Kolumnit | Teksti: Jarkko Sikiö | Julkaistu: 20.09.2007 klo 20:23:05 | Luettu: 4930 kertaa

Sarjakuvatähti pöllyssä

Sarjakuvan kärkinimi elokuvajulisteessa ei enää ole kummastuksen aihe, mutta harva siitäkään joukosta on Neil Gaimanin (s. 1960) tavoin todellinen oman onnensa seppä. Lahjakkuus ei yksin takaa tietä tähtiin, vaan menestys saavutetaan imagonhallinnan ja pikku temppujen avulla.

Temppu ja kuinka se tehdään

Sandman edusti tuoreeltaan jotain uutta ja ansaitsi keräämänsä ylistyksen. Kehut taisivat humista ajoittain Gaimanin korvissa jo liikaakin. Hän unohti olevansa keskivertaista älykkäämpien sarjakuvien käsikirjoittaja. Gaiman katsoi peiliin ja uskoi, että takaisin katsoi itse Shakespeare, mikäli tämä vain olisi ollut nahkarotsissa poseeraava gootti.

Liekö syynä sitten pilkottavat harhat omista kyvyistä, mutta Gaiman oli jo Sandmanin alkutaipaleella päättänyt ryhtyvänsä kirjailijaksi, eikä kirjailijan nimen yhdistäminen Shakespeareen voi olla pahasta – vaikka se tehtäisiinkin täysin keinotekoisesti itse. Niinpä Gaiman kirjoitti Shakespearen Sandmanin sivuille. Lopputulos jo tiedetäänkin, sillä ehdollistaminen täytti tavoitteensa; Gaimanin yhteydessä toistetaan Shakespearen nimi täysin mekaanisesti. Toimivaa temppua ei kannata jättää toistamatta, joten Gaiman viljelee myös kirjoissaan viittauksia Shakespearen näytelmiin.

Sillä välin toisaalla

Gaimanin olisi ollut syytä aina toisinaan tarttua Todd McFarlanen Spawn-maailmaan sijoittuvaan Angela-minisarjaan tai P. Craig Russellin kuvittamaan Murder Mysteries -tarinaan. Ne olisivat palauttaneet Gaimanin turvallisesti maan pinnalle, sillä kumpikaan ei viittaa kirjallisiin lahjoihin ja jälkimmäinen on suorastaan hävettävän huono.

Menneiden sijasta Gaiman on tainnut katsahtaa useamminkin peiliin takavuosina. Kuten levyjäkään ei osteta musiikin vaan esittäjien vuoksi, Gaiman sovitti itsensä siihen mielikuvaan, jonka Sandmanin lukija saattoi hyväksyä. Sekavasti hapsottava tukka ja nahkatakki, niistä on brittikirjailijan imago rakennettu.

Tähti itsekin pöllyssä

Kun Gaiman uskoi olevansa mestarikirjailija, hänen oli tietenkin kirjoitettava sarjakuvien lisäksi myös kirjoja. Vai miltä kuulostaisi sarjakuvilla kannuksensa ansainnut käsikirjoittaja sopertelemassa kantapaikkansa tipusille olevansa Shakespearen veroinen kirjailija?

Terry Pratchett työparina syntyi Gaimanin ensimmäinen romaani, Hyviä enteitä (Good Omens, 1990). Kirjan tasoon osasyyllinen on Pratchett, jota pitää aitona kirjailijana vain hänen oma fanikuntansa. Sen sijaan vastuu novellikokoelmasta Angels and Visitations (1993) tai kirjasta Neverwhere – Maanalainen Lontoo (Neverwhere, 1996) lepää yksin Gaimanin harteilla. Molemmat olivat sellaista tekstiä, jota saa aikaan vain sarjakuvilla elantonsa ansainnut mies, joka kuvittelee kirjojen syntyvän samalla muotilla kuin sarjakuvien.

Tähtisumua (Stardust, 1999) ja Unohdetut jumalat (American Gods, 2001) olivatkin jo vähemmän sarjakuvaa ja enemmän kirjallisuutta, eivätkä vaikuttaneet enää itsestään liikoja luulevan sarjakuvakäsikirjoittajan tekeleiltä. Tosin näistä jälkimmäinen voitti Hugo- ja Nebula-palkinnot ensisijaisesti siksi, että palkintojen myöntäjät hakivat julkisuutta scifi-harrastajakuntaa laajemmalta pohjalta. Tämähän ei ole mitenkään erikoista, sillä scifi omii fantasian puolelta teoksia, kuten aikanaan Robert Holdstockin Alkumetsän (Mythago Wood, 1984). Vai mitä sanoisitte siitä, että Hugon oli käynyt pokkaamassa J. K. Rowling Harry Potterillaan vasta edellisenä vuonna?

Huolellisesta mielikuvien muokkauksesta riippumatta Gaiman on ykkösnimi vain sarjakuvien käsikirjoittajana. Kirjailijanurallaan Gaimanin merkittävin työ on Susan Clarken nokkela Jonathan Strange & Mr Norrell -romaani (2004). Gaiman ei toki ole kirjoittanut riviäkään tästä lähivuosien, ellei peräti vuosikymmenten, parhaasta fantasiakirjasta. Gaimanin hengenheimolaisten fantasiaviihteeseen lyömä leima näkyy kuitenkin Clarken esikoisteoksesta lävitse.

Ironisesti Gaiman on Holdstockin ja muiden kirjailijoiden ohella tehnyt saman kuin J. R. R. Tolkien, jota Gaiman kritisoi fantasian tarinankerrontaperinteen muuttamisesta. Mutta ovatko Gaimanin työt todella rehellisempiä sille Grimmin veljesten keräämälle kansanperinteelle kuin Tolkienin?

Sarjakuvakirjasta eläviksi kuviksi

Tähtisumua ei suinkaan syntynyt ensin kirjaksi, vaan kyse oli Charles Vessin kuvittamasta, neljäosaisesta kuvakirjasarjasta. Kyse ei siis ollut sarjakuvasta, vaan neljään osaa jaetusta kuvakirjasta (Stardust: Being A Romance Within The Realm of Faerie, 1997–1998 ). Reilut 200-sivuinen minisarja oli outo lintu tullessaan julkaistuksi DC:n Vertigo-nimikkeen alla samankaltaisessa formaatissa kuin missä sarjakuva Yhdysvalloissa tavallisesti julkaistaan.

Ellei Gaiman olisi ehtinyt ryhtyä kirjailijaksi, Tähtisumua olisi helppo kuitata harhakuvia elätelleen sarjakuvakäsikirjoittajan välityönä. Nytkin Tähtisumua jäi eloon, koska päätyi yksien kansien sisään – Vessin kuvituksen kanssa ja ilman. Kirjasta matka elokuvaksi ei enää olekaan yhtä pitkä, etenkään jos kirja on yhtä viihdyttävä kuin Tähtisumua.

Fantasian käydessä kaupaksi paitsi loputtomina kirjasarjoina myös elokuvina, kelpuutettiin Tähtisumukin filmatisoitavaksi. Olipa elokuva lopulta kirjan tasoinen tai ei, Gaimanin onneksi edellinen merkittävä fantasiakirjafilmatisointi ei ollut Taru Sormusten Herrasta, tai edes Narnian tarinat, vaan Christopher Paolinin lapsellinen Eragon.



Keskustele kolumnista ja Neil Gaimanista Kvaakissa.

Tekstissä esitettyjen kuvien, tuotemerkkien ja hahmojen tekijänoikeudet kuuluvat haltijoilleen. Itse tekstin tekijänoikeudet ja -vastuut kuuluvat kirjoittajalle. Tekstiä lainatessa pyydämme ilmoittamaan vähintään kirjoittajan ja palvelun nimen, online-lainauksissa myös linkin palveluun tai suoraan tähän tekstiin.

Bookmark and Share

Mainos:

Yhteistyössä:




© Copyright Kvaak.fi - sarjakuvaportaali