Luovuttaminen

[Juho]

Ensin sanon että en löytänyt mitään aihetta tästä.

Joten, minulla on ärsyttävä ongelma. Jos jokin mättää sarjakuvassa (en nyt tarkoita että esim. yhdessä ruudussa pieni virhe) niin jätän koko roskan sivuun ja aloitan uuden sarjakuvan jostakin ihan muusta. Luovutan ihan liian helposti. Olen tehnyt miljoonia sarjakuvia jotka eivät ole ikinä valmistuneet.

Ja sama käy myös, kun olen saannut piirrettyä sivun, ja katson kokonaisuutta, tulee tunne että tämähän on karmea vaikka muut mitä sanoisivat.

[pertti jarla]

Mulla on ollut ihan sama vaihe, joka kesti vuosia. Yläasteikäisestä jonnekin lukion alkuun. Piirsin tunneilla jotain yksittäisiä kuvia tai parin ruudun strippejä, mutta kaikki pidemmät jutut jäivät aloitussivuun, tai aloitusruutuun...onhan se ikävä vaihe, mutta kehittyy siinäkin.

[JJ Naas]

Itse selvisin tuosta kun tein selväksi itselleni, että piirtämisen ei tarvitse aina olla hauskaa. Kunhan se silloin tällöin on hauskaa ja yleisellä tasolla tietää haluavansa tehdä sarjakuvia, se riittää. Tekemisessä on usein tympäiseviä, epähauskoja, epäpalkitsevia tekovaiheita, jotka vain pitää hampaat irvessä puurtaa pois alta, jotta saa edes jotain valmiiksi ja voi siirtyä taas mukavampiin työstövaiheisiin.

[Rmäki]

Kaikki eivät ikinä kasva siitä vaiheesta ohi, mutta ei se välttämättä haittaa. Al Columbia on amerikkalainen tekijä, jolta on parinkymmenen vuoden aikana julkaistu joitakin sivuja siellä täällä - mies on kuulemma kohtuullisen tuottelias, mutta ei vaan saa juttujaan lopetettua. Syitä ovat pelko, kyllästyminen, perfektionismi ja vaikka mikä. Uusi kokoelma PIM & FRANCIE on läjä tällaisia kesken jääneitä juttuja, ja silti aivan tolkuttoman loistava. Ukko kertoo luomisprosessista DAILY CROSS HATCHIN neliosaisessa haastattelussa, eka osa TÄSÄ: http://thedailycrosshatch.com/2009/12/01/interview-al-columbia-pt-1-of-4/

PS. Muokkasin täydellisyydentavoittelijana sanaa pefektonismi selkeämpään muotoon.

[Orjan May]

Piirtämisen ei välttämättä tarvitse olla hauskaa, mutta siitä täytyy jollain maagisella tavalla pitää ja rakastaa, jotta jaksaisi puurtaa jatkuvasti ulos jotain töherryksiä. Jos siitä ei alitajuntaisesti pitäisi, ei kukaan piirtäisi vaan lopettaisi pian. Eihän sitä jaksa yleensäkkään elämässä tehdä mitään, jos asia ei kiinnosta ja innosta. Tästä esimerkkinä liikunta harrastus. Jos ei pidä lenkkeilystä, niin hyvin alkanut into katoaa pian tehtyään ensimmäiset raskaat juoksu lenkit. Pitää olla motivoitunut ja innostunut. Niin se pojat vain on!
Mutta luovuttaminen on aika syvällinen juttu. En nyt lähde sen enempää kaivautumaan aiheeseen, mutta miksi luovuttaa jos kokee, että saa jotain fiiliksiä  piirtämisestä. Piirtäminenhän on oman itsensä viihdyttämistä. Näin minä asian koen. Ja haaveet ja unelmat ovat sitten toinen juttu. Ehkä jos luovuttamis vietti iskee voimakkaasti, voisi ottaa itselleen jonkin tavoitteen. Tavoite voisi olla vaikkapa kehittyä paremmaksi tai saada julkaistuksi ensimmäinen omakustanne. Ajatukset kuuluisaksi tulemisesta kannattaa heittää roska koriin. 

[Hazart]

Ei kannata heittää huonolta tuntuvia tuotoksia roskiin. Oma silmä sokeutuu ja mieli tylsistyy niihin, kun niitä joutuu katsomaan pitkään. Pistä ne kaappiin ja kattele uudestaan vaikka viikon (tai vuoden) kuluttua. Saatat yllättyä siitä, että ne näyttävät taas tuoreilta ja kiinnostavilta, kuten alkuinnostuksen aikaan.

Jos ne näyttävät yhä karmeilta pitkän tauon jälkeen, ne saattavat ollakin sellaisia... Sitten vaan reeniä kehiin.

[matkamies]

Tuttu ongelma, itselläkin on kymmeniä loistavia ideoita ja monta ihan valmiiksi mietittyjä tarinoita. Silti hommat tahtoo jämähtää alkuvaiheeseen josta ei saa edettyä. Suurin ongelmani tahtoo olla liian vilkas mielikuvitus. Kyllästyn liian äkkiä aiheeseen koska keksin uuden sitä työstäessä, sitten luultavasti molemmat jäävät pöytälaatikkoon.

Silti olen huomannut että olen jäänyt muutaman perusjutun ympärille pyörimään, ja palaan niihin aina vuorotellen. Vuosien varrella en ole heittänyt mitään menemään joten luonnoksia ja käsikirjoituksia on läjittäin. Mielenkiintoiseksi tämän tekee sekin, että aikaa myöten ideat kehittyvät, juonet syvenevät ja saatta olla että useasta eri ideasta muotoutuukin yksi.

Aion joskus toteuttaa kaikki hankkeet, mutta saisi nyt sen yhden valmiiksi.

[Valtteri]

Luulis ton olevan about yleisin mahollinen ongelma kaikennäköisille vähän suuritöisemmille ja pitkäjänteisille projekteilla, taiteen alalla tai muualla.

Mulla menee sillai, et pääsen ihan hyvään vauhtiin kun menee hyvin, mut sitten kun tulee jokun juttu, jota en vaan osaa saada hyvännäköisesti, heitän moraletestissä aina kriittisen epäonnistumisen. Sit hinkkailen sitä salaa luonnoskirjaan ja käyn välillä yrittämässä kunnes kohtaan uuden ongelman tai turhaudun taas, mikä ei ihan hirveesti aikaa vaadi. Yks semmonen paha sivu on ollu vaiheessa nyt vissiin yli puol vuotta; en vaan osaa.

[[kivi]]

Yks semmonen paha sivu on ollu vaiheessa nyt vissiin yli puol vuotta; en vaan osaa.

Eihän tuo oo aika eikä mikään.

Mä en tunnusta luovuttavani, mutta en myöskään ole hirveän nopea saattamaan tarinoita valmiiksi. Kun katselen originaalejani, niin niissä olevista päiväyksistä on helppo päätellä, että (samalla arkilla tapahtuvien!) luonnostelun ja puhtaaksipiirtämisen välillä on mennyt joskus kymmenenkin vuotta, ja mulle on aivan tavallista hioa esimerkiksi pidemmän tarinan käsikirjoitusta useita vuosia. Mulla on jatkuvasti useita satoja sivuja kesken (tosin rehellisyyden nimissä suurin osa käsikirjoituksina), osa on ollut kesken neljätoistavuotiaasta (eli sellaiset 30 vuotta) mutta olen aivan varma, että jossain vaiheessa on sopiva hetki tehdä nekin loppuun.

Hyvin harvoin alan piirtää sarjakuvaa idean saatuani mihinkään muualle kuin muistikirjaan. Silloin kun niin käy, lopputulos on yleensä raakile ja olisi kannattanut jättää julkaisematta. Pari vuotta sitten ilahdutin (?) ystäviäni julkaisemalla pienlehdellisen sellaisia sarjoja, jotka olin epähuomiossa piirtänyt saman tien idean saatuani - vastaanotto oli vaivaantunut, vähän kuin olisin kertonut sairastavani parantumatonta tautia tai jonottavani päihdevieroitukseen. Minusta ne olivat kyllä hauskoja, mutta vähän outoja myös. Aion vastaisuudessakin jatkaa ennemmin kuten tähänkin asti, kirjoitellen käsikirjoituksia lähes tilanteessa kuin tilanteessa mutta piirtämällä vain sellaisia ideoita jotka ovat ehtineet muhia luonnoskirjassa jo hetken.

(Ei pelkoakaan että käy kuten Al Columbialle, tarinoita on niin monta kesken, ja käsikirjoituksia syntyy sitä tahtia, ettei viivettä huomaakaan. Lukija siis. Minä kyllä huomaan, kun mietin käsikirjoittamista koko ajan parin vuoden päähän eteenpäin.)

Toivottavasti tämä tunnustus auttoi.

Kivi

PS. Minäkään en heitä mitään pois. lippusia, lappusia ja paksuja A1-pahvikansioita on pakettiautollinen, iso osa tiukasti teipatuissa pahvilaatikoissa joissa lukee "keskeneräisiä originaaleja". Kässäreitä on useaan albumiin. Jos olen miettinyt jotain strippisarjaideaa, niin yleensä olen aloittanut kirjoittamalla vaikkapa 200 jakson käsikirjoitukset, ja sellaisia punttuja on aika monta. Kyllä ne sieltä vielä syntyy, jos ovat sen arvoisia...

[SnowMan]

Mulla on ollut ihan sama vaihe, joka kesti vuosia. Yläasteikäisestä jonnekin lukion alkuun. Piirsin tunneilla jotain yksittäisiä kuvia tai parin ruudun strippejä, mutta kaikki pidemmät jutut jäivät aloitussivuun, tai aloitusruutuun...onhan se ikävä vaihe, mutta kehittyy siinäkin.

Tämä vaihe meneillään parasta aikaa

[Juho]

Miten tämän "luovutussairauden" saisi loppumaan? Aina vaikka olisikin hyvä idea ja niin edespäin, niin aina menee päin mäntyä.

[Markku Myllymäki]

Miten tämän "luovutussairauden" saisi loppumaan? Aina vaikka olisikin hyvä idea ja niin edespäin, niin aina menee päin mäntyä.

Sinänsä se ei ole edes huono asia. Jos joku ei suju, pään seinään hakkaaminen ei juuri auta. Eli sama ongelma on kaikilla.

Mutta *joillakin* toimii se, että on riittävän selkeä suunnitelma joko päässä tai paperilla siitä, mitä tekee, jolloin ei tule niin nopeasti seinä vastaan.

*Kenelläkään* ei ole sellaista keinoa, jolla varmasti päästään varmasti loppuun asti.

Luonnostelu auttaa joillekin, mutta monilla iskee sitten se "luonnokseni on parempi kuin lopputulos"-tauti.

Karmeaa tajunnanvirtaa taas, toivottavasti ymmärrät.

[AapoK]

Jos todella tuntuu siltä, että piirtäminen ei millään suju, voi kokeilla piirtämisen "unohtamista" hetkeksi. Minulle riitti kerran päivä, sen jälkeen jonkinlainen sisäinen ääni kiljui takaisin piirustuspöydän ääreen. Pikkuhiljaa kun oli kävellyt kaupungilla ja katsellut ympäristöä jne, oli päähän tullut vaikka mitä  ideoita ja kuvia.

Päämäärätön luonnostelu suttupaperille voi myös auttaa. Sitten kun huomaa vaikka tehneensä jonkun mielenkiintoisen näköisen henkilön/tapahtuman, se voi saada tulta alleen ja innostaa kehittelemään enemmän ja enemmän. Sarjakuvien lukeminen, elokuvat ja kirjallisuus tuovat varmasti jotain virikkeitä, joita "tahtoo päässä koettamaan" paperin eteen.

[Emppu]

Itse selvisin tuosta kun tein selväksi itselleni, että piirtämisen ei tarvitse aina olla hauskaa. Kunhan se silloin tällöin on hauskaa ja yleisellä tasolla tietää haluavansa tehdä sarjakuvia, se riittää. Tekemisessä on usein tympäiseviä, epähauskoja, epäpalkitsevia tekovaiheita, jotka vain pitää hampaat irvessä puurtaa pois alta, jotta saa edes jotain valmiiksi ja voi siirtyä taas mukavampiin työstövaiheisiin.

Muistan, kun Ville Ranta kerran sanoi Limingassa: "Se piirtäminen on vain sellainen pakollinen paha sarjakuvassa". :B
Sinänsä olen aina ihmetellyt, miksi piirtämisen pitäisi olla se jotenkin hauskin vaihe, kun omasta mielestä se on jotenkin hirveän teknistä, ainakin sitten, kun on lyönyt sivusommitelmat suurin piirtein lukkoon. En nyt tarkoita, etteikö piirtäminen olisi hauskaa, vaan sitä, että se kuitenkin on itselle hirveen teknistä kuvallisessa kerronnassa, jossa on aina rajat (joko käsikirjoitus, idea tai kuvan tarkoitus).

Mitä aiheeseen yleensä tulee, Markun mainitsema rakenteellisuus on ihan oiva pointti. En nyt kyseenalaista improsarjakuvien voimaa/hienoutta, mutta kun tietää, mihin suuntaan on menossa tai miten tarina loppuu, niin periaatteessa tarinallisesti ne ongelma siinä alun ja lopun välillä on enemmän tai vähemmän kuin palapelin kokoamista: kyllä ne puuttuvat palaset siihen löytyy, jahka jaksaa etsiä ja kokeilla. Sekin, että kun tietää, miten tarinan kuuluu loppua, niin johdattelua alkuperäisesti tilanteesta loppua kohden pitäisi periaatteessa olla selvitettävissä "syy-seuraus"-ajattelulla. Tämä tietenkin kuulostaa hirveän raskaalta tavalta ajatella ja onkin ehkä otollisempaa juuri pitkien tarinoiden kohdalla.

Sekin, että kuinka nopeasti hyppää ideasta suoraan tekemiseen, on toki henkilökohtaista, mutta kuitenkin, idea on vasta idea, ei suora tarina välttämättä*. Se, että jaksaa jalostaa siitä tarinan, ainakin takaa sen, että lukija pysyy hieman paremmin mukana siinä tarinassa kuin jonkun esmes jonkun David Mackin "Kabukin" parissa.

[JJ Naas]

Muistan, kun Ville Ranta kerran sanoi Limingassa: "Se piirtäminen on vain sellainen pakollinen paha sarjakuvassa". :B

Se riippuu ihmisestä, että mikä on motivaatio piirtämisen taustalla. Minä piirrän sarjakuvia siksi koska ajattelen niitä joka tapauksessa koko ajan. Ihmissuhdekriisien keskelläkin kuitenkin salaa käsikirjoitan koko ajan mielessäni ja mietin, että mitenkähän tästä saisi sarjakuvan. Enkä pysty kuvittelemaan että eläisin piirtämättä sarjakuvia. Jos en saa mitään aikaan, niin tunnen tuhlaavani elämääni, ja silloin on vain istuttava alas ja piirrettävä, vaikka miten mieluummin joisin kaljaa tai pelaisin pleikalla. Paikoitellen se sitten on hauskaa ja joskus sitä kokee onnistumisen fiiliksiä.

Oma psyykkaamiseni on sitä, että päätän jo vaikka päivää ennen, etä huomenna piirrän sarjakuvia klo. 18-22, ja sitten istun alas ja piirrän, riippumatta siitä huvittaisiko silloin vai ei. Jos piirtäisin vain silloin kun sattuisi huvittamaan, niin en saisi ikinä mitään aikaan.