Artikkelit | Teksti: Reima Mäkinen | Julkaistu: 10.04.2005 klo 18:13:02 | Luettu: 4009 kertaa

Omaelämäkerrallisuus tuli jäädäkseen

1960-luvulle asti sarjakuva oli lähes pelkästään huumoria ja seikkailua. Draamakin luotiin fantasian keinoin. Ympäri maailmaa oli kuitenkin ehtinyt kasvaa tekijäpolvi, joka toisaalta koki sarjakuvan luonnollisena itseilmaisun keinona, ja toisaalta kaipasi vakavampia aiheita sarjakuvan kenttään. Tällä hetkellä innovatiivisinta autobiografista sarjakuvaa tehdään Internetiin. Väitteen tueksi käyvät esimerkkeinä vaikkapa Ville Rannan ja James Kochalkan työt.

Vuonna 1931 Henry Yoshitaka Kiyama julkaisi San Franciscossa sarjakuvakirjan nimeltä Four Immigrants Manga. Kiyama kuvaa neljän Japanista Yhdysvaltoihin saapuneen taideopiskelijan kokemuksia vuosina 1904-24. Tekijä on itse yksi noista opiskelijoista. Kyseessä on ensimmäinen tunnettu dokumentaarinen- ja omaelämäkerrallinen sarjakuva.

Amerikkalaisen sarjakuvan suurimpiin kertojiin lukeutuva Robert Crumb alkoi tunnustaa tekemisiään ja fetisismejään vasta 1980-luvun lopulla. Miehen sarjakuviin tutustuneelle omaelämäkerrallisten juttujen sisältö ei tullut yllätyksenä - kuvasto oli hyvinkin tuttua. Silti tarinat suomeksi kokoava "Omia kuvia" on vaikuttava lukukokemus, niin paljaaksi tekijä siinä riisuu itsensä.

Crumb oli tutustunut jo uransa alkuvaiheessa Clevelandissa asuvaan toimistotyöntekijään Harvey Pekariin. Pekar kirjoitti tarinoita omasta elämästään, ja silloin tällöin Crumb kuvitti niitä. Kuuluisan piirtäjän avulla Pekar sai ideoitaan julki, ja pikkuhiljaa kypsyi päätös oman lehden julkaisemisesta. Pekarin American Splendor onkin ehtinyt jo ties monenteenko numeroonsa, ja sen sivuilla on vieraillut useita amerikkalaisen alternative-sarjakuvan huippunimiä.


Binky tapaa Jeesuksen äidin

Justin Green imee pahvista piippua (kuva kirjasta Rebel Visions...)
Justin Green imee pahvista piippua (kuva kirjasta Rebel Visions...)
Omaelämäkerrallisen sarjakuvan keksijäksi mainitaan myös underground-piirtäjä Justin Green. Hän julkaisi vuonna 1972 vakavan lpitkän tarinan "Binky Brown meets The Holy Virgin Mary". Lehdessään hän kuvasi nuoruuttaan ja vaikeaa suhdettaan katolilaisuuteen. Lähes kaikkea kokeilleille hipeillekin Greenin omaelämäkerrallinen lähestymistapa oli uusi tajunnan räjäyttävä kokemus.

Greenin esimerkin innoittamana Art Spiegelman alkoi kuvittaa oman perheensä tragediaa. Tarina laajeni muutamista sivuista kymmeniin, ja lopulta useaan sataan sivuun. Spiegelmanin teos Maus - A survivals tale toi tekijälleen Pulizerin kirjallisuuspalkinnon ja tukun muita tunnustuksia. Siitä on tehty CD-ROM, ja se on julkaistu suomeksikin jo pariin otteeseen eri muodoissa. Elokuvaoikeuksien myymisestä tekijä kieltäytyi.

Maus on koskettavuudesssaan edelleen ylittämätön sarjakuvateos. Se on myös yksi harvoista sarjakuvana kerrotuista tarinoista, jonka voi häpeämättä nostaa minkä tahansa muun vakavasti otettavan kirjallisen kertomuksen rinnalle.
Spiegelmanin WTC-iskun vaikutuksia newyorkilaisten elämänmenoon luotaava sarja nosti tekijän joitakin vuosia sitten takaisin sarjakuvan pariin. In The Shadow of No Towers ilmestyi alun perin saksalaisessa Die Zeitissä ja Pantheon kokosi työt viime vuonna kirjaksi. Värillinen sarja on poikkeuksellisen näyttävä, sillä se täytti kerrallaan kokonaisen sanomalehden sivun.

Spiegelman ei kuitenkaan ole ainoa tunnettu tekijä, joka on kertonut vanhempiensa elämästä. Lumiukko -animaation maailmanmaineeseen nostaman britin Raymond Briggsin upeimpiin töihin kuuluu hänen vanhempiensa tarina, albumi nimeltä Ethel & Ernest.


Arkitodellisuutta ja dramaattisia reportaaseja

Reportaasi on toinen "todellisuussarjakuvan" alalaji. Tyylisuunnan tunnetuin edustaja lienee Joe Sacco, joka tuli tunnetuksi 90-luvun mittaan tarkkanäköisenä toimittajana. Hän kuvasi mm. Palestiinan ja Jugoslavian kriisitilanteita ennennäkemättömän intiimisti. Samaan aikaan kun valokuva menetti uskottavuuttaan Sacco kokosi muistiinpanoistaan hätkähdyttäviä tarinoita ja dokumentteja.

Vuonna 1998 amerikkalainen aikakauslehti Details alkoi käyttää sarjakuvapiirtäjiä reporttereinaan. Sacco lähetettiin nyt Haagiin seuraamaan Balkanin sotaoikeudenkäyntejä. Sarjakuvapiirtäjä Peter Bagge kävi Coloradossa pidetyillä komediafestivaaleilla ja Charles Burns muotinäytöksessä New Yorkissa. 2000-luvulla Sacco jatkaa edelleen sarjakuvareportterina ja Palestine ilmestyi vihdoin myös suomeksi.

Monet amerikkalaistaiteilijat, esimerkiksi Dori Seda, Joe Matt, ja Chester Brown ovat tehneet 1990-luvulla vakuuttavia omaelämäkerrallisia sarjakuvia. Euroopassa ranskalainen L'Association on kunnostautunut julkaisemalla sekä matkakertomuksia että omaelämäkerrallista sarjakuvaa. David Beauchardin Epileptic (L'Ascension du haut mal) ja Marjane Satrapin Persepolis ovat olleet jopa pieniä myyntimenestyksiä.


Elämä on sotaa

Ted Rall ei ehkä ole yhtä hyvä kertoja kuin Joe Sacco, mutta hänkin on
Ted Rall ei ehkä ole yhtä hyvä kertoja kuin Joe Sacco, mutta hänkin on "war junkie"
Satrapin perhe pakeni sotaa ja sortoa Iranista. Sacco taas on ammatiltaan journalisti, samoin kuin serbialainen Aleksander Zograf, joka on moniin sarjakuviinsa suodattanut kotikaupunkinsa Pancevon tapahtumia ja omia tuntojaan Jugoslavian sodan hulluina päivinä. Toinen Balkanin tapahtumia omakohtaisesti ja koskettavasti kuvannut tekijä on Helena Klakocar Vucksic.
Sotien sivutuotteena on siis ehtinyt syntyä monta puhuttelevaa sarjakuvaa. Yhtenä uusimmista mainittakoon Village Voicen sarjakuvittajan Ted Rallin ironinen sotaretkikuvaus To Afganistan & Back vuodelta 2002.

Hiroshiman pommituksesta ihmeen kaupalla, kuusivuotiaana selviytynyt Keiji Nakazawa alkoi purkaa omia sotatraumojaan paperille samana vuonna kuin Justin Green.
Hiroshiman pojan lyhytversion jenkkikansi (c) Keiji Nakazawa
Hiroshiman pojan lyhytversion jenkkikansi (c) Keiji Nakazawa
Hänen 46-sivuinen tarinansa julkaistiin Japanissa aluksi mustavalkoisena suositussa poikien lehdessä Shonen Jumpissa. 10 vuotta myöhemmin se käännettiin ja väritettiin Pohjois-Amerikan markkinoille. Kustantaja kannusti Nakazawaa jatkamaan silminnäkijäkertomustaan. Osa Gen of Hiroshima -sarjakuvasta saatiin suomeksi parikymmentä vuotta sitten nimellä Hiroshiman poika. Kaiken kaikkiaan teoksella on mittaa n. 600 sivua, ja se ilmestyy parhaillaan USAssa uutena neliosaisena laitoksena.


Suomi heräsi 1980-luvulla


Arkitodellisuutta kuvaavat sarjat syntyivät kuin itsestään Suomessa pienimuotoisina kokeiluina omakustanne- ja sarjakuvaseurojen lehdissä 1980-luvun puolen välin tietämillä. Punkkareita edeltänyt sukupolvi - mm. Palsa ja Aarniala sekä Jymyn ja Huulen kotimaiset tekijät - osasi kyllä kääntyä sisäänpäin, mutta omaelämäkerrallisuus lajityyppinä antoi vielä odottaa itseään.

Kotimaisista tekijöistä käsikirjoittaja Pauli Kallio lienee tunnetuin oman elämänsä sarjakuvasankari. Mörkö-omakustannetta kuusi numeroa piirtäneet ja julkaisseet Kaltsu Kallio ja Otso Höglund ovat myös tuttuja piirroshahmoina. Miesten työt saavat lukijan usein miettimään, jäljittelevätkö sarjakuvat todellisuutta vai päinvastoin? Monilta naispiirtäjiltä henkilökohtaisista asioista kertominen tuntuu käyvän luonnollisemmin kuin miehiltä. Johanna Rojola, Katja Tukiainen, Kati Rapia ja Jenni Rope, muutamia mainitakseni, ovat hyvin usein läsnä sarjakuvissaan.


Meissä jokaisessa asuu pieni omaelämäkerrallinen sarjakuva


Reportaasin tai omaelämäkerrallisen tarinan ei tarvitse kosketella suuria tapahtumia. Piirros tuo lukemiseen jonkin verran tirkistelyn tuntua, ainakin verrattuna silkkaan tekstiin. Mutta toisaalta piirros myös etäännyttää lukijaa todellisuudesta. Lukijan mielenkiinto herää kun tekijä panee itsensä peliin. Yksityiset ja intiimitkin kokemukset ovat yllättäen osa kollektiivista muistiamme. Ne herättävät lukijassa muistikuvia hänen omista kokemuksistaan.

Tekijä joutuu miettimään miten uskollinen hän uskaltaa ja haluaa olla todellisuudelle? Esiintyisikö tarinassa kertojan alter ego vai hän itse? Taiteilijalla on suuri vapaus - eikä juuri ollenkaan vastuuta. Syntyy houkutus valita ihmeellinen ja subjektiivinen todellisuus - tai menneisyys - juuri siten kuin sen on kokenut.

Kun tekijä luopuu perinteisen sarjakuvakerronnan tutusta juonikaaresta, hän voi sarjakuvan avulla saattaa hahmonsa ällistyttävän toden tuntuisiin tilanteisiin. Sarjakuvan ilmaisullinen voima tulee esiin mm. dialogin, miljöön ja ihmisten reaktioiden kuvaamisessa.

Crumb sanoo yhden albuminsa esipuheessa: "Kenties silloin, kun tekijä kertoo ehdottoman totuuden, tarinat kypsyvät iän myötä." Omaelämäkerrallinen sarjakuva on myös ajankuva. Vuosien saatossa se saa vielä yhden tason lisää antaessaan ainutlaatuisen kuvan siitä miten ennen on eletty.

Lisää aiheesta:

Justin Greenen haastattelu

Uutisia Kvaakissa:

American Splendor/Harvey Pekar

Persepolis vuoden sarjakuvateos Saksassa

Omaelämäkerrallisten sarjakuvien arvioita Kvaakissa:

Mörkö 7

I am not these feet

"Hare Krishna!"

Ruskaa pakkasella

Seitsemäs kerros

Postia Intiasta

Tekstissä esitettyjen kuvien, tuotemerkkien ja hahmojen tekijänoikeudet kuuluvat haltijoilleen. Itse tekstin tekijänoikeudet ja -vastuut kuuluvat kirjoittajalle. Tekstiä lainatessa pyydämme ilmoittamaan vähintään kirjoittajan ja palvelun nimen, online-lainauksissa myös linkin palveluun tai suoraan tähän tekstiin.

Bookmark and Share

Mainos:

Yhteistyössä:




© Copyright Kvaak.fi - sarjakuvaportaali