Tämä on kyllä ihan perusteltavissa vaikka toki vähän hölmö onkin. Ihan realisesti ajateltuna jos vaikka omassa elämässäni tapahtuu joku suuri muutos, niin kyllä se tulee kerrottua melkein jokaisessa porukassa jossa pyörii. Ihan perinteistä kuulumisten vaihtoa siis: "No mitäs tässä, vaimoke tossa just paljastu rinnakkaisulottuvuudesta tulleeksi alieniksi ja siinä samalla sain pari uutta voimaa". Lukijan kannalta tietty rasittavaa jos lukee jokaisen näistä cross-overeista, ja homman voisi toki hoitaa tyylikkäämminkin, mutta kasuaalilukijan kannalta on ihan hyvä jotenkin kerrata tuoreet käänteet jotta pysyy edes vähän kärryillä. Muutaman puhekuplan käyttäminen tähän small-talkin varjolla on mielestäni ihan pätevä keino, vaikka vähän laiska ratkaisu onkin.
Ongelma onkin, että minusta se muistuttaa Facebook päivityksille tyypillistä kryptisyyttä. Eli kerrotaan että jotain on tapahtunut, mutta ei oikeastaan kerrotakaan yhtään mitään. Jos kertoo, niin kertoo kaiken samantien ja selkeästi.
Joskus niin tehdäänkin, mutta loppujen lopuksi kerrotaan vain:
"Minä en ole...zzzttt...Tony Stark"
(ajatuskuplassa kerrotaan, että tämä on Jarvis kiitos skrullien ja kriiden kahvinkeitin fuusiogeneraattori sodan)
Ja tarinan lopussa toinen kaveri jää ihmettelemään, että mistä oli kyse. Niin myös oikeastaan usein lukijakin.
Star Warsissa Kloonisota vielä meni naurettavasta nimestä huolimatta, koska siihen liitettiin jotain traagista, mystistä ja tarinan sisäistä. Mutta tässä tapauksessa jos ei lue joka lehteä, jää hiukan vaikutelma, että nyt kirjoittaja on ottanut satunnaisia sanoja ja laittanut ne yhteen, jotta ne kuulostavat kohtalokkaalta ja omaperäiseltä.
Tämä tosin oli pahimmillaan 90-luvulla suomenkielisissä lehdissä, kun tila ei riittänyt joka lehteen. Ja Mail-Mankin pystyi kertomaan vain tarinan, mutta lukija joutui periaatteessa itse kuvittelemaan sen mielessään.
Onko sitä edes tarkoitus ottaa vakavasti? Samalla laillahan oikeasti kun jengiä lakoaa niin monttubileissä näitä ylistetään maasta taivaisiin. Kuuluu hyviin käytöstapoihin. Erityisesti kun vainaja menehtyy nuorena tai tapaturmaisesti niin näitä muistellessa on tapana keskittyä positiiviseen. "Parhaat lähtee ekoina" on klisee, mutta mitä siellä hautajaisissa sitten pitäisi sanoa? "Onneksi hän eikä minä"? Jenkkikulttuurissa kun on vielä aika yleistä se että hautajaisissa pidetään niitä puheita, niin monien sanottavaksi jää lähinnä sanahelinää. Tietty voidaan keskustella siitä kuinka mielekästä on kuvata hautajaisia supersankarisarjakuvassa kun lukija kuitenkin tietää että kuolema on harvoin pysyvä.
No enpä ole kenenkään hautajaisissa tuommoista kuullut sanottavan.
Yleensä hautajaisissa muistellaan yksilön ominaisuuksia, ja häneen liittyviä muistoja.
Tämän takia Watchmenin hautajaiskohtaus toimii. Lukija ei tunne tapahtumia, mutta jokainen hahmo muistelee hetkeä, jolloin Koomikko on jotenkin suuresti vaikuttanut heihin. Jopa tunteeton Manhattan muistelee, miten Koomikko osoitti, että Manhattan ei ole muita tai Koomikkoa parempi.
Olkoonkin hiukan...kieroutuneesti...mutta ainakaan se ei ole niin hemmetin epäloogista, kuin ajatus että jokainen supersankari on se paras, vaikka useimmat hahmoista eivät ole sarjakuvissa olleet aikoihin tekemisissä kyseisen hahmon kanssa ja vaikutelma on jopa oikeita hautajaisia tai kuolemasta puhumista hurskastelevampi.
Koen asian samalla tavalla, kuin sen että Michael Jacksonia pilkattiin vuosikymmeniä, ja nyt hän on yhtäkkiä mestari, josta ei saa sanoa mitään negatiivista edes puhuttaessa musiikista, vaikka viimeiset 10 vuotta kukaan ei edes tuntunut tietävän, että hän teki yhä musiikkia. Semmoinen unen omainen vaikutelma herää, että mies olisi tehnyt VAIN hyvää musiikkia. Että kaikki on ikään kuin liian täydellistä.
En tiedä, mutta itse olen kiinnittänyt huomiota siihen miten populaarikulttuurissakin kuoleman olleessa kyseessä eletään jossain ihme Pleasantvillessä, jossa kaikki on miellyttävää ja täydellistä, ja koskaan ei edes sada. Eli kyllä, minua häiritsee tämä muussakin fiktiossa. En tiedä varmasti, johtuuko se ajasta jota elämme, vai onko se vanhempi juttu, mutta minua se on häirinnyt jo pitkään.
Haluaisitko listata muutaman esimerkin? Itselleni ei tule mieleen oikeastaan kuin ne joista nyt lukijan on ollut tarkoituskin tajuta pahiksen identiteetti ennen sankaria, ja sitten keissit joissa tarinaan tuodaan uusi sivuhahmo ja roisto samaan aikaan, ja loppuun saadaan perinteinen "Ooh, kuka olisi uskonut, Hämähäkkimiehen uusi vihollinen, Sijaisopettajamies onkin Peter Parkerin uusi sijaisopettaja!" Tämäkin taitaa tosin nykyään olla jo aika vähänkäytetty konsepti.
Sivuhuomiona vielä se, että en allekirjoita kommenttiasi Star Warsin ennalta-arvattavuudesta. Uuden Trilogian lähtö-oletus on se että katsoja tietää Anakinin kääntyvän pimeälle puolelle, vanha trilogia taas on niin tunnettu että sitä on käytännössä mahdotonta nähdä spoilaantumatta. Jos joku onnistuu kuitenkin Imperiumin vastaiskun näkemään ilman ennakkotietoja niin en kyllä usko että Vader-twistiä tajuaa ennen sen paljastumista.
Tavallaan itse veit syvemmälle ongelman ydintä. Joo, Vader käänne on kaikille tuttu. Sen takia pidänkin "Leia on Luken sisko" "Vader tappaa Keisarin" tai "Luke ei usko että Vader on täysin paha" käänteitä suurempana spoilerina, vaikka täällä joku saattaakin olla erimieltä. Ne on ratkaisevassa roolissa tarinan kannalta. Ja tämä on myös ongelma, jos lähdetään meiningillä, että pahis on yksi läheisistä. On helppo arvata kuka, eikä tuolla muutenkaan ole väliä, mutta se mihin suuntaan tarinaa viedään on ratkaisevaa paljastuksen jälkeen, varsinkin, jos sitä on vehdattu pitkään.
Mutta onhan näitä ollut viime vuosina melko paljon:
Red Hulk. Red She-Hulk. Winter Soldier. Black Mask (Batman). Dark Avengers. Heroic Agen jälkeiset Kostajat. Uhka (Spider-Man). Siegen pääpahis. Alkuperäiset Uudet Kostajat. Secret Invasion. Ja nyt uusimpina mainittakoot, että Justice Leaguen kokoonpano spoilaa jonkun verran Forever Evilin loppua ja Hämähäkkimiehessä arvuutellaan uutta Vihreää Menninkäistä kuulemma.
Ainahan naamiot eivät ole pahiksien ja joskus ne ovat olleet vain promootiota.
Mutta tämä arvuutteluleikki alkaa käydä hiukan ääliömäiseksi isoilla kustantajilla.
Saisivat alkaa jo keksiä täysin uusia kikkoja joilla myydä tarinoita. Itseasiassa se alkaa jo vaikuttamaan siihen, mikä tarinoissa on keskeistä ja mitkä ovat niihin kohdistuvat odotukset, ja hyvin monesti pettyy.
Taas kerran ymmärrettävää koska pääkohderyhmä on amerikkalaiset. Samahan pätee valtaosaan leffoista ja tv-sarjoistakin, ja tietääkseni eurooppalaiset sarjakuvat usein sijoittuvat Euroopan suuriin kaupunkeihin, ja suomalaiset leffat ja sarjikset sitten tänne.
No ei se ole minusta hyvä juttu missään muuallakaan. Minusta ei tekisi yhtään pahaa, jos sarjakuvakirjoittajat/piirtäjät hieman matkustelisivat. Suomalaiset elokuvat ovat aina sitä puhki käytettyä metsämaisemaa tai lähiömaisemaa, jotain uutta kiitos (poikkeuksia on, mutta ei liikaa). Sarjakuvissa moinen ei ole niin itsestäänselvyys. Tintissä ja Asterixissa itsessään on kierretty varmaan koko maaailma, joten ei se nyt ihan päde. Mangaan en erityisemmin ota kantaa, kun en kaikkien näiden vuosien jälkeen vieläkään koe lukevani sitä riittävästi.
Ja huoli onkin näissä Kriiseissä ja eventeissä.
Marvel uhosi Fear Itselfin aikaan, että realimaailmaa ollaan lähellä.
Mutta se kosketuspinta on oikeastaan alkanut kadota, kun ne eivät sijoitu muualle.
YK:sta tuli mieleen, että siitä saisi itsessään jonkinlaisen Sisällissodan hengeassä menevän jutun aikaan. Eli puhun nyt oikeastaan Superman 4 elokuvan tyyppisestä. Siinä kun nostetaan esille ihan aiheellinen globaali kysymys, ja vastaaviin on tartuttukin mm. Teräsmiehessä. Mutta missä viipyy eventti, jossa supersankareiden tekojen hyötysuhde asetetaan laajalti kysynnän alle globaaleissa ongelmissa, ja miksi eivät oikeastaan voi ratkaista?
Muutenkin suurimpien hahmojen tappamisessa on aina riskinsä, koska ne tuppaavat olemaan sen verran suosittuja että tulevat kohta takaisin kumminkin. Eikö muuten ole vähän hassua että haluaisit kaikkien supersankarien toimivan samassa kaupungissa, mutta roistoille toivoisit eri toimipisteitä?
Tuomion langettaminen oikeudessa onkin eriasia kuin se että hahmo tapetaan.
Realimaailmassa tuskin Jokerikaan rikkoisi kansainvälisiä lakeja ihan seuraamuksitta.
Lisäksi huomionarvoista on, että kyse on fiktiivisessä ympäristössään eri universumeista kuin meidän omamme. Lait voivat siis olla eri. Minua ei haittaisi yhtään lukea supersankari tarina, jossa superkonnan kuolemantuomio aiheuttaa sankarissa ristiriidasn lain ja moraalin välillä. Hyväksyäkö päätös, vai...?
Siis pointtini ovat periaatteessa kaikissa näissä enemmänkin tarina elementilliset.
Uskallan veikata että et kauheasti lue supersankarisarjiksia jos oikeasti viskaat lehden nurkkaan aina kun joku puhuu syntytarinastaan, toimii New Yorkissa, toimii eri kaupungissa kuin muut sankarit, jotain suurta tapahtuu Amerikassa, tai jos tiimissä on joku vahva tai jokin muista listaamistasi tapahtuu.
No, en ole lukenut kohta kuukauteen.
Lähinnä ongelmani siis ei ole niinkään kaikki nämä asiat yhdessä tai välttämättä edes erikseen, vaan juuri se, että nämä asiat eivät vain jotenkin muutu. Supersankari tarinat eivät tunnu enää kerronnallisesti kehittyvän. Minusta kaivattaisiin enemmän tämmöisiä Millarin tyyppisiä "Mitäs jos..." mentaliteetteja ja Brubakeristäkin pääsee minusta vieläkin syvemmälle ilman että tarvitsee keksiä täysin fiktiivisiä mörköjä.
