Arvostelut | Teksti: S. Santikko | Julkaistu: 27.02.2017 klo 21:00:00 | Luettu: 745 kertaa

Sodan nukketeatteria

Sinitakit hyökkäävät jälleen Suomeen. Parin aikaisemman yrityksen jälkeen Zoom Teufel -kustantamo yrittää uutta offensiivia sarjakuvarintamalla.

Keskushahmoina ovat Cornelius Chesterfield, pahansisuinen ja kovaa kuria pitävä kersantti, sekä korpraali Blutch, joka on saanut sodasta tarpeekseen ja haaveilee usein karkuruudesta. Kummatkin palvelevat pohjoisvaltioiden armeijassa Yhdysvaltain sisällissodan aikana.


Sinitakit – Nukketeatteri
(Zoom Teufel 2017, alk. Puppet Blues, Dupuis 1997)
Taide: Willy Lambil
Teksti: Raoul Cauvin
Suomennos: Anssi Rauhala
Tekstaus: Rasmus Brink Kronholm
48 ss., 4-v., 210 x 297 mm
978-952-5754-45-2
12 €


Sinitakkeja alettiin julkaista Spirou-lehdessä vuonna 1968 muutaman sivun mittaisina tarinoina, kirjoittajana oli jo silloin Raoul Cauvin (Sammy Day) ja piirroksesta vastasi Louis Salvérius. Suosion myötä tarinat pitenivät nopeasti albumi-mittaan, 44 sivuun. Salvériuksen kuoleman jälkeen Willy Lambil on piirtänyt sarjaa vuodesta 1972. Albumeja on nyt julkaistu peräti jo 60 kappaleen verran. Sarjan nimi viittaa tietenkin Yhdysvaltain joukkojen käyttämiin sinisiin takkeihin. Väri vakiintui vapausodan aikana, sillä britit olivat ns. punatakkeja. Sisällissodassa konfederaation univormujen väri oli harmaa.

Nukketeatteri alkaa Washingtonista. Valokuvaaja William Sutton määrätään ottamaan hengeltään kohottavia ja värväytymään innoittavia kuvia sisällissodasta, kenraali kun ei ollenkaan pidä Suttonin ja tämän kollegoiden, Gardnerin ja Bradyn, sodan raadollisuutta totuudenmukaisesti esittävistä valokuvista. Kaksi jälkimmäistä henkilöä, joita tosin ei tässä sarjakuvassa nähdä, ovat todellisia.

Skotlantilainen Alexander Gardner (1821–1882) kuvasi Yhdysvaltain sisällissodassa ainakin Fredericksburgin ja Gettysburgin taistelut sekä Petersburgin piirityksen. Gardner ilmeisesti lavasti joitakin ottamiaan kuvia taiteellisen vaikutuksen lisäämiseksi, vaikka muuten pyrkikin todenmukaiseen kuvaukseen. Nukketeatterissa on tämä kuvaustilanteiden "parantelu" otettu idean pohjaksi ja viety sitten paljon todellisuutta pidemmälle.

Gardner tunsi Mathew B. Bradyn (1822–1896) ja he työskentelivätkin yhdessä. Gardner erikoistui isoihin vedoksiin (Imperial photographs). Heillä oli jonkin aikaa yhteinen galleria Washingtonissa. Valokuvanäyttelyyn päästään tässäkin tarinassa.

Aivan kuten sarjakuvan Suttonilla myös Bradylla oli käytössään liikkuva kuvausstudio ja kehittämö, joka mahdollisti nopean kuvaamisen sotakentillä; kuvia otettiin tuhansia, mutta suuri osa niistä oli hänen avustajiensa työtä. Bradya pidetäänkin yleisesti valokuvajournalismin ensimmäisenä edustajana. Bull Runin ensimmäisessä taistelussa hän oli rintamalla suoranaisen tulituksen alla. Kuvien ottaminen tuli kuitenkin kalliiksi. Sodan päätyttyä kukaan ei enää halunnut nähdä kuvia taisteluiden julmuuksista, odotusten vastaisesti hallituskaan ei ostanut Bradyn kuvakokoelmaa. Hän kuoli köyhyydessä. Gardner kuvasi sodan jälkeen Amerikan alkuperäisväestöä ja otti stereoskooppikuvia rautatien rakentamisesta rannikolta rannikolle, kunnes lopulta siirtyi vakuutusalalle.

Suuri osa herrojen ottamista sisällissodan valokuvista onneksi pelastui jälkipolville, osin sattuman kautta, ja niitä voi katsella Kongressin kirjaston sivuilta. Albumin toisella sivulla esitetään mukaillen näitä valokuvia.

Sutton on liioiteltu yhdistelmä näistä kahdestä edellämainitusta kuulusta kuvaajasta – ja hän ei todellakaan pyri todenmukaiseen kuvaukseen. Suttonin lavastukset muuttuvat tarinan edetessä koko ajan hurjemmiksi, ja varsinkin siitä, ettei kuvaushetkellä pitkän valotusajan vuoksi saa lainkaan liikkua, väännetään vitsiä monen ruudun, ja kansikuvan, verran. Anakronistisesti viitataan myös myöhempien aikojen sotakuviin kuten Iwo Jiman lipunnostoon. Sutton häärää liikkuvassa valokuvaamossaan yksin. Todellisuudessa sisällissodan valokuvaajilla oli mukanaan useita avustajia ja hevosista huolehti yleensä musta palvelija.


© Dupuis 1997, by Cauvin, Lambil

Sinitakit on erikoinen, joskin toimiva, sekoitus realismia ja huumorisarjakuvaa. Asenne on selvästi sodanvastainen. Leirin sotilaselämää ja tarpeistoa kuvataan detaljirikkaasti, ja kummallista kyllä, muut kuin kaksi päähahmoa, on kuvattu enemmän tai vähemmän realistisesti, mutta Blutchilla ja Chesterfieldilla on kunnon pottunokat ja liioitellut eleet.

Väritys on miellyttävän vanhanaikaista, väripinnat ovat tasaisia ja liukuvärejä ei käytetä. Painoasu on skarppia. Riemunkirjavat ruudut ovat tosin melkoinen vastakohta sisällissodan ankeille valokuville, joista arvostelun lopussa on kaksi esimerkkiä. Valokuvaajien vankkuritkaan eivät nekään oikeasti olleet kuin jostain sirkuksesta.

Presidentti Lincoln esiintyy hänkin lopulta Nukketeatteri-albumissa ja saapuu valokuvanäyttelyyn. Mainittakoon, että Gardner, jonka valokuvia hän sarjakuvassa ihailee, sai ainoana valokuvaajana ottaa kuvia Lincolnin murhan salaliittolaisten teloituksesta. Sillä kertaa kuvattavat ainakin pysyivät paikoillaan.

* * *

Sinitakit sopii hyvin Lucky Luken lukijakunnalle. Sinitakit ei sotaisan aihepiirinsä takia ole aivan lapsille tarkoitettu. Toivottavasti Sinitakkien sotimiset jatkuvat meillä pitkään.


Keskustele Sinitakit-sarjakuvasta Kvaakissa

Mathew Bradyn liikkuva valokuvaamo Petersburgissa vuonna 1864.
Mathew Bradyn liikkuva valokuvaamo (Petersburg, 1864).


Alexander Gardnerin ottama kuva kaatuneesta etelävaltiolaisesta (Devil's Den, Gettysburg).

Tekstissä esitettyjen kuvien, tuotemerkkien ja hahmojen tekijänoikeudet kuuluvat haltijoilleen. Itse tekstin tekijänoikeudet ja -vastuut kuuluvat kirjoittajalle. Tekstiä lainatessa pyydämme ilmoittamaan vähintään kirjoittajan ja palvelun nimen, online-lainauksissa myös linkin palveluun tai suoraan tähän tekstiin.

Bookmark and Share

Mainos:

Yhteistyössä:




© Copyright Kvaak.fi - sarjakuvaportaali