Arvostelut | Teksti: Rami Rautkorpi & Otto Sinisalo | Julkaistu: 04.06.2003 klo 15:53:26 | Luettu: 4994 kertaa

Kommenttiraita - Batman: Mustaa ja valkoista

Suomentaja ja kolumnisti Rami Rautkorpi sekä sarjakuvakriitikko Otto Sinisalo yhdistävät voimansa kommentoimaan muhkeaa Batman: Mustaa ja valkoista –antologia-albumia. Dynaaminen duo käy läpi kirjavan valikoiman Batman-tulkintoja amerikkalaisen sarjakuvan huippunimiltä. Kommentoivana on niin psykologista pohdintaa kuin koomisempaa hulinointiakin. Nopeasti, Bat-kirjoituskoneelle!

Useita tekijöitä:
BATMAN: MUSTAA JA VALKOISTA
Egmont kustannus Oy
ISBN 952-469-068-3


Otto:
Egmont kustannus on julkaissut muhkean kokoelman alun perin Legends of the Dark Knight –lehden sivuilla ilmestyneitä mustavalkoisia lyhäreitä, joissa amerikkalaisen sarjakuvaskenen kerma on päässyt esittelemään omaan näkemyksensä Lepakkomiehestä. Batman: Mustaa ja Valkoista sisältääkin huikean joukon taidonnäytteitä alan huippunimiltä.

Batman on mielestäni siitä vaikea hahmo, että joitain poikkeuksia lukuun ottamatta tarina kerrottuna Batmanin omasta näkökulmasta on harvemmin mielenkiintoinen. Sen sijaan jotain muuta hahmoa päähenkilönään käyttävät tarinat, joissa Batman esiintyy keskeisenä tarinaelementtinä ovat merkittävästä kiehtovampia. Uskaltaisin jopa sanoa, että viime vuosien vaikuttavin tulkinta hahmosta onkin nähty Grant Morrisonin JLA-sarjakuvan sivuilla. Entäpä sinä, Rami – mikä on suosikkisi kaikista Batman-tarinoista?


Rami:
Morrisonin tulkinta Batmanistä onkin jo legendaariseksi muodostunut Lepakkojumala, joka epäinhimillisyydessään lähestyy itseään Teräsmiestä. JLA:ssa tämä tulkinta toimi, koska Morrisonille Oikeuden puolustajat oli antiikin pantheonien moderni vastine. Parhaat Batman-tarinat kuitenkin ovat mielestäni sellaisia, joissa Batman otetaan rohkeasti keskushenkilöksi. Teräsmiehessä ja Batmanissä 80-luvun lopulla suomeksi julkaistut Mike W. Barrin ja Alan Davisin tarinat ovat oivia esimerkkejä siitä, että tietynasteinen inhimillisyys sopii Batmanin hahmoon. Tässä albumissa nähty tarina samalta tiimiltä sopii siihen joukkoon, vaikka se ei pidäkään nimihahmoa koko ajan valokeilassa.


Otto:
Vaikka tosiaan itse pidänkin Batmanista enemmän sivuhenkilönä, Barrin ja Davisin Valomerkki McSurleyn baarissa on henkilökohtainen suosikkini kokoelman sarjakuvista. Idea on hyvä ja tarinan rakenne oivaltava. Kohtausten välillä siirrytään vaivattomasti. Batman nähdään saalistamassa rikollisia rikollisia räkäisessä baarissa päivä toisensa jälkeen. Lehtiotsikot kommentoivat tapahtumia. Kuvituksesta vastaa Alan Davis, jonka jälkeä on ilo katsella. Hieno, tiivis sarjakuva.

Minulle yksi merkittävä Batman-tarinoiden kantava voima ovat veikeän vinksahtaneet roistot. Paul Dini osoittaa tämän kahdella kokoelmaan päätyneellä tarinallaan.

Dinin näkymys Gothamin nahkahiirimiehestä animaatiosarjassa Batman on muutenkin yksi kaikkien aikojen tyylikkäimpiä. Etenkin kuvatessaan Batmanin lukuisia rikollisia hän on saavuttanut juuri oikeanlaisen häiriintyneen tunnelman. Dinin kirjoittamassa tarinassa Potilaskertomus nähdään harvinainen katsaus Jokerin historiaan ennen naamanvalkaisua. Kuvituksesta vastaa Alex Ross, jonka valokuvamaiset maalaukset toimivat mustavalkoisenakin. Silti huomaa miettivänsä olisivatko Rossin kuvat sen huonompia, jos ne olisivat retusoituja valokuvia.


Rami:
Dini on todellakin löytänyt Batmanin maailmalle räikeän hulluuden sekä kylmän tervejärkisyyden väliltä sellaisen tasapainon, joka minua miellyttää. Ja hän osaa säilyttää sen tasapainon sekä täysin naurettavissa hupailuissa, kuten Veto, että hieman vakavammissa tarinoissa, kuten Potilaskertomuksessa.

Rossin kuvitus on heikoimmillaan puhuvien päiden kohdalla, silloin kun ruudut voisi korvata ihan hyvin korvata retusoimattomillakin valokuvilla. Hänen fotorealisminsa on ehkä hyödyllisimmillään, kun sitä käytetään uskottelemaan, että jokin täysin epärealistinen asia on todellinen, kuten Marvelsissa ja Kingdom Comessa. Potilaskertomuksesta jäi erityisesti mieleen Jokerin kasvokuva, jossa Ross tuo hahmon vääristyneet kasvonpiirteet hätkähdyttävästi eloon.

Nämä Dinin tarinat kuitenkin olivat taas näitä, joissa Batman esiintyy vain Arkhamin vankimielisairaalan sisäänheittäjänä. Ennen kuin puhumme niistä tarinoista, joissa on todella yritetty tunkeutua Batmanin pään sisälle, mainitsisin vielä suosikkini näistä Batmanin johonkin vastustajaan keskittyvistä jutuista. Arvoitus on vanhan suosikkini Walter Simonsonin ja uuden suosikkini John Paul Leonin taidonnäyte. Siinä Arvuuttaja seikkailee hahmolleen täydellisesti sopivassa Lewis Carrollin hullunkurisessa maailmassa, ja Leonin mustaakin mustempia varjoja uhkuvat kuvat luovat aivan loistavan, salaperäisen tunnelman. Eikä itse Batmaniäkään ole aivan tyystin unohdettu.


Otto:
John Paul Leonin vahvoja mustia käyttävä kuvitus on minunkin mieleeni, vaikken uskokaan kaikkien hänen töilleen lämpiävän.

Mainitset tarinat, joissa yritetään tunkeutua Batmanin psyykeen. Tämäntyyppisissä kertomuksissa on vaarana syyllistyä usein kliseiseen, ylipsykologisoivaan hömppään.

Esimerkiksi tällaisesta kömmähdyksestä käy mielestäni tarina Arvet, joista vastaavat 100 Bulletsin luoneet Brian Azzarello ja Eduardo Risso. Kuvittajana Risson on yksi alan huipuista, hänen tarinankerrontansa ja sivusommitelmansa ovat ainutlaatuisia ja jännittäviä. Azzarello sen sijaan esittelee murhamiehen, joka suoltaa 90-luvulla suosittua psykopaattihölinää, josta muun muassa Hannibal Lecter tunnetaan. Sitten Batman lyö miestä, ja kaikki on hyvin.


Rami:
Arvet tuli minunkin mieleeni varoittavana esimerkkinä. Erityisesti minua häiritsi se, että pahista mukiloidessaan Batman saarnaa siitä, kuinka kyky auttaa ihmisiä on suurempi voima kuin kyky vahingoittaa. Azzarello on varmaankin hyvällä asialla, mutta samalla hän antaa Batmanistä hieman puistattavan kuvan: Ikään kuin hän olisi jonkinlainen valta-addikti, joka puolustaa ihmisiä vain siitä saamansa voimantunnon takia. Minulle tutumpi on Batman, joka yksinkertaisesti haluaa toimia oikein, siitä huolimatta (tai ehkä jopa sen takia), että se ei välttämättä parantaisikaan hänen oloaan mitenkään.

Toinen ongelma on se, että Risson kuvitus tuo mieleeni hyvin vahvasti Frank Millerin Sin Cityn. Voimakkaat kontrastit ja roiston poimuttunet kasvot tuntuvat yritykseltä kanavoida Millerin Yön ritarin paluun jälkeistä noir-tyyliä, jota varmasti useat fanit olisivat halunneet nähdä Batmanissä, Millerin hiljattain esittelemän sekoboltsi-tyylisen Batmanin sijasta.

Millerin jäljet näkyivät myös Jim Leen kuvittamassa Lepakon synnyssä. Siinä kirjoittaja Warren Ellis tuntui osoittavan suurta kunnioitusta hahmoa kohtaan, supersankarivihaajan maineestaan huolimatta. Tosin hän myös yritti siirtää hahmoa pois viinakaupan ryöstäjiä pidättävästä status quon ylläpitäjästä hieman radikaalimpaan, poliittisesti aktiivisempaan suuntaan. Yksi ongelma minulla senkin tarinan kanssa kyllä oli, kahden ruudun mittainen. Arvaatko mikä?


Otto:
Batman-lehden nykyisen kuvittajan Jim Leen piirros on luonnosmaisempaa kuin olen koskaan nähnyt, mutta on hauska nähdä piirtäjä-ässän esittelevän muuntautumiskykyään. Ellisin kerrontaratkaisu on mainio. Nykyhetkessä tapahtuvan rikostutkinnan lomaan on leikattu hetkiä Batmanin oppivuosilta. Syntyy kuva pakkomielteisen määrätietoisesta miehestä.

Mitä mainitsemaasi ongelmaan tulee: onko kyse kohtauksesta, jossa Batman puhuu tavalliseen kännykkään Bat-puhelimen sijaan?


Rami:
Ei minulla mitään tavallisia kännyköitä vastaan ole, lepakonsiipiset luurit jääköön Adam Westin persoonalliseen Batman-maailmaan. Ongelmani on flashback, jossa patologi yllättää Brucen itse teossa. Ilmeisesti Bruce on tutkimusinnossaan murtautunut ruumishuoneelle ja räiskinyt pistoolilla reikiä tuikituntemattomiin vainajiin. On tietysti täysin uskottavaa, että ollakseen maailman paras etsivä Batmanin on tunnettava intiimisti kaikkien murha-aseiden jättämät jäljet, mutta lakoninen, kylmä tapa, jolla tämä on esitetty, on jyrkässä ristiriidassa sen pelonsekaisen kunnioituksen kanssa, jota Batmanin tulisi tuntea vainajia sekä tuliaseita kohtaan, hänen alkuperänsä huomioonottaen. Sellainen tunteilu tietysti olisi heikkous Lepakkojumalalle, jota Ellisin näkemys selvästi edustaa.


Otto:
Ellisin ja Leen kanssa samoilla linjoilla jatkavat Tim Sale ja Kelley Pluckett sarjakuvassa Yö yön jälkeen.

Sale on aiemmin vakuuttanut The Long Halloween –Bat-sarjakuvalla. Hänen piirrostyylinsä on dramaattista ja suurentelevaa, mutta kokoelman tarinassa hänen käyttämänsä harmaat sävyt vievät kuvitukselta terää. Kelley Pluckettin kertomus on kommentti Batmanin pakkomielteistä, vaikkakaan ei kovinkaan nokkela sellainen.


Rami:
Puckettin ja Salen tarina on albumin vankkaa keskikaartia, jossa on kovasti yritetty tehdä hyvin erikoinen Batman-tarina, mutta tavoitteesta on jääty pahasti jälkeen. Toisaalta mukana on myös muutamia hyvin suoraviivaisia "Batman jahtaa rosvoja"-tarinoita, joissa on panostettu syvältä ammentavien ideoiden sijaan laadukkaaseen toteutukseen. Näistä suosikkini on Dave Gibbonsin Mustavalkoinen bandiitti, joka on kuin 60-luvun Adam West -Batman ilman typerää Ihmepoikaa, typerää cliffhangeriä ja typerän cliffhangerin ratkaisevaa typerää deus ex lepakkovyötä. Jäljelle on jäänyt vain puhdas hauskuus.


Otto:
Gibbons on todellakin jumala piirtäjien joukossa. Toisen kuvittajasuosikin, John Byrnen, tarina on näistä perinteisistä roistojahtitarinoista pahin pohjanoteeraus. Lukijan mm. oletetaan uskovan, että Batman kykenee naamioitumaan itseään puoli metriä lyhyemmäksi tyypiksi pitämällä vielä bat-naamiotaan valeasun alla. Etevä kaveri! Byrnen kuvitus kärsii määrättömästi hänen omasta kehnosta tussijäljestään.


Rami:
Byrne ei ilmeisesti enää edes yritä tehdä uraauurtavia sarjakuvia, vaan hänen tuotantonsa koostuu Batman Lepakkomies ja Ihmepoika Robinin (se on tarinan nimi, ihan oikeasti) kaltaisista kunnianosoituksista entisaikojen sarjakuvahömpälle. Alan vähitellen tottumaan hänen nykyiseen piirrostyyliinsä, mutta katkera totuus on se, että sarjakuvantekijänä Byrne on jo parhaat päivänsä nähnyt.


Otto:
Samantyyppinen juju, vaikkakin paremmin toteutettuna löytyy Alan Grantin ja Enrique Breccian tarinasta Lepakon loppu…? Useista kokoelman sarjakuvista paistaa läpi amerikkalaisten, 22-sivuiseen formaattiin tottuneiden kirjoittajien vaikeus puristaa muutamasivuiseen sarjisnovelliin ideaa. Grant sen sijaan on koko uransa ajan joutunut kirjoittamaan lyhyitä tarinoita työskennellessään 2000AD –lehteen. Jutussa onkin runsaasti kyynistä huumoria ja ilkeä lopputvisti. Breccian piirros tuo mieleen Simon Bisleyn.


Rami:
Minua Breccian kuvitus muistuttaa keskiaikaisista, demonisia näkyjä kuvaavista etsauksista. Grantin tarina tuntuu enemmänkin tekosyyltä päästää Breccia esittelemään visioitaan, mutta ei se mitään, kun lopputulos on noin komea.


Otto:
Albumista löytyy muutama tarina, joissa on lähdetty huumoripitoisemmalle linjalle. Ty Templetonin ja Marie Severinin Batsman on albumin selvin parodia. Se puuttuu Batman sarjojen pinttyneimpään kummallisuuteen: jos Batman kerran on yksinäinen yön ritari, miksi hän ympäröi itsensä Lepakkopojilla, –tytöillä ja –koirilla? Minua tämä EC-henkinen hölmöily nauratti, mutta Batsmanin pöljäily ei ilmeisesti ollut sinun makuusi?


Rami:
Lepakkoapureiden runsaus oli kuitenkin vain yksi Batsmanin pilkan kohteista. Parhaiten tarinaa kuvaa kohta, jossa Batsman tyrmää vihollisensa Talian riuhtaisemalla housuistaan esiin eläviä lepakoita. En edes ymmärrä, mikä siinä on tarkoitus olla hauskaa. Lepakkobumerangit olisivat naurettavia, jos sattuisivat olemaan oikeita lepakkoja? Oikeastaan Batsman tuntuu parodioinnin parodialta, ja se on jo ajatuksenakin aivan pöyristyttävä. Enemmän minua naurattivat Dinin Veto sekä John Arcudin ja Tony Salmonsin Hei, tämä on Gotham City.

Huumoria löytyi myös Chris Claremontin ja Steve Ruden Luottamustehtävästä, jossa oli toisaalta käsiteltiin hyvin vakavaa teemaa. Kaikista albumin käsikirjoittajista Claremont oikeastaan osoitti eniten rohkeutta laittaessaan Bruce Waynen täysin vieraaseen tilanteeseen, pienten lasten kaitsijaksi. Tarina ei kuitenkaan oikein vedonnut minuun, eikä varsinkaan siinä esitetty ajatus, että jo kolme keskenkasvuista poikaa kattonsa alle ottaneella Brucella olisi vielä oikea isyys edessä. Värväisikö hän omat lapsensakin mukaan rikoksientorjuntaan, vai tulisiko synkästä yön ritarista yhtäkkiä koti-isä?


Otto:
Kyllä ruumishuonelle aina pari uutta ihmepoikaa mahtuu. Tarinan piirtäneen Steve "The Dude" Ruden viiva on ihastuttavan selkeää, mutta Claremont lipsahtaa tapansa mukaan melodraaman puolelle, kun Batman ylireagoi oudosti kuviteltuun uhkaan.

Huumoripuolta myös edustavan Luntako vain? –lyhärin piirtänyt Kyle Baker on Eisnerin voittanut piirtäjä. En ole lukenut hänen pitkiä albumeitaan, mutta hänen Batman-hupailustaan ei pysty päättelemään, miksi mies on niin arvostettu.


Rami:
Bakerin kuvitus on kyllä lennokasta, mutta ehkä hänen parhaat puolensa tulevat esille niissä hänen omissa tarinoissaan. Tämänhän oli kirjoittanut edesmennyt, legendaarinen DC-kirjoittaja/toimittaja Bob Kanigher, enkä laisinkaan ymmärrä, mitä hän oli jutulla tahtonut sanoa. Jotenkin se minua kyllä viehättää, ehkä juuri sen takia, että se ei suostu avautumaan näin suoralta kädeltä. Ehkä auttaisi tutustua Kanigherin historiaan Batmanin parissa.

Albumista tosiaan löytyy noita eriskummallisempiakin tarinoita, mutta DC-fanipojuille löytyy aivan erikoinen herkku, nimittäin Alan Brennertin ja Jose Luis Garcia-Lopezin Suojelija. DC:n universumin nykyisen historian mukaan alkuperäinen Vihreä Lyhty Alan Scott oli Gotham Cityn suojelija ennen Batmaniä, ja tässä tarinassa uusi ja vanha viittaritari kohtaavat ensimmäisen kerran. Brennertin antama selitys sille, miksi Scott aikoinaan lopetti supersankaroinnin, ei ehkä toimisi virallisessa universumissa, jossa hän on vuosien varrella toistuvasti palannut aktiiviuralle, mutta tällaiseen jatkumon rajamaille sijoittuvaan tarinaan se sopii. Ja Garcia-Lopezin kuvitusta ei voi kyllin kehua.


Otto:
Kun tarkastelen Batman: Mustaa ja valkoista kokonaisuutena, huomaan että siinä missä kuvituspuolella nähdään huikeitakin taidonnäytteitä todellisilta mestareita, monet tarinoista jäävät raakileiksi. Lyhyt, alle 10-sivuinen sarjakuva ei vaikuta olevan luonteva formaatti amerikkalaisille kertojille. Vaikka merkittävä osa kirjoittajista ei ole onnistunut sanomaan paljoakaan, kannattaa kokoelman hankintaa harkita jo pelkästään Ellisin, Barrin ja Dinin kertomusten vuoksi. Albumi tarjoaa myös mainion läpileikkauksen joukosta amerikkalaisen sarjakuvan olennaisimpia kuvittajia.

Mutta suosittelisitko albumia Batman-faneille, Rami?


Rami:
Ehdottomasti. Ehkä mielenkiintoisinta on nähdä, kuinka vaihtelevia tulkintoja samasta hahmosta on saatu aikaan. Monella fanilla on varmaankin aika vahvat käsitykset siitä, minkälainen Batmanin pitäisi olla, mutta ne käsitykset ovat varmasti myöskin varsin vaihtelevia. Joku voi tunnistaa omakseen Byrnen järjenvastaisen mutta riemukkaan retroversion, ja joku toinen taas Ellisin pakkomielteisen superetsivän. Albumia lukiessa kannattaa miettiä, miksi jokin tarina miellyttää ja toinen ei, ja onko yksi tulkinta välttämättä sen oikeampi kuin toinen.


Batman: Mustaa ja valkoista on saatavilla vain postitse tilaamalla. Lisätietoja antavat kustantajan kotisivut.

Tekstissä esitettyjen kuvien, tuotemerkkien ja hahmojen tekijänoikeudet kuuluvat haltijoilleen. Itse tekstin tekijänoikeudet ja -vastuut kuuluvat kirjoittajalle. Tekstiä lainatessa pyydämme ilmoittamaan vähintään kirjoittajan ja palvelun nimen, online-lainauksissa myös linkin palveluun tai suoraan tähän tekstiin.

Bookmark and Share

Mainos:

Yhteistyössä:




© Copyright Kvaak.fi - sarjakuvaportaali