Arvostelut | Teksti: Sippo Mentunen | Julkaistu: 29.02.2016 klo 21:56:07 | Luettu: 808 kertaa

Teräslilja vs mutanttizombit.... sääliksi käy mutantteja ja zombeja

P.A.Mannisen Teräslilja vs Mutanttizombiet

P.A.Manninen, Krisse Tuominen, Aleksi Siirtola, Janne Luokkanen, Miisa Lopperi, Outi Mentula, Joonas Kainulainen, Henri Tervapuro, Mikko J.Jakonen, Sauli Jokinen, Petri Hiltunen

Tarina & hahmot P.A.Manninen

toimitus: Henri Tervapuro & Outi Mentula

Seitti 144 sivua B5 20€

ISBN 978-952-67914-8-7 Printon Trükikoda/viro

"varmaankin kyseessä olivat ihmiset, jotka muutenkin sijaitsivat evoluution alimmalla askelmalla... kuten sarjakuvakriitikot!"

Teräslilja, tuo psykopaattinen robotti-kyborgipoliisi on täällä taas, mutta tällä kertaa laajemmalla tekijätiimillä. Jo edellä mainittu sitaatti riittää kertomaan kaiken tarvittavan mutta , yleisön pyynnöistä huolimatta , jatkan silti.

Seitti on kerännyt ison kavalkadin niin nuorempia artisteja kuin alan piireissä vakiintunutta mainetta nauttiviakin yksiin pehmeisiin kansiin. Sisältö on sitten sitäkin kovempaa.

Mannisen gorehenkinen satiiri on aina ollut ennen muuta yksi oudoimpia ja viihdyttävimpiä omaelämänkerrallisia sarjakuvia maassamme: Maailmankaupungin tylyin kyttä on pistänyt kaikkia ympäröivän maailman ja populaarikulttuurin ilmiötä joita tekijänsä inhoaa kilon paloihin mitä moninaisemmin tavoin.

Tämä "peli on reilua mutta raakaa ilman kaksinaismoralismia" on viehättänyt myös monia tekijöitä ja Seitin kokeilussa yhtä tarinaa kuljettaa ja kuvittaa värikäs kaarti.

Tarina on toisaalta kunnianosoitusta zombielokuviin, vanhaan Clint Eastwoodiin ja Dreddiin mutta tämä arvostelu ei ala etsiä syvällistä yhteiskunnallista subtekstiä sotilasteollisesta valta-akselista yhteisössämme ja keskinäisen empatian sekä rakkauden merkityksestä. Teräsliljan hommana on pistää mutanttizombit poikki ja pinoon. Rujosti. Kertoen pari mustan huumorin sävyttämää sutkaisua siinä sivussa.

Sitä ei korjata mikä toimii. Tällä kertaa tarinaan tuodaan myös romantiikkaa zombineidon muodossa. Ja samalla myös täysin tarkoituksetonta alastomuutta. Ja natsidinosauruszombimutantteja. Se nyt vaan kuuluu kuvaan.

"Nyt Zombisurffataan!!!"

Vaikka maailmankaupungissa mikään ei toimikaan, valtaosa albumin tekijöistä säästyy kehyskertomuksen taidesarjakuvantekijän kohtalolta, joka lämmittää sydäntä kuului itse mihin leiriin tahansa varsinaiseen 119 sarjakuvasivuun mahtuu niin Mannisen omaa pakkoneuroottisen tunnistettavaa jälkeä kuin Sauli Jokisen ja Petri Hiltusen linjakasta toimintasarjakuvan ammattimaista seikkailukuvitustakin.

Joonas Kainulaisen hiusviiva tosin saa Mannisen oman pikkutarkkuuden näyttämään liki Jackson Pollock-maiselta rentoudelta.

Muiden tekijöiden piirros onkin selvästi luonnosmaisempaa. Miisa Lopperin ja Janne Luokkasen rennompi tyyli istuu kumman hyvin ja Henri Tervapuron Kätyreistä tuttu eurooppalinen Mignolaviiva istuvat murhakarkeloihin joskin loiventaen niiden tehoja melkoisesti. Krisse Tuomisen naivismi kyllä ravistaa lukijaa ihan eri lailla tehden tehtävänsä.

Silti lainvalvojan kokonaispaketti toimii. Vaikka nappi on laudassa ja moni tässä saa sen joko otsaan tai niskaan(tai sekä että), yksin se ettei albumi kaadu omaan mahdottomuuteensa on melko lailla oiva suoritus. Ei ihan nappi muttei kovin kaukanakaan.

Seitin tekijät ovat vilpittömän viihdyttäviä jotkaa osaavat huomioida lukijansa ja Mannisen kertomus on absurdin villi. Se tarjoaa piirtäjille ihan kaikkea: väkivaltaa, rakkautta, draamaa, huonoja vitsejä, räjähdyksiä, ninjoja, zeppeliineja, scifiä, kauhua.

Minimalismia, hillittyä malttia ja ligne clairia etsivä saa itkeä itsensä uneen löytämättä niitä, sillä jos kerran vähemmän on enemmän niin mitä jos päätetäänkin että siihen laitetaan ihan kaikki? Tämä jälkimmäinen ratkaisu näet antaa mahdollisuuden joka välittyy lukijalle asti: vaihtelevista piirrostyyleistä ja tasosta riippumatta tekijöillä on selvästi ollut hauskaa. Perspektiiveissä ja anatomioissa on väliin klaffia mutta riemu ja suunnaton into saa ahmimaan teosta.

P.A.Mannisen Teräslilja vs mutanttizombiet ei todellakaan ole hienovarainen ja salonkikelpoinen tapaus, mutta sitäkin sympaattisempi kaikessa kukkahattuväen inhoamassa satiirisessa primitiivisyydessään. Tekijöiden välinen tasoeron rosoisuus estää tämän olemasta välitön kestävä kulttihittisarjakuva mutta oikeassa postinumeropiirissä aletaan olla.

Tämä albumi pakottaa kriitikonkin myöntämään että Teräsliljassa ja Zombellassa on jotain yhtä kolhoa magnetismia kuin nuoressa Eastwoodissa ja Sondra Lockessa. Lause on niin niin monella tavoin väärin ja siten samalla näyttää että salamalla on mahdollisuus lyödä uudestaan samaan maaliin kovempaa kuin miljoona korkeajännitystä.

Huomaa toivovansa että vastaava viritys laitetaan uudestaan tulille.

Teräslilja on vaihtanut ruskeat bootsiinsa manga/animevastaaviin mutta potkii yhä nivusille lantiota murskaavalla voimalla. Tällä kokoelma-albumilla ei luoda Suomen 2000ADta tai Metal Hurlaintea eikä se takaa jalansijaa taideapurahoja haettaessa.

Sen sijaan se muistuttaa että sarjakuva saa olla verisen hauska ja lukiessa on lupa hymyillä.

"itkenkö minä?" " Zombit eivät kykene itkemään."

Painotekniset seikat ovat kunnossa ja sisältökin on omassa luokassaan lähellä vähintään kansallista karsintarajaa. Mustan huumorin ja särmikkään väkivaltaviihteen ystävät tarraavat tähänkin kiinni kuin nälkäinen leipään. Siltikin sopii toivoa että tekijät iskevät uuden lippaan sisään ja vetävät liikkuvat taakse.

Korkeammalle voi tähdätä.

Tai ainakin siihen toiseenkin polveen.

Tekstissä esitettyjen kuvien, tuotemerkkien ja hahmojen tekijänoikeudet kuuluvat haltijoilleen. Itse tekstin tekijänoikeudet ja -vastuut kuuluvat kirjoittajalle. Tekstiä lainatessa pyydämme ilmoittamaan vähintään kirjoittajan ja palvelun nimen, online-lainauksissa myös linkin palveluun tai suoraan tähän tekstiin.

Bookmark and Share

Mainos:

Yhteistyössä:




© Copyright Kvaak.fi - sarjakuvaportaali