Artikkelit | Teksti: Timo Ronkainen | Julkaistu: 22.02.2004 klo 21:27:56 | Luettu: 12839 kertaa

Sarjakuvalehdistön vaiheita Suomessa - osa 2

Sarjakuvalehdet herättivät keskustelua 1970-luvun puolivälissä, hiukan samaan tapaan kuin viime aikoina Dragon Ballista syntynyt manga-kohu. Sarjakuvalehdistä tehtiin eduskuntakysely vuoden 1974 lopussa. Shokki, Dracula, Vampirella ja etenkin Jymyn kaltaiset lehdet herättivät närää. Kansallinen sarjakuvatuotanto oli kriisissä ja lähes olematonta Sarjiksen lopettaessa samaisena vuonna. Samaan aikaan vaadittiin sarjakuville kieltoja ja haittaveroja. Väkivaltajulkaisujen haitallista vaikutusta lapsiin pelättiin. Aikuisten osallistuva ja satiirinen sarjakuva pelotti tuntemattomuudellaan.

Undergroundin pohjavirtoja

Sarjakuvayrittäjiä löytyi keskikastistakin. Isoista yhtiöistä riippumaton underground-sarjakuva rantautui meillekin 1970-luvun alussa. Graafisen kustannuksen julkaisema

Jymy toi U-sarjat.
Jymy toi U-sarjat.
Jymy tuli lehtipisteisiin 1973 Robert Crumbin piirtämän kansikuvan voimin. Kuvassa alaston Lenore Goldberg ryntää pitkin supermarketin käytävää keskiluokkaisia kotirouvia järkyttäen. On selvää että Jymy oli ensimmäinen aikuisten sarjakuvalehti Suomessa. Kannen esittelyteksti hehkuttaa: "Underground-sarjakuvalehdet ovat viime vuosina saavuttaneet valtavan menestyksen Yhdysvalloissa." Ehkä pienoista liioittelua, mutta huomionarvoinen ilmiö ne olivat.

Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin meillä julkaistiin yhteiskunnallista satiiria sisältävää sarjakuvaa (liekö edellinen kerta ollut Jalmari Finnen ja Ola Fogelbergin Janne Ankkanen?). Jymy julkaisi pääasiallisesti amerikkalaisia ja hollantilaisia piirtäjiä, mutta joukkoon mahtui muutamia suomalaisia. Lehden päätoimittaja Pekka Gronow oli henkilökohtaisessa yhteydessä useimpiin piirtäjiin mm. Robert Crumbiin. Kustantajalla oli kuitenkin vaikeuksia palkkioiden maksuissa ja Gronow kyllästyi pian jättäen Jymyn jo kolmen numeron jälkeen. Toimittajana jatkoi Kari Kantalainen, joka myöhempinä aikoina on tullut hieman hämmentävästi tunnetuksi Kokoomuksen kansanedustajana.

Jymyn heikkoutena oli puolihuolimaton toimitustyö, joidenkin sarjojen piirtäjiä ei mainittu lainkaan, luvattuja sarjoja ei nähty ja sellaista. Vuoden 1975 kakkosnumeron kannessa ja esipuheessa hehkutellaan Joost Swarten 16 sivun värisarjalla, joka ainakin omassa kappaleessani on mustavalkoinen. Joka tapauksessa Jymy toi suomalaislukijoiden ihmeteltäviksi paitsi Crumbin, myös Jay Lynchin, Gilbert Sheltonin ja Kim Deitchin sarjoja. Suomalaisista ainakin Juho Juntunen debytoi Jymyssä.

Huuli pyöristyy

Jymyn viimeisen numeron ilmestyttyä vuonna 1975 alakulttuurisarjislehden peräsin siirtyi Huulen käsiin.

Amerikkalaisen Comix -lehden kansi
Amerikkalaisen Comix -lehden kansi
Tamperelaisen Tampressin 1976 aloittama lehti käytti alkuun Marvelin aputoiminimi Magazine Management Company-yhtiön paketoimia over-underground-sarjoja. Kolmen ensmmäisen lehden sisältöä olivat tämän ison Marvel-yhtiön Komix Book-lehdessään julkaisemaa siistittyä ja hampaatonta "undergroundia".
Suomalaisen Huulen kansi
Suomalaisen Huulen kansi

Systeemit muuttuivat Soundi-lehden kustantajan ostettua Tampressin lehdet. Soundiin piirtänyt ja levyarvosteluja kirjoittanut Juho Juntunen tarttui tilaisuuteen ja ryhtyi toimittamaan innolla uudistamaansa Huulta. Juntunen sai Jymyn Gronowilta piirtäjien yhteystietoja ja pian lehti oli legendarisessa vedossa ilmestyen peräti kerran kuussa. Juntunen otti ohjelmaan mukaan suomalaisia sarjoja. Heti ensimmäisessä esipuheessaan Juntunen pyysi yleisöä lähettämään sarjojaan, joita sitten hänen yllätyksekseen tuli kahmalokaupalla. Tosin harva niistä oli julkaisukelpoista.

Juntusen Huuli jatkoi.
Juntusen Huuli jatkoi.

Joka tapauksessa Juntusen ohella lehden suomalaispiirtäjiä olivat mm. Jari Pantzar, Kari Sipilä, Rauli Nordberg ja Heikki-Pekka Miettinen. Lehti julkaisi kokonaisen Suomi-teemanumeronkin. Huulen levikki oli alhaisimmillaankin noin 8000 kpl.

Vaikeudet alkoivat kun kustantaja ei maksanut Juntuselle palkkioita ajallaan ja jälleenmyyjät alkoivat suhtautua penseästi miehisiä elimiä kansikuvissaan ja muuta epäsiveellistä sisällään pitävää lehteä kohtaan. Lehtipiste ja Sokoksen kirjaosastot kieltäytyivät pitämästä Huulta hyllyssään. 11/1977 jäi Huulen viimeiseksi numeroksi. Sarjakuva miellettiin vielä tuolloin niin pitkälti lasten kulttuuriksi, etteivät edes isot "Ei Lapsille" -tekstit lehden kansissa saaneet Rautakirjaa leppymään. Juntunen kyllästyi ja Huuli katosi lehtihyllyistä Kallejen, Jallujen ja Rattojen vierestä. *

Huuli julkaisi paljon tietoartikkeleita sarjakuvista ja Juntusen kaavailut viedä lehti tyyliltään lähemmäs ranskalaisia sarjakuvamakasiini-lehtiä jäi pelkäksi haaveeksi. Varttuneemmat lukijat saivat olla ilman omaa sarjakuvalehteä 1980-luvun puoliväliin saakka.

Taas sarjakuvavainoja

Sarjakuvia koskevassa eduskuntakyselyssä kansanedustaja Anna-Liisa Jokinen (skdl) tiedusteli "mihin toimenpiteisiin hallitus aikoo ryhtyä väkivaltaa kuvaavan ja ihannoivan elokuva- ja julkaisutoiminnan rajoittamiseksi ja kieltämiseksi Suomessa. Hän korosti väkivaltajulkaisujen haitallista vaikutusta lapsiin. Keskustelu laajeni nopeasti tiedotusvälineisiin. Eräässä lehdessä arveltiin Dracula-sarjakuvilla olevan yhteyttä lasten itsemurhiin Suomessa.

Keskustelu oli saapunut meille Ruotsista, jossa samat lehdet julkaistiin suunnilleen vuotta aiemmin. Suomen sarjakuvaseura yritti puuttua asioihin useaankiin otteeseen julkisin tiedonannoin ja yhteydenotoilla valtiovaltaan puhuen kotimaisen tuotannon tukemisen puolesta sarjakuvan haittaveroa vastaan.

Kauhulehdistä puhuminen vaikutti Sarjainfoonkin, jonka lehtiarvostelunumeron esipuheessa sanottiin mm: "Semic juuri toi meille monet kauhulehdet, jotka onneksi menestyksen puutteessa pari vuotta sitten lakkautettiin." Eurooppalaisperäisten sarjakuvalehtien hyvyyttä korostettiin, vaikka eivät nekään menestyneet paljonkaan paremmin.

Tasoa Euroopasta

Ranskalais-belgialaisen kulttuurialueen sarjakuvat tulivat Asterix-albumien myötä Suomeenkin aivan 1970-luvun alussa. 1970-luvun sarjakuvabuumi oli siis melko laaja-alainen, lehdistössä oli ihan vakavia juttuja aiheesta ja sarjakuvalehtien taso korkea - hetken aikaa. Oli suomalaista, oli amerikkalaista undergroundia, ranskalaista ja belgialaista lasten- ja nuorten sarjakuvaa.

Viimeksi mainittuihin erikoistuivat Yhtyneiden kuvalehtien Ruutu (1973-75) ja sen jatko Non-Stop (1975-79) sekä Sanomien Zoom (1973-74). Lehtien vaikutus kokonaiseen suomalaisten piirtäjien sukupolveen oli huomattava, mutta eivät nämäkään lehdet muutamaa vuotta pidempään jaksaneet jatkaa. Non-stop julkaisi myös suomalaisia harrastajapiirtäjiä omalla palstallaan. Suurten kustantajien kiinnostus hiipui liian isoihin odotuksiin viimeistään 70-luvun loppupuoliskolla. Odotettiin tai ainakin toivottiin yhtä isoja lukuja mitä Asterixin tai Aku Ankan kohdalla oli totuttu saamaan. Jälkeenpäin kustantajia on helppo syyttää hätiköinnistä, mutta ehkä lehdille olisi voitu antaa hivenen pidempi aika juurtua meille.

Laadukkaat suomalaiset ja ulkomaalaiset sarjakuvat ja niiden ystävät unohdettiin jälleen. Innokkaimmat harrastajat jaksoivat lukea Sarjainfo-lehdistä juttuja läntisen naapurimaamme uusista laatulehdistä, tai ranskalaisista sarjakuva-alan magazineista. Kaikkein innokkaimmat tilailivat niitä Sarjakuvaseuran Sarjakuvavälityksen kautta. Suuri yleisö oli taasen vailla kosketusta alan uusimpiin virtauksiin.

Paikallisseurojen kotimaiset

Seitsemänkymmentäluvun sarjakuvabuumin myötä 1971 perustettu Suomen Sarjakuvaseura kohotti sarjakuvaharrastuksen vireyttä ympäri Suomen siinä määrin, että kun kaupallisemmat kustantajat tuntuivat väsyvän laadukkaampien lehtien julkaisemiseen ja suorastaan hylkäävän suomalaisen sarjakuvan, ryhtyivät harrastajat itse tekemään lehtiä. Omakustanteitakin tehtiin aivan 1960-luvun lopulta lähtien, mutta lehden saaminen ulos vähänkään kannattavasti ja edes jokseenkin säännöllisesti vaati yhdistyksen perustamista.

Ensimmäinen paikallisseura perustettiin Seinäjoelle 1979. Seuran julkaisema Kannus

Kannus oli ensimmäinen sarjakuvaseura-lehti
Kannus oli ensimmäinen sarjakuvaseura-lehti
(1979-89) on 42 numerollaan yksi pitkäikäisimmistä pelkästään suomalaista materiaalia julkaisseista sarjakuvalehdistä kautta aikain.

Tampereen Sarjari julkaisi vastikään 61. numeronsa. Lehden pitkäikäisyys on pitkälti sen päätoimittajan Pekka Mannisen sitkeyden ansiota. Sarjarin vakiokaartista kannattaa mainita Mannisen (Kapt. Kuolio) lisäksi Johanna Sinisalo ja Hannu Mänttäri Tiskivuorollaan, Reima Mäkinen, Otso Höglund ja Kaltsu Kallio.

Nopeasti seuroja alkoi syntyä ympäri Suomen. Oulu, Tampere, Äänekoski, Kitee, Pori ja muutama muu paikkakunta seurasi pian Seinäjoen perässä. Yhdistykset onnistuivat kyllä lehtien julkaisemisessa, mutta kunnon levikin aikaansaaminen olikin vaikeampaa.

Seuralehdistä suurimman Kannuksen levikki oli parhaimmillaan himpun yli 400. Seuralehdistä laadukkaimpia olivat Kupla ja Suuri Kurpitsa. Oulun sarjakuvaseuran Kupla ilmestyi vain kymmenen numeron verran mutta piti sisällään hyvien artikkelien ja haastattelujen (Mauri Kunnas- erikoisnumero!) lisäksi kelpo sarjoja Ilpo Koskelalta ja Nasky Rytöhongalta.

Omakustanteisena rockpienlehtenä aloittanut Kurpitsa kehkeytyi Pauli Kallion ja Reija Niemiesen luotsaamana varteenotettavaksi lehdeksi, ja sitä julkaiseva seura lopulta keskisuureksi (sarjakuvapiireissä) kustantajaksi. Itse lehti julkaisi valtavan määrän suomalaispiirtäjiä, mutta sen tärkein anti oli Joakim Pirisen ja Peter Baggen esittely suomalaislukijoille. Valitettavasti Kurpitsankaan levikki ei päässyt kasvamaan isoksi. Nykyisin Kurpitsa-kustantamo tunnetaan yksinomaan albumikustantajana.

Seuralehdistä ei ollut hyvistä yrityksistä huolimatta Sarjiksen paikkaajaksi, suurelle yleisölle ei lehdistä paljon tietoa levinnyt. Vapaaehtoistöin talkoina kasatut vaatimattomatkin lehdet eivät voineet maksaa piirtäjilleen palkkioita. Yksikään seurojen julkaisemista lehdistä ei kelvannut kioski- ja lehtipistemyynnin monopoliasemassa olevan Rautakirjan levitykseen.

Sarjakuvasotaa

Kannus, Kupla, Sarjari, Naarassarjat, Kärki ja muut olivat sarjakuvaharrastuksen kannalta hyvinkin tärkeitä julkaisuja, monet nykypäivän ammattilaiset saivat niissä ensijulkaisunsa ja kannustusta uravalinnalleen. Yleisesti ottaen lehtien tasoa voisi verrata pöytälaatikkokirjailijoiden yhdistysten antologioihin. Eli tasoltaan kirjavia.

1980-luvun puolivälissä syntyi pientä kuhinaa "sarjakuvasodan" muodossa, juuri edellämainitusta seikasta johtuen. Huumorilehti Pahkasian tekijät Markku Paretskoi ja Juha Ruusuvuori kritisoivat seurojen toimintaa ja julkaisuja ankarastikin, muunmuassa julkaisemalla Tuohus-parodian seuralehdistä Pahkiksen sivuilla, aloittamalla oman Tapiiri-lehden ja esiintymällä rehvakkaasti Ajankohtaisen Kakkosen sarjakuva-erikoisohjelmassa. Etenkin Kannus-lehden joukoissa älähdettiin.

Kritiikki ei ottanut huomioon sarjakuvaseurojen lehtien erilaista funktiota. Niiden tarkoitus oli auttaa alottelevia piirtäjiä alkuun ja antaa harrastajille mahdollisuus julkaista sarjojaan. Ei toimia kanavana ammattilaisille tai julkaista kaupallisesti kannattavaa lehteä. Pahkasikalaiset aloittivat siis oman kunnianhimoisen yrityksensä Tapiirin. Mutta samojen kustantajien täyskotimainen läystäke Potsi

Pahkamiesten Potsi.
Pahkamiesten Potsi.
ei ollut paljonkaan seuralehtiä parempi.

Potsiin päätynyt materiaali oli joko jo muualla aiemmin julkaistua tai vaikutti lähinnä Pahkasian ylijäämältä. Lehtipistelevitykseen ei Potsilla harvoin ilmestyvänä ollut asiaa ja homma jäi kolmeen, kolmena eri vuonna ilmestyneeseen numeroon.

Kolmas osa ilmestyy taas viikon päästä ja käsittelee eurooppalaiseen malliin kasattuja magazine-tyyppisiä lehtiä, joista ensimmäisenä putkahti ilmoille legendaarinen Tapiiri. Muita olivat Alpha ja Kylmä metalli. Mukana myös yllättäviä julkaisukanavia suomalaispiirtäjille.

* Ks: Rautakirjan kustantajalle lähettämä kirje päätöksestä tiputtaa Huuli pois valikoimistaan PopuLAARI-blogista

Artikkelisarjan Osa 1

Lähteet: Uutisia (s.25), Sarjainfo 1/1975, Suomen sarjakuvaseura 1975

Sarjakuvalehdet 1979, Sarjainfo 23, Suomen sarjakuvaseura 1979

Pauli Heikkilä: Juho Juntunen (haastattelu): Kuunnellaan rock'n rollia, piirretään sarjakuvia.... Sarjainfo 36, Suomen sarjakuvaseura 1982

Jymy - kaikki lehdet (1973-75)

Huuli - kaikki lehdet (1976-77)

Kari Uittomäki, Ilpo Lagerstedt, ym: Sammuttakaa Valot-liite, Kannus 42 (4/1989), Seinäjoen sarjakuvaseura 1989

Timo Ronkainen: Sarjakuvaseurojen lehdet: Sisukkaat ja tasokkaat jatkavat yhä, Sarjainfo 66 (1/1990), Suomen Sarjakuvaseura 1990

Potsi - kaikki lehdet (1989-91)

Sarjakuvaseurojen lehdistä pitäisi tehdä oma juttunsa. Omakustanteista puhumattakaan. Em. sarjakuvaseuroista jatkavat vielä Tampereen sarjakuvaseura ja Sarjakuvaseura Suuri Kurpitsa. Uudempien seurojen yhteystietoja voi katsoa Kvaakin linkkilistasta.

Tekstissä esitettyjen kuvien, tuotemerkkien ja hahmojen tekijänoikeudet kuuluvat haltijoilleen. Itse tekstin tekijänoikeudet ja -vastuut kuuluvat kirjoittajalle. Tekstiä lainatessa pyydämme ilmoittamaan vähintään kirjoittajan ja palvelun nimen, online-lainauksissa myös linkin palveluun tai suoraan tähän tekstiin.

Bookmark and Share

Welzu kommentoi 22.02.2004 klo 23:02:08 seuraavaa:
Oletkos varma tuosta Kannuksen levikistä? Lagerstedin kotisivulla puhutaan, että Kannuksen lopettamisen aikaan levikki olisi ollut n. 400 ("Kannuksen suuri levikki on juuri Kannuksen levikki. Kannuksen loppuessa sen 400 kappaletta eivät mene minkään muun lehden hyväksi vaan haihtuvat tuuleen."). Vaikka onhan se "himpun yli 200" ;)
Mutta jatka, Timo, samaa rataa. Nää on hyviä historiikkeja!

Timo kommentoi 22.02.2004 klo 23:20:55 seuraavaa:
Himputti. Olishan toi pitäny vielä tarkistaa tuoltakin. Huolimatonta. :-(
Äh... Sovitaan että että "himppu" on n. 200.

Timo

Timo kommentoi 25.02.2004 klo 19:23:46 seuraavaa:
Tuplamoka, Sarjari meni Kannuksen ohi jo vuonna 1996. :-/ Mitä mää oikeen miätin näitä tehessä? Korjaan virheet tekstiin.

Reima Mäkinen kommentoi 27.02.2004 klo 11:44:18 seuraavaa:
Kannus ilmestyi 10 vuotta ja muistaakseni 35 numeroa. Sarjari tähän mennessä 22 vuotta ja 61 numeroa. Kannus esitteli noin 200 tekijää Sarjari toistaiseksi noin 100. Sekä Kannuksen että Sarjarin levikki on noin 200 niin kuin Timo totesikin (Kannuksen levikkitieto lienee peräisin Kaukoranta -Kemppisestä?), Sarjari vain on kyennyt säilyttämään levikkinsä puolet kauemmin. Kirjastojen tilaukset vaikuttavat lukuun todella paljon, asia jonka suhteen ei ole valitettavasti mitään tehtävissä (mot). Kirjastotilausten "lihavat ajat" ovat ohi.
Levikki -sanan käyttö on muuten harhaanjohtavaa. Sillehän on oma virallinen määritelmänsäkin, eli ehkä sitä ei pitäisi ollenkaan sotkea seuralehtiin?! Jos puhutaan huippumyynnistä, niin Sarjari 23 on nyt lopussa. Sitä on todella myyty liki 500kpl. Moni muukin sarjarin alkupään numero vetelee viimeisiään. Sarjari 3:n kohtaloa ei tiedä kukaan (olen sitä yrittänyt pitkään selvittää). Sitäkin painettiin 500kpl ja osa lehdistä vain hävisi jonnekin joskus 80-luvun puolivälissä?! Jotkut Kurpitsat lienevät myyneet paljon yli 500kpl. Albumiantologioista Glömpin 600kpl on myös lopussa.

Toisin kuin Sarjari, Kupla ja Kannus rakensivat mahdollisuuksien mukaan suosiotaan ja levikkiään tunnetuimpien kotimaisten nimien avulla. Ne oli siis rakennettu ja profiloitu eri tavalla. K ja K pyrkivät tosissaan suuntautumaan mahdollisimman laajalle lukijakunnalle.
Sarjarihan on tunnetusti nyttemmin hieman jumahtanut vakipiirtäjiinsä, mutta se onkin jo sitten toinen tarina. :-) Kaikki kunnia myös Kannukselle ja Kuplalle ja Kitsaalle ja Portsarille ja jopa äänekoskelaisten Nyt Syömään -revittelylle.

Timo kommentoi 27.02.2004 klo 11:56:38 seuraavaa:
Kannuksia tuli 42.
Joo, jos levikki sanaa käyttää siinä virallisessa mielessä, mutta kaikki tietää mitä se arkikielessä on. Pitäsköhän mun nyt sitten kirjottaa tonne 300 Kannukselle? :) Näitähän ei nyt kukaan oo "virallisesti" tarkastanut. Ja irtonumeroita voidaan myydä vielä pitkäänkin varastosta. Että jos viiden sadan painos menee kaikki muutaman vuoden aikana, ei lehden levikki oo kuitenkaan se 500.

Timo

Reima Mäkinen kommentoi 27.02.2004 klo 12:23:13 seuraavaa:
Ehkä kannattais puhua tilaajamääristä, vaikka tuskin niitäkään on sarjakuvaseuroissa kukaan koskaan ottanut järjestelmällisesti ylös eli tilastoinut. Myyntimäärä (tai myynti) on myös kuvaava, ainakin se on eksakti... sikäli kun julkaisija kehtaa sen kertoa ja pysyy totuudessa.

Olen muuten alkanut aprikoida ja itsekseni kyseenalaistaa, tässä sitä Sarjiksen 15 000:n levikkiä, ettei vain olisi ollut painosmäärä!

Timo kommentoi 27.02.2004 klo 21:22:46 seuraavaa:
Sarjiksen painosmääräksi on mainittu 20 000 ja 15 000, ja samaa lukua tai 10 000 tai 8000 levikiksi. Totta on että tuskinpa tuo levikki ihan noin iso parhaimmillaankaan oli. Oliskohan tuosta ihan oikeaa Levikintarkastus Oy:n tietoa saatavissa mitään kautta?

Timo

Welzu kommentoi 29.02.2004 klo 14:01:09 seuraavaa:
Lagersted väittää sinnikkäästi (kotisivullaan), että Kannuksen loppuajan myynti oli noin 400 (tuo lainaukseni ja siinä erityisesti kohta "sen 400 kappaletta", joka on ilmeisesti viimeisestä Kannuksesta alunperin).
Olisipa siis kiva tietää totuus.

T.Kokkila kommentoi 01.03.2004 klo 13:56:41 seuraavaa:
Kannuksen viimeisenä päätoimittajana täytyy sanoa, että puhe levikistä on monimutkainen juttu. Tarkkoja lukuja Kannuksen loppuajan tilaajista mulla ei ole tallessa (ne taitais löytyä yhdeltä tietokonelerpulta, jos löytyisi vielä asema jolla lukea niitä, heh). Olisin itse sitä mieltä, että lehden tilaajamäärä oli n. 200, mutta Lagerstedt laskee (kustantajien tapaan) mukaan myös irtonumeromyynnin ja kenties jopa tekijänkappaleet, eli sen määrän joka lehteä häipyi seuran varastosta melko välittömästi sen ilmestyttyä. Painoksethan liikkuivat 500-700 kappaleen nurkilla. Viimeisten vuosien lehdistä poikkeuksina englanninkielinen nro 33. jota painettiin 1000 kpl ja seuraava numero 34, jota painettiin rahapulassa pienin mahdollinen määrä, eli 400 kpl. Tämä viittaa kokonaisleviikkin, koska sitä ei jäänyt varastoon käytännössä lainkaan.

Mainos:

Yhteistyössä:




© Copyright Kvaak.fi - sarjakuvaportaali