 |
Timo Aarniala oli yhdessä Pekka Gronowin kanssa järjestämässä Suomen ensimmäistä sarjakuvatapahtumaa, Nuorison Taidetapahtumaa 1970.
Sarjakuvakilpailun tulokset julkaistiin Iiris-lehdessä, jossa sarjansa saivat julki mm. Veli-Pekka Alare, Juho Juntunen sekä Ilkka Heilä. (Kalervo Palsa palkittiin myös, mutta hänen työnsä eivät “mahtuneet” julkaisuun.)
Aarnialan sarjakuvissa korkeakulttuuriset viittaukset ja populaarikulttuurin ikonit sekoittuivat keskenään. Yhtäkkiä ylevä ja banaali mahtuivatkin saman pöydän ääreen istumaan. Aarnialan tarinoissa saattoivat esiintyä yhtä hyvin Taika-Jim kuin Jean Cocteau, Bob Dylan siinä missä Ernesto Che Guevara.
Aarnialan sarjakuvista löytyi kaikkea yhtä aikaa: poliittisia kommentäärejä, humoristista kermakakkukomiikkaa, runollista tajunnanvirtaa. Claes Olssonin ja Heikki Junnilan kanssa tehty omakustannesarjakuva Salaisuuden varjo, runollinen sarjakuvasikermä Kyynelten tie (Otava, 1971), yöllinen kuvakertomus Valot (Love-kirjat, 1978) ja eri lehdissä ilmestyneiden lyhyiden tarinoiden kokoelma Yllätyskuvia (Like, 1998) paljastavat Aarnialan tuotannon monipuolisuuden.
Aarnialan sarjakuvien inspiraationa oli perinteisten kuvataiteiden ja esimerkiksi Andy Warholin elokuvien ohella käyttögrafiikka: sarjakuvat, kioskipokkarien kannet ja julistetaide. Myöhemmin hän itse vaikutti vahvasti suomalaisen käyttögrafiikan kehitykseen paitsi sarjakuvillaan myös visionäärisillä levyn- ja kirjankansillaan. Tunnetuin näistä lienee Suomen Talvisota 1939-1940 Underground rock-yhtyeen ensilevyn kansi.
Aarnialan esimerkki toisenlaisen sarjakuvan mahdollisuudesta antoi muille (mm. Tarmo Koivisto, Mauri Kunnas) sysäyksen alkaa tehdä omanlaisiaan tarinoita. Heikki Paakkanen puolestaan kertoo ärsyyntyneensä Aarnialan Taideteolliseen korkeakouluun tuomista amerikkalaisista underground-sarjakuvista niin paljon, että ei itse tehnyt seuraaviin 20 vuoteen ainuttakaan sarjakuvaa. “Mokomaan puhekuplameininkiin en mene mukaan”, oli Paakkasen tuolloinen kanta.
Aarnialan omintakeinen tyyli on paljossa velkaa yhtäältä Frans Masereelin (1889-1972) vakavahenkisille puupiirroskertomuksille, toisaalta varhaisen Robert Crumbin provokatiiviselle rajojen rikkomiselle. Aarnialan voimakas viiva ja jyhkeät kontrastit ovat kuitenkin omanlaisiaan. Hänen väkevimmät kuvansa tuntuvat avaavan oven kohti toisia todellisuuksia.
Lothar-palvelija kädet kolonialistisen isäntänsä Taika-Jimin kurkulla. Vapauden patsas, joka panee tupakaksi kuunnellessaan kuutamosonaattia. Viemärien sokkeloiseen labyrinttiin ammeesta syöksähtävä Jean Cocteau. Nämä ovat näkyjä, joita varten taide on olemassa.
Aarniala on korostanut, että kaikkien alojen taiteentekijöiden kannattaa tehdä yhteistyötä. Hän on valmistunut 1969 Taideteollisen korkeakoulun kamerataiteen linjalta ja toimi pitkään koulun opettajana ennen vapaaksi taiteilijaksi ryhtymistään.
Viimeksi Like on julkaissut hänen töistään teoksen Yllätyskuvia, 1998. Kirjan takakannessa kerrotaan Timo Aarnialan olevan poikamies joka työskentelee Helsingin Kalliossa. Hänellä ei ole kissoja, koiria eikä marsua.
Suomen sarjakuvaseura on jakanut Puupäähattua, arvostetuinta suomalaiselle sarjakuvantekijälle annettavaa palkintoa vuodesta 1972 lähtien. Palkinnon ovat aiemmin saaneet muun muassa Tarmo Koivisto, Mauri Kunnas, Tove ja Lars Jansson, Tom of Finland ja Katja Tukiainen. Nimensä ja muotonsa Puupäähattu on saanut Ola Fogelbergin klassisen sarjakuvahahmon Pekka Puupään päähineen mukaan.
Teksti täydennetty Suomen sarjakuvaseuran tiedotteiden pohjalta (Ville Hänninen & Reija Nieminen).