Heikki Jokisen Sata sarjakuvaa

[KH]

Ronkaisen Timo tuolla jo ehtikin ansiokkaasti arvioida tämän näppärän ja taatusti hyödyllisen opuksen. Itseäni jäi kaiken makustelun jälkeenkin silti ihmetyttämään kirjan esipuheen hieman vanhentunut surkuttelu käännössarjakuvan "Sahara"-ajasta, kun juuri vuosi 2003 toi vuosikausien kuivuuteen huomattavaa helpotusta. Lieneekin oireellista, ettei Jokinen mainitse sanallakaan (edes osiossa Mitä jäi kirjasta pois?) sellaisia tuoreimpia merkkitapauksia kuin Grennvallin Seitsemäs kerros, Jasonin Hys! tai Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga.

Poikkeuksellisen - ja laajalti jo tunnustetun - laadukkuutensa lisäksi ne olisivat ehdottomasti lisänneet myös valikoiman monipuolisuutta ja kattavuutta, joita molempia oli yritetty painottaa esipuheen valintaperustelistassakin. Grennvallin esittely olisi voinut osoittaa, että ..öh, kömpelölläkin piirrosjäljellä voi saada aikaan aidosti ravisuttavaa jälkeä, Jason olisi ollut nykyään harvinainen osoitus mykkäsarjakuvan filosofisista ja yhtä aikaa viihteellisistä ulottuvuuksista, ja Herrasmiesten liigaa olisi tarvittu edes ainoaksi esimerkiksi angloamerikkalaisen supersankaritavaran mahdollisuuksista.

Tilanpuute on toki tämänkaltaisissa kavalkaadeissa aina hankala este, mutta silti tilaa olisi mielestäni kannattanut raivata vaikka väkisin esim. ylenpalttisesta kotikenttäedusta (esittelyjä on eniten juuri kotimaasta), tai vaikkapa parista Tintti-koulukunnan vähemmän merkittävästä edustajasta (kun mestarin itsensä voisi kuvitella riittävän).

Ja huom: nyt en edes yritä alkaa väitellä henkilökohtaisista makuasioista. Olen valmis nielemään ( ) jopa sen, ettei yhtäkään omista 90-luvun suursuosikeistani - Chester Brownin Ed iloinen klovni, tai Hernandezin veljesten Palomarin veri sekä Rakkautta ja raketteja - ollut kelpuutettu jokapojan kulutukseen. Nuo alussa mainitsemani nyt vain olisivat olleet erityisen ajankohtaisia tarkennuksia erikseen surkuteltuun nykytilanteeseen.

Turhaa jossittelua? Totta kai - mutta myös potentiaalisesti antoisaa kulttuurikeskusteluntynkää?

[tolppis]

Hmmm. Täytyypä lukaista. Varauksessa kirjastosta. Jotenkin vaan taas kuulostaa aika...hmmm...en uskalla käyttää sitä sanaa, joten mitä sanaa sitten...noh, taiteelliseen sarjakuvaan keskittyvältä.

[Timo Ronkainen]

Totta kai - mutta myös potentiaalisesti antoisaa kulttuurikeskusteluntynkää?

Ei välttämättä. En viitsinyt puuttua kirjan puutteisiin isolla kädellä, koska ei näitä tämmöisiä kirjoja muutenkaan liikaa ole. Joitakin teoksia ja sarjoja on jäänyt väistämättä pois, sitä voi surkutella, tai olla iloinen että tämä tai tuo on mukana. Tai että yleensä tämmöinen kirja on tehty.
Nippelivirheitä tai vähän isompia on tietysti myös mukana. Esim. Greg kuoli jo 1999, mutta Jokinen ei sitä tunnu tietävän. Tämmösiä.

Timo

[KH]

Jotenkin vaan taas kuulostaa aika...hmmm...en uskalla käyttää sitä sanaa, joten mitä sanaa sitten...noh, taiteelliseen sarjakuvaan keskittyvältä.

Turha pelko pois - mukana on ainaski, ja ihan vain ulkomuistista: Tintti, Asterix, Lucky Luke, Barks, Rosa, Jippes, Blueberry, Yoko Tsuno, Piko & Fantasio, Titeuf, Sempén Nikke, Blake & Mortimer, Klorofylli, Kamut, Lassi & Leevi, Masi, B. Virtanen, Teuvo Lyly, Joonas, Pekka Puupää, Muumit, Mämmilä, Lempi jne.

[KH]

Totta kai - mutta myös potentiaalisesti antoisaa kulttuurikeskusteluntynkää?

Ei välttämättä.

Totta, ei välttämättä - jos tyydytään toteamaan esim:  

ei näitä tämmöisiä kirjoja muutenkaan liikaa ole. Joitakin teoksia ja sarjoja on jäänyt väistämättä pois, sitä voi surkutella, tai olla iloinen että tämä tai tuo on mukana. Tai että yleensä tämmöinen kirja on tehty.

Tämähän oli nimittäin jo lähtökohta:

..tämän näppärän ja taatusti hyödyllisen opuksen.

[Timo Ronkainen]

Onkos kukaan tutustunut kirjan oheiseksi tehtyyn opetysmateriaaliin? Sen pohjalta kirjan kohderyhmä tuntuu varsin nuorelta (vaikka siinä sanotaankin: "perusopetuksen vuosiluokilla 6–9 että lukiossa ja ammatillisessa perusopetuksessa") ja opetusmonisteen tyyli 1970-lukulaisen alentuva:
3. Sarjakuvien kyytiin!
Tehtävässä hyödynnetään pysäkkityöskentelymenetelmää. Oppilaat jaetaan neljän hengen ryhmiin ja jokaiselle ryhmälle annetaan iso kartonki, pino sarjakuvia, sakset, liimaa sekä tusseja. Oppilaat kiertävät pysäkiltä toiselle pahvinsa kanssa ja täydentävät sitä pysäkkien tehtävien avulla. Oppilaat leikkaavat sarjakuvistaan esimerkkejä pysäkin teemasta. Sata sarjakuvaa toimii mainiona apuna opettajalle pysäkkien suunnittelussa.
a) tyyli ja tekniikka (Sempé: klassinen piirrostyyli, McDonnell: vähäeleinen piirrostyyli, Hagelberg: raapekartonkitekniikka, Yann: väriliidut)
b) miljööt (B. Virtanen: työpaikka, Aku Ankka: Ankkalinna, Mämmilä: maaseutu)
c) siirtymät (ajassa tai paikassa ruutujen välillä)
d) äänet (Kuinka äänet ilmaistaan sarjakuvissa?)
e) tunteiden ilmaiseminen (huutaminen, kiroilu, rakastuminen)
f) värien käyttö
g) kuvakulmat (Kuvataanko henkilöitä esimerkiksi alhaalta ylöspäin, läheltä vai kaukaa? Entä miljöötä?)

Timo

[VesaK]

Minua hämmensi eritoten scifi-sarjakuvan vähäisyys/vähättely. Valerian on tietysti mukana, mutta esim. Alan Mooren Helvetistä-esittelyn ohessa olisi aivan hyvin voinut mainita Merkilliset herrasmiehet ja aivan ehdottomasti Halo Jonesin, joka on varmasti helpommin saatavilla kuin vaikkapa Valerian-albbu Isännän linnut. Bryan Talbotin Tuhman Rotan Tarinan esittelyn yhteydessä mainitaan Luther Arkwright, mutta ei, että (puolet ekasta albumista) sarjaa on saatavilla suomeksikin.
Petri Hiltuselta esitellään Vala Auringolle ja Väinämöinen, ei Laulua yön lapsista, Praedoria tai Asvalttitasankoa.  P. A. Mannisen Kapteeni Kuoliosta... ei mitään.

Lisäys: Åps, onhan siellä paljonkin scihviä, huomaan nyt Jokisen kanssa juteltuani. Blake ja Mortimer, esim. Makuja ON monenlaisia. Erittäin tärkeää on, että tämä teos löytää ne ihmiset jotka "eivät" lue sarjiksia.

[irappan]

Vaikka yleisesti ottaen suhtaudunkin tähän kirjaan melko myönteisesti, niin mieleeni hiipi myös joitakin epämieluisilta tuntuvia visioita.

Tuossahan on noita tehtäviä ja muutenkin tuo on ilmeisesti aika pitkälti koulutarkoituksiin. Voiko tämä johtaa siihen, että sarjakuvakin aletaan kokea pakkopullana muun koulutyön tapaan?

Itseäni on ainakin suurin piirtein aina ketuttanut koulun käytäntö pistää oppilaat lukemaan joitakin tiettyjä kirjoja. Lukeminen tuntuu enemmän suoritukselta kuin elämykseltä.

Kaiken lisäksi tuntuu, ettei näillä ns. klassikkokirjoilla ole enää nykyään oikein mitään tarjottavaa. Jos niissä on aikanaa ollut jotakin mullistavaa, niin se idea on tietenkin käytetty uudemmissa tuotoksissa jo ihan puhki. Eli lähes ainoaksi syyksi lukea näitä on yleissivistyksen kartuttaminen (ehkei sen ole aina tarkoituskaan olla kivaa mutkuiteski).

Mitenkäs sitten, kun ollaan siinä pisteessä, että opettaja uskaltaa olla niin radikaali, että törkkääkin opiskelijan käteen Hamletin sijasta vaikka Mausin. Ehkä se on ihan eri juttu kuin löytää se itse sieltä kirjastosta ja lukea vapaaehtoisesti. Jos oppilaille hiipii sellainen fiilis, että opuksen erinomaisuutta ei saa tällöinkään kyseenalaistaa ja kuvittelevat opettajan ajattelevan hiljaa mielessään "onhan tää nyt hemmetti parempi kuin ne salkkari-kirjat mitä ne muuten lukisi".

Tässä ei nyt varmaan ollut mitään logiikkaa ja luultavasti kumosin jotkut aiemmat ajatukseni, mutta toivottavasti tästä syntyy edes jotakin keskustelua.

[Hege]

Kaiken lisäksi tuntuu, ettei näillä ns. klassikkokirjoilla ole enää nykyään oikein mitään tarjottavaa. Jos niissä on aikanaa ollut jotakin mullistavaa, niin se idea on tietenkin käytetty uudemmissa tuotoksissa jo ihan puhki. Eli lähes ainoaksi syyksi lukea näitä on yleissivistyksen kartuttaminen (ehkei sen ole aina tarkoituskaan olla kivaa mutkuiteski).

Pöh ja pöh. Jokin teos on klassikko juuri siksi, että kyseistä asiaa ei ole sen paremmin kyetty ilmaisemaan. Watchmenista ja Dark Knightista on toistettu lähinnä pintaa, elokuvissa, musiikissa ja kirjallisuudesssa pätevät samat seikat, klassikko on aina maineensa ansainnut. Oliko jonkun mielestä muka Psykon uusi filmatisointi alkuperäistä parempi?

------

Mitäs nuo Sempén Nikke sarjakuvat ovat? Muistan kyllä lukeneeni kyseisiä kirjoja (ratkiriemukkaita, tarina Goscinnyn kynästä), ja ko. herran pilakuvakirjoja, mutta sarjakuvia en.

[irappan]

Kaiken lisäksi tuntuu, ettei näillä ns. klassikkokirjoilla ole enää nykyään oikein mitään tarjottavaa. Jos niissä on aikanaa ollut jotakin mullistavaa, niin se idea on tietenkin käytetty uudemmissa tuotoksissa jo ihan puhki. Eli lähes ainoaksi syyksi lukea näitä on yleissivistyksen kartuttaminen (ehkei sen ole aina tarkoituskaan olla kivaa mutkuiteski).

Pöh ja pöh. Jokin teos on klassikko juuri siksi, että kyseistä asiaa ei ole sen paremmin kyetty ilmaisemaan. Watchmenista ja Dark Knightista on toistettu lähinnä pintaa, elokuvissa, musiikissa ja kirjallisuudesssa pätevät samat seikat, klassikko on aina maineensa ansainnut. Oliko jonkun mielestä muka Psykon uusi filmatisointi alkuperäistä parempi?

Totta tuokin, mutta ajatus siitä oudoksuttaa, että teos, jossa tiettyjä teemoja tai kerrontatapaa käytettiin ensimmäisenä, olisi mukisematta lajityyppinsä paras edustaja. No, ehkei tällaisessa tapauksessa klassikko ole paras sana kuvaamaan teosta, vaan vaikka joku kivijalka tmv. Täytyykö esim. Odysseysta pitää ehdottomasti parhaana sankarimyyttinä evöör, vai riittääkö, että tietää sen aloittaneen sentyylisen genren yleistymisen (joo, en tiedä sankarimyyttitarinoiden tarkkaa historiallista taustaa, mutta pointti tuli varmaan selväksi).

Jos palataan niihin koulun käytäntöihin, niin olisi minusta paljon mielekkäämpää tarjota oppilaille jotakin sellaista kirjallisuutta, joka ihan oikeasti saattaa puhutella heitä. Jos minä saisin päättää, lukisivatko oppilaat Seitsemän veljestä vai Populäärimusiikkia Vittulanjängältä, niin päätyisin kyllä ehdottomasti tuohon jälkimmäiseen, mutta tämä nyt onkin vain oma, tyhmä mielipiteeni. Toki joskus on ihan asiallista muistuttaa teoksien juurista ja alkuperästä, mutta intensiivinen keskittyminen vain näihin nk. klassikkoteoksiin aiheuttaa lähinnä vieraantumista.

Omista mieltymyksistä voin sanoa sen verran, että makuni kirjallisuuden suhteen on aika rajallinen ja teemojen ja henkilöhahmojen täytyy olla todella läheisiä, jotta jaksaisin olla innostunut. Minua ei siis saa tyydyttyneeksi jollain ikuisilla Murha, Petos ja Rakkaus -teemoilla vielä ihan sellaisinaan. Siksi tarttuminen vapaaehtoisesti ennen 1900-lukua kirjoitettua kirjaa tuntuu valitettavasti useimmiten epätodennäköiseltä.

Nimim. lukee juuri kirjallisuushistorian kokeisiin

[KH]

Vesa:
Aivan, nuo halojonekset ja kuoliot ja hiltus-valinnat olisivat juuri niitä loputtomia makukysymyksiä - kun taas mainitsemani grennvallit, jasonit ja merkilliset herrasmiehet  ovat pikemminkin kestävästi perusteltuja pahoja puutteita. Varsinkin kun ne (kirjassa esiteltyjen herrajeanien ja ghostworldien kera) suorastaan kyseenalaistaisivat aivan tuoreeltaan esipuheen väitteet käännössarjiksien pula-ajasta.
Lisäksi ne todellakin monipuolistaisivat myös uuden yleisön käsitystä sarjakuvasta.

Mutta kuten sanottua, ei anneta tämän hämätä kokonaiskuvaa: kiitettävä julkaisu on kyseessä.
(Eikö kukaan tosiaankaan ole vielä ehtinyt hankkia sitä?  Ei muuten pidä säikähtää Suomalaisen Kirjakaupan 31 euron hintaa; Akateemisesta saa 25:llä)

[VesaK]

Seuraavassa Sarjainfossa suuri vertailu: Ruotsin infon eli Bild&Bubblan päätoimittaja Strömbergin toimittama 100 sarjakuvaa-teos ja Jokisen valinnat.