Arvostelut | Teksti: Jarkko Sikiö | Julkaistu: 23.01.2008 klo 18:47:57 | Luettu: 3262 kertaa

Mikä-mikä-Lontoo

Neverwhere

(Neil Gaiman's Neverwhere 1–9, 2005–2006)
Tarina: Mike Carey
Taide: Glenn Fabry

Toimittanut: Jouko Ruokosenmäki
Suomentanut: Petri Silas, termit osin Mika Kivimäki
Julkaisija: Egmont Kustannus Oy Ab
ISBN: 978-952-469-880-1
Painopaikka: Gummerus Kirjapaino, Suomi 2007
Ulkoasu: väri, B5, 224 s., Nid.
Ovh: 32,90 €

Mike Carey (s. 1959) ei maanmiehensä Neil Gaimanin (s. 1960) tavoin ole sarjakuvan suuria nimiä, vaikka onkin kelpo käsikirjoittaja. Miesten tiet ovat sivunneet myös ennen Neverwhere-yhteistyötä.

Mike Carey
Mike Carey
Careyn kirjoittama Lucifer on spin-off Gaimanin menestyneen Sandman-sarjan paholaisesta. Demonien käyttäminen henkilöhahmoina ei luvannut hyvää, mutta tarina koukutti lukijansa pirullisen taidokkaasti. Careyltä löytyykin taitoa, mutta rohkeus uuden luomiseen sen sijaan puuttuu. Tästä syystä hänen nimellään ei ole riittävää markkina-arvoa kanteen painettuna. Kun kirjoittaja hyödyntää muiden ideoita, korostuu kuvittajan rooli lopputuloksen onnistumisessa. Careyn kirjoittama The Furies (2002) on tästä täydellinen esimerkki. Sandman-maailmaan tukeutunut tarina ei olisi toiminut samalla tasolla ilman John Boltonin huikeaa kuvitusta.

Neverwheren kuvittanut Glenn Fabry (s. 1961) on eturivin kansitaiteilija. Vaihtaessaan työvälineensä tusseihin, hän menettää suurimman vahvuutensa. Tuolloinkin hän on silti edelleen oivaltava kuvittaja, joka tuo henkilöhahmoihin eleiden ja ilmeiden kautta tuntuvasti lisää vakuuttavuutta.

Keisari ilman vaatteita

Neverwhere – maanalainen lontoo (Neverwhere, 1996, suom. 1998) ei edustanut sitä tasoa, jolle Gaiman nousi viimeistään Unohdetuttujen jumalien (American Gods, 2001, suom. 2002) myötä. Tarina olikin alkujaan tarkoitettu filmattavaksi. Kuuden jakson mittainen, alhaisten tuotantoarvojen rampauttama tv-sarja ei herättänyt laajempaa huomiota. Neverwheren tarina ei kuitenkaan päättynyt sen myötä.

Sarjakuvaversio valmistui Gaimanin ohjauksessa, mutta kirjoitustyöhön hän ei osallistunut. Tarinan runko ei sellaisenaan tarjonnut Careylle järin tukevaa ponnistusalustaa. Kertomus ei vain ole samaa luokkaa kuin mielikuvitusta runsaammin ruokkivat Gaimanin työt. Näihin lukeutuvat Tähtisumua (Stardust, 1999, suom. 2000) sekä Death-minisarjat The High Cost of Living (1994) ja The Time of Your Life (1997).

Kahden kerroksen väkeä

Toimistotyöläinen, Richard Mayhew, auttaa Lontoon kadulla verissään makaavaa Lady Door -tyttöä. Teko kääntää Richardin elämän ylösalaisin. Omituisten tapahtumien pyörteessä ovesta sisään tunkevat körmyt eivät ole vielä mitään; Richard menettää kosketuksen koko elämäänsä, ikään kuin maailma vain yksinkertaisesti unohtaisi hänet. Door on ainoa Richardin ymmärtämä yhteys menneen elämän ja sen korvanneen järjettömyyden välillä. Etsiessään tyttöä, Richard tutustuu siihen todellisuuteen, joka ei ole missään kosketuksissa oman maailmamme kanssa.

Taitava käsikirjoittaja, kuten Carey, saisi näistä lähtökohdista aikaan mitä tahansa – jos vain saisi ensin vapaat kädet. Neverwheren sarjakuvasovitus ei ole tulkinta Gaimanin alkuperäistarinasta vaan sen hiilikopio. Kaunopuheiden takaa Carey on haastatteluissaan antanut ymmärtää, ettei Gaiman antanut hänelle juurikaan liikkumavaraa. Syynä ylivarovaiseen käsittelyyn lienee siltikin ollut pelko Gaiman-fanien reaktiosta. Fanikunnan umpimielisyyttä heijastelee Careyn esipuhe, jossa hän pyytelee anteeksi sitä, ettei mestarin jokainen sana ole päätynyt muuttumattomana sarjakuvasivuille. Todellisuudessa synti ja häpeä on, ettei Careyn sallittu tehdä ronskia irtiottoa mitättömästä lähdemateriaalista.

Siinä missä Sandman-sarjan goottihahmot iskevät teineihin kympillä, on Neverwheren päähenkilö harmaa vätys. Door ei puolestaan saa tuntemaan myötätuntoa edes perhetragedian ja murhamysteerin keskelle paiskattuna. Kun päähenkilöiden jäljillä on vain kuluneesti sanaileva sarjamurhaajakaksikko, lukija kahlaa tarinan lävitse kiinnostumatta sen juonesta.

Gaiman oli teennäisesti sanailevien hahmojensa asuttaman fantasiamaailman kanssa yhtä hukassa kuin Neverwheren päähenkilö: pudonnut perinteisen haltijafantasian ja uusmodernismiin käärityn fantasian väliin. Tämä leimaa myös sarjakuva-adaptaatiota.

Sarjakuva vai kuvakirja?

Sisältönsä puolesta Neverwheren suositteleminen Gaimanin ystäville on tehtävä pienin varauksin. Mikäli on kasvanut ulos Robert Jordanin tai David Eddingsin kirjasarjoista, mutta enkeleitä ja paholaisia vilisevät fantasiakertomukset eivät vielä tursua korvista ulos, tarina voi hyvinkin löytää uuden ystävän. Alkuperäistarinan tuntevilla ei puolestaan ole mitään sulateltavaa: sarjakuva on niin lähellä Gaimanin alkuperäistä tekstiä kuin se on vain mahdollista. Tästä syystä Neverwheren tarkasteleminen irrallisena teoksena, pelkkänä sarjakuvana, olisi teennäistä.

Mikäli lähtökohdat koettaa sulkea täysin mielestään, ei Neverwhere ole sarjakuvana täysin kelvoton. Careyn ja Fabryn yhteistyö onnistuu lähes voittamaan lukijan puolelleen. Yksistään sarjakuvan vaatima, nopeampi tahditus on huuhtonut mennessään valtaosan alkuperäistekstin tyhjästä jaarittelusta. Silti tarina olisi vaatinut rakenteellisia muutoksia jäntevöityäkseen – onhan alkuperäistarina pelkkä matkakertomus vailla kiintopistettä. Alkuperäisen lehtiformaatin muodostama jaksotus yhdeksään osaan latistaa lukukokemusta entisestään: on kuin tarinassa ei olisi lainkaan huippuja tai suvantokohtia. Kun Carey saa pitävän otteen tarinasta, se kulkee kuin sarjakuvan pitääkin. Tällaisina hetkinä tuntuu kuin jopa kuvakerrontakin soljuisi luontevammin. Väistämätön paluu kehystarinaan katkaisee nämä hetket aina lyhyeen muistuttaen, ettei luovuudelle ole annettu sijaa. Orjallinen esikuvan seuraaminen on tuonut mukanaan mätiä osia, jotka ovat pilanneet myös sarjakuvasovituksen.

Tuotantoarvot kohdallaan

Fabry tekee erinomaista jälkeä omalla tontillaan, eikä kuvituksessa näy jälkeäkään siitä räkäisestä huumorista, joka leimasi Garth Ennisin kirjoittamia The Authority: Kev (2002) ja More Kev (2004) -minisarjoja. Harmillisesti Fabry joutuu kuvaamaan kautta tarinan Richardin kasvoilta heijastuvaa avuttomuutta ja eksyneisyyden tunnetta. Sarjassa ei muutoinkaan ole sellaisia hetkiä, jolloin kuvittaja pääsisi esiin. Rääsyihin puetut, elottomasti kirjoitetut hahmot eivät juuri näytä inspiroineen Fabryä. Lopputuloksena on visuaalisesti tasapaksu tuotos, jonka harvoihin ansioihin kuuluvat yksityiskohtaisesti kuvitetut taustat.

Neverwhere on painettu Suomessa. Kovat kannet antavat arvokkaamman ensivaikutelman kuin sinänsä erinomainen, Italiassa painettu ohutkantinen formaatti, jossa myös Gaimanin edellinen suomennettu teos, Ikuiset, julkaistiin. Neverwhere ylittää myös Tanskassa painettujen kovakantisten opusten, kuten Vartijat, tason. Laatuero paperin ja painojäljen osalta on ilmeinen. Huolitellun loppusilauksen antaa kirjanmerkkinä käytettävä nauha; tämän näkeminen saa lukijan hymyilemään lämpimästi. Egmont on julkaissut Neverwheren samalla huolella, mitä on tavattu nähtävän vain kirjoissa.

Kuvat © 2007 DC Comics ja 2005, 2006 Neil Gaiman


Keskustele Neverwhere-sarjakuvasta Kvaakissa.

Tekstissä esitettyjen kuvien, tuotemerkkien ja hahmojen tekijänoikeudet kuuluvat haltijoilleen. Itse tekstin tekijänoikeudet ja -vastuut kuuluvat kirjoittajalle. Tekstiä lainatessa pyydämme ilmoittamaan vähintään kirjoittajan ja palvelun nimen, online-lainauksissa myös linkin palveluun tai suoraan tähän tekstiin.

Bookmark and Share

Mainos:

Yhteistyössä:




© Copyright Kvaak.fi - sarjakuvaportaali