Arvostelut | Teksti: Reima Mäkinen | Julkaistu: 26.12.2004 klo 15:15:26 | Luettu: 4330 kertaa

Lopulliset Kostajat ja viimeinen Hämähäkki

Pikkuhiljaa alan päästä taas kiinni supersankarisarjakuviin - kiitos Egmontin julkaisu- ja arvostelukappalepolitiikan. Yhtiöltä on kuluvana vuonna ilmestynyt kaksikin sarjaa, joihin on antologiatyyppisesti keräilty eri sankareita. DC-Special tuo nimensä mukaan esiin DC:n hahmoja ja Mega taas vastaa niistä Marvelin minisarjoista, joiden hahmoille ei tahdo muuten löytyä tarpeeksi tilaa.

Megan vuosi alkoi komeasti Mark Millarin käsikirjoittamalla The Ultimatesilla. Sarja käynnistyi jo edellisen vuoden puolella (Mega 5/2003). Vuosi jatkui vähemmän juhlavasti Bruce Jonesin käsikirjoittamilla Hulkeilla.


Numerossa 5 nähtiin mangaan päin kallellaan olevaa tyyliä, josta vastasivat Lee ja Lee. Valitettavasti kyseessä ei ollut Stan, eikä edes Jim (joka kyllä tunnetaan mangan ystävänä). Wolverinen ja Tuomarin yhteisseikkailun luonnostelija oli Pat Lee ja tussaaja Alvin Lee.
Spider-man sai, kahdentoista nimikkolehtensä lisäksi, vuonna 2004 yhtä jos toista erikoisjulkaisua, joihin kuului myös Mega nro 6.

Lopullista herkkua

Millar jatkaa Kostajien kanssa ansiokkaasti supersankarien uudistamis- ja aikuistamistraditiota. The Ultimate on kääntynyt suomeksi muotoon Ylivertaiset, ja sarja on jakanut jonkin verran mielipiteitä. Itse saatan hyvillä mielin yhtyä ylistäjien kuoroon. Soraääniä on kuulunut mm. turhan rohkeista viittauksista elokuvamaailmaan (esim. Matrix). Metatasoa lähentelevät jutut kyllä häiritsivät hieman minuakin. Mustaihoisena sarjassa pyörivä Nick Fury, on piirretty Samuel L. Jacksonin näköiseksi ja hahmon suuhun on kirjoitettu repla, jossa hän toivoo mainittua näyttelijää esittämään itseään seikkailujen elokuvaversioon.

Marvel universumi on tunnetusti hahmoiltaan rikas, siellä on mistä ammentaa. Kaukaisiakaan kiviä ei ole jätetty kääntämättä, vaan myös avaruuden epäystävällismielinen Krull-kansa on joutunut luomaan nahkansa. Kaikki eivät välttämättä pidä Millarin otteesta, koska tutuilla hahmoilla on nyt luonne, joka saattaa poiketa siitä millaiseksi hahmon on itse kuvitellut. Olkoonkin, että näitä luonteenpiirteitä on vain muutama. Millar on kiinnittänyt huomiota myös realistisuuteen. Toki supervoimat vievät sarjan selkeästi sci-fi/fantasiagenreen, mutta muuten Tony "Rautamies" Stark, Kapteeni Amerikka, Thor, Jättiläinen ja Ampiainen vaikuttavat kohtuullisen uskottavilta. Sarjassa on mukavaa ihmeen tuntua.

Oman panoksensa realismiin tuovat luonnostelija Bryan Hitch, tussaajat Andrew Currie ja Paul Neary sekä värittäjä Paul Mounts. Näin jälkeenpäin lehtiä selatessa grafiikka ei vakuuta aivan samalla tavalla kuin lukiessa. Sivutaitto ja sommittelu on tekijöillä toki hallussa. New Yorkia pannaan palasiksi huolella, syyskuun yhdennentoista jälkeisissä visioissa toimitaan. Voima-efektit pysyvät nippa-nappa normeissa, mutta Photoshop lähtee värittäjällä käsistä jo heilahdussumennuksissa. Ehkä tuo on makuasia, mutta en pidä myöskään bittikartta-patternien käytöstä ruutujen taustoissa (esim. persialaismatto, taivas, autiomaa). Mielestäni ne rikkovat sarjakuvan piirrosgrafiikan kokonaisuuden, ja sitä kautta myös illuusion todellisuudesta. Ylivertaisten avausjaksohan muistetaan pimeäksi menneestä painatuksesta, mutta tämä virhe on onneksi nyt korjattu. Mustuutta silti riittää ruutujen rajoissa ja marginaaleissa. Osa ruuduista on kyllä leikattu ulos sivulta aidosta mangasta tuttuun tapaan.

Sarjan loppuvaiheita joudutaan odottelemaan vuoteen 2005. Kuten alussa totesin, näitä renovaattoreita on pyörinyt supersankarigenressä niin kirjoittajien- kuin kuvittajienkin pallilla. Jo nähdyn perusteella, ainakin minun horisontissani, The Ultimates nousee lähes Frank Millerin Batmanien ja Alan Mooren Watchmenin kaltaisten klassikkojen rinnalle. Millarin kässäämää sarjaa on kuvailtu termillä wide-screen comics, mikä sekin kertoo jotain totisesta kilpailusta videopeli- ja tehosteleffasukupolvien rahoista. Hienoa on myös se, että The Ultimates saatiin Suomeen tuoreeltaan.

Hulk this!

Bisleyn Hulk ja Wolverine
Bisleyn Hulk ja Wolverine

Heikommin ovat pullat uunissa Bruce Bannerilla. Hahmo on tyylillä mukana The Ultimatesissa, mutta en jaksa lämmetä siihen miten Jones Hulkia käsittelee. Johtuuko se siitä, että en ole koskaan ollut hahmon suuri fani? (Vielä vähemmän diggaan Hulkin kaverista Samsonista, joka onneksi loistaa nyt poissaollaan) Bannerin etunimikaiman konseptit ovat käsikirjoituksen kanssa sangen suoraviivaisia. Jännityksen kehittely päättyy liian usein siihen kun Banneria osoitetaan aseella - ja ammutaan. Tämän jälkeen miehen vihreämpi puolisko on tietenkin valloillaan. Hulkin hahmossa on ilmeisesti takavuosina nähty veivausta jos johonkin suuntaan. Onkin suoranainen ihme, että yksinäisen ukkelin hyvä-paha ristiriidasta on saatu revittyä tarinaa näinkin pitkään. Perusasetelmana se on sangen karu, kun vertaa aikalaisten Hämiksen ja IN:n ihmissuhdekiemuroihin ja hahmogalleriaan. Jonesin tehtävä on kaikkea muuta kuin helppo.

Hän on ratkaissut ongelman kirjoittamalla toiminta pätkiä, joiden juoni on tuttu miljoonista poliisisarjojen episodeista ja B-leffoista. Milloin pohjalla on road movie, milloin taas painitaan tiukan aikarajan puitteissa. Banner yrittää auttaa ja suojella sivullisia pahojen setien väkivallalta, mutta miehen hommaan tarvitaan lopulta aina hirviö. Lopputuloksena on aivotonta väkivaltaa, joka ei minua naurata eikä putoa lukiessa edes synkistelygenreen.

Mega 2:n grafiikasta vastaavat Lee Weeks, Tom Palmer ja Studio F. Mega 4 on puolestaan Scott Kolinsin piirtämä ja Lee Lougridgen värittämä. Sarjan toimittaja vertaa työnsä puolesta Kolinsin piirrostyyliä Geoff Darrowiin mutta minusta vaikuttaa enemmän siltä, kuin Scott McCloud olisi sen krapulassa kynäillyt (tai jopa Beavisin & Buttheadin isä Mike Judge!). Itse asiassa graffa näyttää suurpiirteisyydessään ja jäykkyydessään siltä kuin se olisi piirtopöydästä lähtöisin(?).

Kakkosmegan Lee Weeks, on kumppaneineen aikanaan kunnostautunut myös Hämiksen piirtäjänä. Jälki on tälläkin kertaa ammattimaista ja toimivaa, mutta valitettavasti myös hieman persoonatonta.
Irtopisteitä Hulkit saavat Steve Bisleyn kansista (Mega 3) ja Lee&Kirbyn alkuperäisestä syntytarinasta (Mega 2).

Suentassu ja Frank Linna

Wolverine Logan ja Frank Castle yrittävät deittailla naistensa kanssa Nykissä, kun maan alaisen kansan, tappavaa myrkkyä säteilevä lapsi, vapautuu suojakotelostaan. New Yorkilaiset alkavat kuukahdella nopeaan tahtiin, mutta säteily ei haittaa sankareitamme. Lapsukaisen suojelusrobotit menevät haywire, niin että enkelitkin joutuvat puuttumaan peliin. Huh!

Frank Castle on supliikkimiehiä
Frank Castle on supliikkimiehiä

Raahautuvasta juonesta ja muutenkin huonosta kirjoittamisesta kärsivä Mega 5 pitää sisällään runsaasti tahatonta komiikkaa. "New York ei ole tekopyhä kaupunki, se ei teeskentele olevansa mitään muuta kuin maailman elävin kaupunki - ja yksi maailman vaarallisimmista. Se ei ole hienostunut kaupunki. Väkivalta ja kuolema hyppäävät täällä silmille." Lainaus ei ollut Shock 3:sta vaan mainitusta Egmontin julkaisusta. Onkohan käsikirjoittaja ikinä käynyt Nykissä!? Tai muissa, todella vaarallisissa kaupungeissa?

Lehdessä on parasta vaka wanha Wolverine, joka taistelee taas viettiensä varassa. Hyviä ovat myös ekstrana löytyvät lehtien kannet. Juonipuolella äijien tyttöystävät saadaan hukattua heti alussa, niin ettei tsubuista ole haittaa toiminnalle. Silmänruokaa(?) lukijapojille tarjoilee koteloistaan kuoriutuva tytteli. Tuomari, siviilissä Frank, on jossain vaiheessa tarinajatkumoita tapettu ja herätetty henkiin - puoliksi enkelinä(!). "Kun Frank Castle työntää kätensä takin taskuun, hän kurottaa maailman ulkopuolelle, enkelten asevarastoon. Hän saa käteensä minkä tahansa aseen taistelussaan pelastuksen puolesta." Enimmäkseen nuo Enkelien asevaraston aseet ovat järeitä kivääreitä yms. tuliluikkuja. Mutta eipä mollata ihmetaskua, lehden lopussa se pelastaa koko kaupungin.

Seikkailun ovat kirjoittaneet Tom Sniegoski ja Christopher Golden. Piirtäjäherroja (Lee&Lee) on värityksessä avustanut Angelo Tsang. Piirros on kohtuullista, joskin kuvakulmien varioinnissa ja taustoissa olen erottavinani tekijöiden kokemattomuudesta johtuvaa kankeutta. Värityksestä en innostu. Paremmin (mm. Gigeriltä ja Masamune Shirowlta lainaava) tyyli olisi toiminut mustavalkoisena, varsinkin kun väritys vie yleisilmeen turhankin pimeäksi. No, niin kai maan alla pitää ollakin?

Koko tunneleissa haahuilu, kristillinen mamboujambou ja neljästä lehdestä kootun matskun juonenkertaukset tekivät tästä lätystä aika tuskaisen luettavan. Hyvän, jumalaisen hyvän ja pahan välinen tematiikka, oli tekijöille aivan liian iso pala purtavaksi.

Ultimate Venom - Kylä lähtee!

Olen pitänyt näistä käsikirjoittaja Brian Michael Bendisin uusista hämissovituksista, joita alkoi ilmestyä Ultimate -nimikkeen alla jo vuonna 2002. Venomin uudelleenkirjoitus ei silti ole kyllä aivan parhaasta päästä - tai sitten sarjasta alkaa uutuudenviehätys karista. Ultimaten tyyliin tällekin vihulaiselle, "Myrkkykostajalle", annetaan nyt uusi syntyselitys. Venomin toilailut tuovat minulle jostain syystä mieleen Todd McFarlanen, ja sitä kautta negatiivisia assosiaatiota. Vaikka onhan muistissa myös Warren Ellisin ja Kyle Hotzin "hauska" pikku Carnage -tarina. Isokielisen, -suisen ja hampaisen, "eliön" saaminen pelottavaksi vaatii piirtäjältä paljon. Tällä kertaa olen muuten tyytyväinen, mutta idea hahmon tukehduttavasta syleilystä ei aivan parhaalla tavalla realisoidu. Tappeluksissa lätty lätisee ja levyyn leivotaan - siinä mielessä Hämis on entisensä.

Juonessa tilaa saavat paljon Peter Parkerin vanhemmat(!), joista en olekaan aiemmin tiennyt mitään. Tai no, oikeastaan vain isä on isossa osassa. Naisethan ovat perinteisesti, MJ:tä lukuun ottamatta, aika niukoissa rooleissa näissä seikkailuissa. Nyt MJ jää taustalle.

Tässä jatkumossa, Gwen on muuttanut Peterin ja Mayn luo asumaan. Aiheesta on aikaisemmin revitty lähes mangamaisia kisuttelukohtauksia, mutta nyt G pitää tyttöenergiansa volyymin pienemmällä. Itse asiassa Gwen muuttuukin yhä enemmän traagiseksi ja säälittäväksi hahmoksi?! Yksi syy Ultimate -sarjan suosioon korvieni välissä on se, että mummoilu pysyy minimissa. Peterhän on vasta viidentoista, ja Mayn sydänvaivoista ei ole tietoakaan, vaan hän on hyvinkin sirpakassa kunnossa. May on aktiivinen toimija, eikä mikään kurppa tai vaivojaan valittava vanki.

Tädin nuorennusleikkauksesta vastaavat käsikirjoittajan ohella Mark Bagley, Art Thibert ja Rodney Ramos, joiden taide kohentaa Mayta ja vanhentaa (hieman liikaakin) Peteriä ja tyttöjä. Juoni kulkee luotettavasti kuin Lada, ja piirrokset ovat raikkaita. Pientä miinusta kuvittajille lankeaa (nuorten kasvojen liiallisen vanhennusviivoituksen ohella) vain siitä, että joissakin ruuduissa kasvonpiirteiden suhteet ovat kummallisen vääristyneet.

Osta uusi Venom, ja lue The Ultimatesit. Suomessa julkaistaan runsain mitoin paljon huonompaakin sarjakuvaa.

Tekstissä esitettyjen kuvien, tuotemerkkien ja hahmojen tekijänoikeudet kuuluvat haltijoilleen. Itse tekstin tekijänoikeudet ja -vastuut kuuluvat kirjoittajalle. Tekstiä lainatessa pyydämme ilmoittamaan vähintään kirjoittajan ja palvelun nimen, online-lainauksissa myös linkin palveluun tai suoraan tähän tekstiin.

Bookmark and Share

Mainos:

Yhteistyössä:




© Copyright Kvaak.fi - sarjakuvaportaali