Supersankarien kuvitteellinen realismi

Päivälehti-strip #8891, Russ Manning
Päivälehti-strip #8891, Russ Manning

Ajatus juoksevaa leijonaa nopeammin tapahtuvasta liaaneilla etenemisestä on populaarikulttuurista hubba bubbaa, jonka epärealistisuus häiritsee vain kaikkein ryppyotsaisimpia tosikkoja. Silti kysymys supersankaritarinoiden ja naturalismin välisestä suhteesta on perusteltu: mikä onkaan itsepetoksemme määrä ja luonne upotessamme supersankaritarinoihin?

Jokainen naamioleikkejä leikkinyt on törmännyt sankarivoimien ja -välineiden logiikan aukkoihin. Mustanaamion sinisillä trikoilla ei sulauduta suomalaiseen metsään – eikä sen paremmin viidakkoonkaan. Taika-Jimin hypnoottisella sormien asennolla ei vaivuteta ketään näkemään harhoja. Batmanin harteilla lepäävä viitta estää käsien taisteluliikkeet ja on muutenkin koko ajan tiellä. Ja tosiaan – erilaisten viidakkomiesten suosima puissa liikkuminen on kaikkea muuta kuin nopea liikkumistapa.

Luontevin selitys ovat tietysti sankareiden yli-inhimilliset voimat, joita ei tavallisilla faneilla ja leikkijöillä ole. Teräsmiehen voimathan eskaloi maapallon keltainen aurinko, joka tuottaa kryptonilaiselle loikkimiskyvyn ja muut taidot. Parhaimmillaan supersankaritarinat ovatkin pseudotiedettä, jolla voi fantasioida oikeastaan mitä vain.

Silti näennäistieteissä ja fiktiossakin on omat lainalaisuutensa. Mitä suurempi fani, sitä helpommin mieli takertuu pieniin ristiriitaisuuksiin, jos asiat eivät etene linjassa. Esimerkiksi Teräsmies alkoi jossakin vaiheessa fysiikan laeista viis veisaten lentää ilmassa sukeltaen kuin vedessä konsanaan. Vielä kun taitavat animaattorit loihtivat hulmuavalle viitalle ilmajarrutuksiin tarvittavan dynamiikan – uusi kyky näytti hyvältä, ja muutos oli helppo hyväksyä.

Avainkohtausten mytologia

Siksi suurin popkorniämpärein varaudumme katsomaan supersankarielokuvia, että olisi kohtuutonta väittää niiden toimivan perinteisen draaman tavoitteiden mukaisesti katarttisena mielen puhdistajana. Vaikka juurikin aiheensa puolesta ikiaikaisesta hyvän ja pahan välisestä mittelöstä näissä tarinoissa useimmiten on kyse.

Romaaneissa, sarjakuvissa, elokuvissa sekä nykyään myös peleissä – asiat kehittyvät hermeneuttisilla kehillä. Tarinoiden järkevyys ja uskottavuus määräytyvät suhteessa sankarin itsensä vanhempiin versioihin sekä supersankarigenren rinnakkaisiin tarinoihin. Sarjakuvaa ovat käsikirjoittajat ja kuvittajat luoneet ilmeisen suurpiirteisesti ruutu, strippi tai tarina kerrallaan – ilman sen suurempaa virallisen kanonisoinnin painetta. Sankarit ovat siis yhtäältä systemaattisen suunnittelun, mutta myös eri tekijöiden kiireiden tulosta. Tunnetuimpien sankarien, kuten Tarzan, Teräsmies ja Batman, isompi kulttuurihistoriallinen kehitys ja uskottavuus lepää kuitenkin turvallisesti miljoonien silmäparien aistiherkkässä tarkkailussa. Isoja mokia ei tekijöiden parane tehdä. Hahmojen mytologialle vihkiytymättömyys onkin saanut monen Hollywoodin filmatisoinnin kömmähtämään lähtötelineisiin.

Samalla, kun uudet tekijäsukupolvet versioivat olemassaolevaa sankarimytologiaa – samainen mytologia myös rajoittaa kerronnan keinoja. Käytän tästä esimerkkinä Apinain Tarzanista tunnettua liaaneilla liikkumista.

Apinain kuningas, 1921, Edgar Rice Burroughs
Apinain kuningas, 1921, Edgar Rice Burroughs

Edgar Rice Burroughsin alkuperäistarinassa puusto kuvattiin Tarzanille luontaisena leikkimis- ja oppimisympäristönä. Burroughsin ei tarvinnut välittää onko hänen kuvaamansa liikkuminen puissa mahdollista. Burroughsin kirjat jättivät mielikuvitukselle paljon tilaa.

Johnny Weismullerin Hollywood-versiossa (Tarzan, Viidakon valtias, 1932) puissa liikkuminen ratkaistiin trapetseilla sekä muulla akrobatialla. Tämä herätti kummastusta – ehkei se täysin vastannut sitä käsitystä mikä lukijoilla oli liaanien hyödyntämisestä. Silti nämäkin kohtaukset, yhdistettynä siihen kuuluisaan huutoon, ovat ajan saatossa nivoutunut osiksi apinamies-mytologiaa.

The Pool of Time, 1972, Russ Manning
The Pool of Time, 1972, Russ Manning

Kuten Teräsmiehen ilmassa riippuminen näytti hyvältä, samaan tapaan myös Tarzanin uudelleen tulemisessa sarjakuvassa 1960-luvun puolivälissä luotettiin taitavaan piirrosjälkeen. Pysäytetyn liikkeen mestariksi kohosi tuolloin Russ Manning, jonka hahmottelema apinamies piirtyi monen aikalaisen verkkokalvolle ainoana oikeana Tarzanina. Manningin ruudut niin ikään antoivat mielikuvitukselle paljon tilaa ja eivät piitanneet turhasta naturalismista.

Walt Disneyn animaatio-Tarzanissa (1999) puissa liikkuminen ratkaistiin pistämällä sankari “skeittaamaan” puissa ennennäkemättömiä 3D- ja 2D-animaatiotekniikkoja yhdistäen. Vastaavasti tuoreessa Tarzanin Legenda-elokuvassa (2016) tekijät uudistavat klassista kohtausta, apinamiehen pyöräyttäessä hidastetun piruetin latvustossa. Elokuvassa näkyy liianien olemuksen toinenkin yllättävä piirre: ne nimittäin tuntuvat roikkuvan liikkumisen kannalta aina täsmällisen oikealla oksalla vieden sankarin perille, kuten ohikiitävän junan katolle. Tämähän on sitä fantasiaan uskomisen pökerryttävää ihanuutta. Siinä asioiden tila on mahdollista hyväksyä, kunhan se toteutetaan riittävällä pokalla ja uusimmalla digitaaliosaamisella.

Zagor, Musta Haukka, 1976, Guido Nolitta / Gallieno Ferri
Zagor, Musta Haukka, 1976, Guido Nolitta / Gallieno Ferri

Samaan aikaan toisaalla villiin länteen sijoittuvan seikkailun sankari Zagor ennalta varoittamatta innostuu hänkin liikuttelemaan itseään liaanilla puusta puuhun. Tässä italialaisessa halpissarjakuvassa eivät pieteetti ja luonnontiede ehkä aivan kohdanneet tarvittavassa määrin.

Kohtauksissa, joissa sankarin voimat paljastuvat ja trikoot ensi kerran vedetään niskaan on sankarin mytologian tuntu voimakkaimmillaan. Samaan tapaan puissa liikkuminen muodostaa Tarzanin mytologiaa paljaimmillaan kuvaavan avainkohtauksen. Vastaavanlaisia ikimuistoisia kohtauksia ovat Optimus Primen transformaatio rekaksi, jo mainitut Teräsmiehen lennot ja vaatteidenvaihdot, Markosin nousu merten syvyyksistä, tulevan Korakin ja Akutin pako Afrikan viidakkoon tai vaikkapa öisessä Gotham Cityssa vaaniva Yön ritari.

Supersankareita on väärin tulkita pelkän juonen käänteiden perusteella. Sankarit kantavat harteillaan trikoidensa lisäksi pitempää versiohistoriaa, josta on hyvä olla tietoinen niin kriitikkona kuin tekijänäkin. Tarinoiden hyvyys määrittyy usein sankarimytologiaa uusintavissa kohtauksissa, joissa sankarin mytologinen tuoksu ja totuusarvo virtaa vahvana ja uskottavana.