sitä mitä mangan ja animen kruunaamaton kuningatar Madoka Ayukawa antaa Kyousuke-paralle. SLAP!!! ) tai sitten olemme itsenäisiä yksilöitä, joilla on oma tahto ja vastuu omista tekemisistään. Luultavasti siinä välillä.

Vaikuttavathan sarjakuvat lukijaansa, mutta epäsuorasti. Aku Ankan veljenpojat, jotka ovat vähintään sata luokkaa holhoojaansa etevämpiä ja älykkäämpiä, vaikuttavat joka päivä miljoonien lukijoidensa asenteisiin iskemällä lukijalle silmää ja kuiskaamalla _pst, aikuiset on mänttejä_. (Jukka Kemppinen) Joskus huvittaa, ettei tähän ole kukaan puuttunut. Mutta toisaalta, tuo onkin itsestäänselvyys, jonka jokainen lapsi tietää. Ehkä siksi siitä ei kannata melskata.

Mutta todistanee sen, että sarjakuvan vaikutus ja merkitys lukijan tajunnassa piilee sittenkin jossakin muualla kuin itse piirroksessa tai puhekuplissa, tai siinä näkyykö piirroksessa nänni vai ei.

Sarjakuvista olisi saatava vaarattomia, hampaattomia ja mitääntekemättömiä, jotta niitä voi kontrolloida. Jos ne ovat jotakin muuta, silloin ne muistuttaisivat taidetta, ja taiteen kontrollointi jonkin ohjelman tai ideologian nimissä on suurenkin yleisön silmissä aivan eri asia kuin viihteen kontrollointi. Miksi sitten sarjakuva (tai elokuva) ovat juuri niitä, joita pitää kontrolloida, sitä on selitetty näiden taiteenlajien nuoruudella. Ne ovat uusia tunkeilijoita, ja välillä niitä vastustavat kaikin voimin myös vakiintuneempien taiteenlajien harjoittajat, esimerkiksi Suomessa Jarkko Laine, jonka liplattelut palkittiin myöhemmin ansaitusti pudottamalla hänet pois kirjailijaliiton johdosta, mutta se on toinen juttu.

Minulle sellainen selitys kuin _taiteen genren uutuus_; kuulostaa kyllä kaukaa haetulta, mutta koska sitä on vakavissaan tarjottu selitykseksi monesti, pakko se on mainita tässä. Epäilen varsinaisten syiden olevan kuitenkin toisaalla, ja niiden on oltava paljon moninaisempia kuin miltä ensiksi katsoen näyttää.

Mistä pääsemmekin suuresti rakastamaamme lakialoitteeseen. Koska taideteos itsessään ei ole yhtään mitään, ja yleisö on ainoa joka antaa sille merkityksen ja tulkinnan (tai jättää antamatta yksinkertaisesti kävelemällä ulos), ja tulkintoja on yhtä monta kuin yleisön edustajiakin, siis miljardikaupalla, tuntuu hullunkuriselta kuvitella että taideteos olisi kriminalisoitavissa vain siksi, että se herättää jossakin (yhdessä, kahdessa?) yleisön edustajassa tulkinnan, jota on paheksuttava. Ihmisten julkilausumattomia ajatuksia tunnetusti ei voi sulkea vankilaan, eikä niitä voi asettaa oikeuden eteen, joten käytännössä ainoa keino kontrolloida yleisön paheksuttavia tulkintoja on tuomita se teos, joka niitä tulkintoja herättää. Koomista, mutta muita vaihtoehtoja ei näytä olevan, ei ainakaan niin kauan kuin ratkaisu maailman ongelmiin on kieltää ongelmien kuvaus. Onko siinä järkeä, sitä on kysytty monesti, ja kysytään edelleen. Kenties tulevaisuudessa on aihetta kysyä sitä vielä kärkkäämmin kuin nyt. Ainakin se on päivänselvää, että niitä kysymyksiä ei saa vaiennettua, ja niihin vaaditaan vastauksia ja perusteluja jokaiselta poliitikolta ja lapsipsykologilta, joka katsoo tähdelliseksi osoittaa monella foorumilla useaan otteeseen arvostelukykynsä heikkoutta.

PS: Kääk, sitaattimerkit menivät joksikin koodimuusiksi ensimmäisellä yrityksellä, nyt ne ovat alaviivoja.