Rain (Dark Horse 2019) on Mary & Bryan Talbotin ympäristöteemainen sarjakuva.
Tekijäpariskunta tuo ihmisen toimillaan aiheuttamat ympäristövaikutukset lähelle. Erityisesti se havainnollistaa kuinka ympäristölle vahingollinen toiminta pienemmässäkin mittakaavassa vahingoittaa ihmisyhteisöä.
The Guardian -arviossa teosta kritisoitiin yksiulotteisesta kuvasta, jonka se antaa britannian yläluokkaisista metsäkanojen (grouse) metsästäjistä. Elitistisellä, perinteisenä harrastuksena puolustetulla toiminnallaan he vahingoittavat ympäristöä tavoilla, jotka ovat konkreettisella tasolla vahingoksi paikallisyhteisölle.
Kuitenkin päähenkilö itse on tämä moniulotteinen hahmo. Lontoolaistunut, materialistinen nuori nainen, Cath, on parisuhteessa kotiseudulleen Yorkshireen asettuneen naisen, Mitch, kanssa. Suhteensa kautta Cath tutustuu Yorkshiren soiden (bog) suojelua ajavaan ympäristöväkeen.
Mitchin tiedostavuus aiheuttaa parisuhteeseen konflikteja. Toisaalle häntä ajaa yhteys isään, joka kuvataan läheisemmillään silloin, kun he ovat yhdessä kiekkoja ampumassa.
Tällainen epäsuora, suorastaan hienovarainen, sisäisten konfliktien kuvaus on syy, miksi teokseen on vaikea saada otetta. Kenties tästä syystä tekijät hylkäävät otteensa, ja ajavat sanomansa loppua kohden yhä yksinkertaistuvammassa muodossa. Kömpelyyttä on tosin jo alussa, ja Cathin liukuminen kovista arvoista vihreämpiin on osoittautunut tekijöille haastavaksi.
Tämä puolestaan osoittaa kuinka vaikea on kirjoittaa ympäristöteemasta viihdyttävää luettavaa, ellei tee sitä vauhdikkaammin Risto Isomäen tavoin.
Talbotit selvittävät tarkasti mm. puiden ja kasvillisuuden osan kosteuden sitomisessa ja tulvien muodostumisessa.
Tulvat Yorkshiren laaksoissa pahenevat paitsi sateiden lisääntyessä ilmastonmuutoksesta johtuen, mutta myös eroosion vaikutuksesta metsästäjien tuhotessa kosteutta itseensä sitovaa suokasvustoa luodakseen harrastukselleen suotuisammat olosuhteet. Puiden istuttamisen toivotaan hillitsevän eroosiota.
Tässä minun on mahdoton välttää harhapoluille astumista, sillä tässä suhteessa Pääsiäissaarta havainnollisempaa paikkaa ei maailmassa varmaan olekaan. Ensi silmäys jyrkkien kallioiden profiiliin kertoo sen, minkä tutkimiseen ja estämiseen on käytetty vuosikymmeniä.
Vesi armotta huuhtoo saaren hedelmällisen humuksen mereen. Kallioiden huipulla näkyy kuinka vihreän korvaa ensin punertavanruskea väri vaikka kallistusastetta tuskin havaitsee. Lopulta sekin katoaa kallion paljastuessa juuri ennen maan kurvatessa jyrkästi kohden merta. Jossain vaiheessa jyrkkä kallionkieleke on muotoutunut pyöreäksi.
Tätä nykyä sade lankeaa entistä useammin lyhytkestoisina ja voimakkaina kuuroina, jonka jälkeen turkoosinsävyinen meri on hetken tumma kaikesta maa-aineksesta, joka siihen on huuhtoutunut.
Sateiden muutos on osa ympäristömuutosta, eroosio ihmisen paikallisesta toiminnasta johtuvaa. Tänään uskottavimpien teorioiden mukaan puuston katoaminen saarelta johtui ihmisen välillisestä toiminnasta, koko ekosysteemin tuhouessa vieraslajien vaikutuksesta. Tästä ei voi yksin syyttää polynesialaisia, koska saarta kohtasi toinen suuri ympäristökatastrofi modernin ajan jo koitettua: se vuokrattiin lampaiden kasvatukseen. Toisin kuin vaikkapa lehmät ja hevoset, eivät lampaat syödessään leikkaa kasveja, vaan repivät ne juurineen.
Saari on myös ahdistava muistutus siitä, kuinka vaikeaa kerran alkaneen kehityksen pysäyttäminen on edes niin yksinkertaiselta tuntuvan asian voimin kuin puita istuttamalla.
Kvaakissakin keskusteltiin viime vuonna laajamittaisesta puiden istutuksesta useilla mantereilla. Suuret ponnistukset ovat valuneet hukkaan mm. Turkissa, jossa vasta istutetut puut kuolivat kuivuuteen.
Suuri osa Pääsiäissaaren pinta-alasta ei enää voi palautua eroosion jo tuhottua.
Tässä on myös ympäristöasioiden ongelma: ne on vaikea puristaa yksinkertaiseen ja viihteelliseen muotoon. Jopa tämän teoksen käsittelyn kohdalla kriitikko tarttuu metsästäjien yksipuoliseen kuvaukseen. Itse sanoisin, että kyse on kasvottomuudesta, näiden tahojen tavanomaisesta haluttomuudesta astua esiin.
Teos on valitettavasti tärkeämpi aiheensa kuin toteutuksensa osalta.
Koska sivut ovat vaakatasossa, se sopeutuisi luonnollisesti ruudulta luettavaksi, mutta pieni ja heiveröinen fontti tekee sen lukemisesta sähköisessä muodossa vaikeaa. Kuvitus vesiväreineen ja yksityiskohtineen sekin sopii ensisijaisesti paperille.
Toiveikkaassa lopussa on annos naiviutta, mikä näkyy mielestäni kautta sarjakuvan paitsi Cathin, aivan erityisesti tämän isän äkillisessä heräämisessä ympäristöasioiden suhteen. Lopulta Cath on kahden maailman erilleen repimänä ihmisenä kiinnostavampi kuin mustavalkoiseen muottiin sovitettuna, kesytettynä versiona itsestään.
