Kolumnit | Teksti: Jarkko Sikiö | Julkaistu: 24.05.2017 klo 06:00:00 | Luettu: 349 kertaa

Sarjakuvan vajavainen historia



Omakustanteena alkunsa saanut, Fred Van Lenten kirjoittama ja Ryan Dunlaveyn kuvittama, The Comic Book History of Comics (IDW Publishing, 2012) on jälleen ajankohtainen. Kustantaja julkaisee sitä parasta aikaa uudelleen lehtimuodossa. Lehdissä uutta ovat Adam Guzowskin värit sekä asiasisältöä täydentävä lisämateriaali. Koska sarja on ehtinyt vasta puoleen väliin, arvioidaan tässä kirjamuotoinen kokoelmajulkaisu.

Sarjakuvan historian esittäminen sarjakuvamuodossa on kunnianhimoinen yritys. Se ei kuitenkaan ole uusi tai mullistava tapa lähestyä taidemuotoa. Scott McCloud käsitteli sarjakuvan teoriaa ja kehittymistä taidemuotona sarjakuvan omin keinoin. McCloudin Sarjakuva – näkymätön taide (suom. The Good Fellows Ky, 1994) on alan perusteos.

The Comic Book History of Comics ei, toisin kuin sen nimi ja kuvaus antavat ymmärtää, ole yleisteos sarjakuvan historiasta. Van Lente esittelee supersankarisarjakuvan kursorisesti, viihdyttäviä kuriositeetteja sekä tarinoita eri vuosikymmeniltä poimien. McCloudin perusteellisen teoksen rinnalle se ei kuulu.

* * *

Kirjan puutteet tulevat nopeasti vastaan. Sanomalehtisarjojen historia päättyy tammikuun seitsemänteen 1929. Tuona päivänä ilmestyivät ensi kertaa Buck Rogers ja Tarzan sanomalehtistrippien muodossa. Kaikki tätä myöhemmin julkaistut sanomalehtisarjat – kuten Pikku Lulu, Tenavat sekä Lassi ja Leevi – on rajattu kirjan sivuilta ulos.

Sanomalehtisarjojen osalta ei Windsor McKayn jälkeen nosteta merkittäviä tekijöitä esiin. Siten alkumetreillä sivuutetaan mm. George Herriman ja Hal Foster. Suurpiirteisyys leimaa myös jatkokäsittelyä. Wally Wood esiintyy kerran sivulauseessa. Joe Kubert ei ansaitse sitäkään.

Will Eisner mainitaan kolmesti. Silti hänen elämäntyönsä jää esittelemättä. The Spirit kuitataan yhdellä lauseella. Talo Bronxissa (suom. Jalava 1982) jää nimeämättä. Näiden sijaan Eisnerin työ armeijan huolto-ohjeistuksien uudistajana käsitellään yksityiskohtaisesti.

Tällaiset kuriositeetit saavat suhteettoman suuren huomion myös jatkossa. Erityisen tarkasti esitellään pop-taiteilija Roy Lichtenstein, Miracleman ja vastakulttuuritaiteilijoiden muodostama Air Pirates -ryhmä. (Lue Miracleman-kokoelman Kvaak-arvio.)

Kalanruotoa muistuttavan läpileikkauksen keskeisintä antia on Jack Kirbyn ura. Kirbyyn yhdistyvät, peräti kiteytyvät, monet alaan liittyvät käänteet ja ongelmat. Näistä keskeisin on tekijän asema sekä tekijänoikeuksien tila. (Lue tekijän asemasta tarkemmin Kvaak-artikkelissa.)

Silmäys supersankarisarjakuvan ulkopuolelle ei tasapuolista lopputulosta. Undergroundin Van Lente tiivistää Robert Crumbiin. Osamu Tezuka edustaa yksin mangaa. Eurooppalaiset eivät mahdu koko nimellä mukaan. Goscinny & Uderzo kuulostaa taitelijanimeltä.

Ensimmäistäkään naistekijää ei kirjassa mainita. Sarjakuvateollisuuden miesvaltaisuudesta huolimatta tätä on vaikea pitää muuna kuin ylenkatseena. Edes June Tarpé Mills, Miss Furyn luoja, olisi ansainnut maininnan. Naistekijöitä on esitellyt Trina Robbins viimeksi kirjassaan Pretty in Ink - North American Women Cartoonists 1896-2013 (Fantagraphics Books, 2013). Robbins kuvaa myös naistekijöiden asemaa eri vuosikymmenillä. (Lue myös Miss Furyä sivuava Kvaak-artikkeli.)

Työmäärältään suureen asiakokonaisuuteen tarttuminen ei riitä syyksi katsoa kirjan puutteita läpi sormien. Ed Piskor hallitsee Hip-Hop Family Tree -sarjassa koko alakulttuurin synty- ja kehitysvaiheet viimeistä yksityiskohtaa myöten. Hän tekee sen samanaikaisesti viihdyttävästi ja vakuuttavasti. Kurinalaisesti, suorastaan pieteetillä, Piskor käy kronologisessa järjestyksessä lävitse kaikki merkittävät artistit levytyksineen, alan vaikuttajat ja ilmiöt, kuriositeettejakaan unohtamatta.

* * *

Sarjakuvasensuuri Comics Code on ensimmäinen kirjan laajoista teemakokonaisuuksista. Sen syntyyn johtaneet tapahtumat ja vaikutus kustannusalaan esitellään kattavasti. Sen sijaan järjestelmän kauaskantoisia vaikutuksia tai myöhempiä vaiheita ei esitetä. Siten lukija voi laskea kirjan käsistään siinä uskossa, että sensuurijärjestelmä on edelleen voimassa. (Lue sensuurijärjestelmää taustoittava Kvaak-artikkeli.)

Suunnittelun laiminlyönti käy ilmi viimeistään puolessa välissä. Van Lente hylkää kronologisen käsittelyn ja painottuu teemakokonaisuuksiin. Teemasta toiseen siirrytään vauhdikkaasti, eikä aiheita käsitellä kuin pintapuolisesti.

Van Lente tarkastelee alaa sisältä käsin, avoimen tekijälähtöisesti ja kritiikkiä esittäen. Daniel Clowes käytti satiiria tehokkaammin samaan tarkoitukseen työssään Pussey! (Fantagraphics Books, 1995).

Useammin kuin kerran Van Lenten näkemys osoittautuu rajalliseksi. Sarjakuvapiratismin tapauksessa Van Lente listaa yksittäisiä tapahtumia väittäen niiden merkinneen sarjakuvapiratismin kehityksen kilometripylväitä. Hän ei osoita ymmärtävänsä ilmiön juuria yhteyksineen ympäröivään maailmaan. Sen enempää Van Lente ei kuvaa piratismia ala- tai vastakulttuurina. (Lue sarjakuvapiratismia luotaava Kvaak-artikkeli.)

Van Lenten ja Dunlaveyn omakustannesarja julkaistiin ensimmäisen kerran kuudessa osassa vuosina 2008–2011. Tuolloin ei sähköisestä sarjakuvasta ollut vielä paljoa sanottavaa. Kuitenkin Greg Farrell summasi kirja-alan murroksen sekä digitaalisuuden vaikutuksen koko kenttään muutamalla sivulla teoksessaan On The Books (Microcosm Publishing, 2014). Näkemyksen puuttussa – sekä aiheeseen syventymättä – Van Lente olisi hyvin voinut säästää sivut keskeisempään sisältöön. (Lue Kvaak-katsaus digisarjakuvaan vuodelta 2013.)

* * *

The Comic Book History of Comics epäonnistuu sarjakuvan historiaa käsittelevänä yleisteoksena, eikä kustantajan olisi teosta sellaisena pitänyt markkinoida. Sarjakuvateollisuuden mielettömyyden esittelemisessä ja yleisessä lukijan hauskuuttamisessa teos on kuitenkin viihdyttävä esitys. Usein mieleen nousee Miha Rinteen hupailu Matkailua pelialalla. (Lue Matkailua pelialalla -teoksen Kvaak-arvio.)

Mainioita oivalluksia on runsaasti visuaalisessa muodossa. Animaatiotyöläiset kuvataan yrityksensä maskotteina – Disneyn animaattorit ovat pallokorvaisia hiiriä – samalla logiikalla kuin Art Spiegelman kuvasi kansalaisuuksia eläinten hahmoissa teoksessaan Maus – selviytyjän tarina (suom. WSOY, 1990).

Kuvituksen osalta Dunlavey suoriutuu työssään vähintään tyydyttävästi. Hän imitoi eri aikakausien ja julkaisujen leimallista tyyliä sekä maineikkaiden tekijöiden perusmaneereja. Valitettavasti tyylin vaihtelut jäävät Dunlaveyn verrattain kapeasta repertuaarista johtuen helposti lukijalta huomaamatta. Guzowski väreineen kohentaa yleisvaikutelmaa merkittävästi lehtijulkaisun sivuilla.



Osa teoksen tietosisällöstä esitetään niin ikään kuvallisessa muodossa. Ilman taustatietoja – tunnistamatta sarjakuvahahmoja tai ymmärtämättä kontekstia – ei lukija voi vastaanottaa tätä visuaalisessa muodossa välitettyä informaatiota. Siten opus vähiten soveltuu satunnaiselle lukijalle, joka todennäköisesti eniten sen esityksestä nauttisi.

Naisille omistetut lisäsivut värillisten lehtien lopussa ovat erityisen kipeä muistutus teoksen vajavaisuudesta – kuvainnollinen potku nivusiin.


Keskustele sarjakuva-aiheisesta kirjallisuudesta Kvaakissa.

Tutustu Fred Van Lenten koostamaan listaan hassuja sattumuksia sarjakuvan historian varrelta.

Tekstissä esitettyjen kuvien, tuotemerkkien ja hahmojen tekijänoikeudet kuuluvat haltijoilleen. Itse tekstin tekijänoikeudet ja -vastuut kuuluvat kirjoittajalle. Tekstiä lainatessa pyydämme ilmoittamaan vähintään kirjoittajan ja palvelun nimen, online-lainauksissa myös linkin palveluun tai suoraan tähän tekstiin.

Bookmark and Share

Mainos:

Yhteistyössä:




© Copyright Kvaak.fi - sarjakuvaportaali