Sarjakuva on kriisissä – sarjakuvalla menee hyvin

Kustantajat joutuivat vaikeuksiin, ja sarjakuvakauppoja kaatui. Valtavirran imussa oli aiemmin mahdollista palvella marginaalia: taiteellisempaa lukija- ja tekijäkuntaa. Bisnesvetoisessa tuotantomallissa supersankareilla on arvoa vain brändinä. Kuka kertoisi, mitä tämä merkitsee sarjakuvalle?

Viihdesarjakuvan kultamailla kriisi konkretisoitui 1990-luvun puolivälissä, kun supersankarilehtien varaan rakennettu taloudellinen kupla puhkesi. Keinotekoisesti paisutettu markkina lakkasi vetämästä, kun keräilijät lopettivat sijoittamisen “keräilylehtiin”. Lehtien sisältöä tästä ei voi syyttää, supersankarisarjakuvat ovat aina olleet henkisesti yhtä latteita. Pinnallisesti ja piinallisesti ne heijastavat pohjoisamerikkalaista mielenmaisemaa. Ne tyydyttävät edelleen sitä samaa pullistelun tarvetta josta ne syntyivät. Sanoma tulee kyllä perille, vaikka markkinoiden arvo romahti 850 miljoonasta (v. 1993) 225 miljoonaan dollariin (v.2001).

Suomi nousuun

Suomessa sarjakuvalama tuli näkyväksi vuosituhannen vaihteessa. Merkittävä maahantuoja sulki liikkeensä Tampereella. Neljäsosaa maan sarjakuvatarjonnasta hävisi! Alueellisesti vaikutus oli vielä suurempi. Myynnin keskittyessä pääkaupunkiseudulle palattiin kehityksessä 25 vuotta taaksepäin. Yksi syy sarjakuvapuotien ahdinkoon on eittämättä netti. Tuotteet voi tilata suoraan nettipuodista. Tämä ei kuitenkaan riitä selittämään kaupankäynnin näivettymistä. Muutakin on tapahtunut – kukaan ei tosin tiedä mitä?! Kuristavatko tietokonepelit sarjakuvaa, vai onko kyse sittenkin vain lehtimuotoisen sarjakuvan kuolinkamppailusta?

Näihin kysymyksiin on vastauksia etsimässä myös huhtikuussa 2003 perustettu kotimaisten sarjakuvakustantajien yhdistys. Sarjakuvantekijät järjestäytyivät meillä kymmenen vuotta sitten, ja ala on pikkuhiljaa päässyt taiteilija-apurahojen piiriin. Tekijälähtöisen sarjakuvaromaanin luominen on nyt mahdollista.

Muutos on paitsi nähtävissä, myös kuultavissa. Samat aiheet, jotka puhuttivat meitä 80-luvun alun taideopiskelijoita, kuluvat nyt nuorten sarjakuvapiirtäjien huulilla. Mikä/millainen tyyli(laji) on nyt suosittua? Miksi joku menestyy? Millainen sarjakuva myy? Onko kaupallisuus sarjakuvalle hyvästä vai pahasta? Miten saada apurahoja ja hinnoitella työnsä? Kun nykyään puhutaan sarjakuvista, puhutaan muustakin kuin Disney-Ankan housuista. Koko alaa koskettavia kysymyksiäkin on ilmassa: Miten potentiaaliset lukijat voivat löytää taiteellisesti vaikuttuneen sarjakuvan, kun markkinointi- ja jakelukanavat puuttuvat? Onko vastaus verkossa ja verkostoitumisessa? Jyvitetäänkö tulevaisuudessa kirjastojen resursseja sähköiseen vai paperiseen kulttuuriin?

Pelastavatko naiset sarjakuvan?

Indie -sarjakuvan kustantaminen näyttäisi seurailevan meillä Ranskan ja Ruotsin kehitystä. Viimeiset Asterix -albumit (sekä Titeuf) myivät kotimaassaan miljoonia, mutta mustavalkoisen taidesarjakuvan painokset yltävät tuhanteen tai kahteen. Hititkin vain 10-20 tuhanteen. Ruotsissa tilanne on onneksi suhteessa parempi. Suomessa ostavaa yleisöä on taidesarjakuvan kannalta toistaiseksi liian vähän. Vain sanomalehtisarjakuvien julkaiseminen albumimuodossa on taloudellisesti perusteltua.

Onneksi viikko- ja aikakauslehdet suhtautuvat positiivisesti suomalaiseen sarjakuvaan ja ovat valmiita maksamaan siitä. Valiosarjat on yksi alan suurimmista kustantajista. Yhtiöitä vetävän Harto Pasosen mukaan sarjakuvakustantaminen tulee keskittymään entistä enemmän. Murros on nähtävissä. Kaupallinen potentiaali ohjaa yhä enemmän julkaisupäätöksiä. Toivottavasti kustantajien erikoistuminen johtaa myös siihen, että markkinointi tehostuu ja kohdentuu paremmin. Naiset ovat viime vuosina löytäneet sarjakuvan sekä yleisönä, että tekijöinä. Naissarjakuvassa tapahtuukin jatkuvasti mielenkiintoisia asioita – joita miehet eivät useinkaan ymmärrä. Sarjakuvan julkaisemisen kriisi näkyy vakavimmin käännössarjakuvassa, sitä ei juuri tuoteta. Kotimaisia albumeja ilmestyy silti. Vuonna 2002 nähtiin yli kolmekymmentä uutta nimikettä ja kourallinen uusintapainoksia! Myynnin kappalemääriä kustantajat eivät kerro, painokset ovat kuitenkin, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, naurettavan pieniä. Tässä suhteessa sarjakuvakirja muistuttaa huolestuttavasti runokirjaa.

Sanoma- ja aikakauslehtisarjakuva

Sanomalehtisarjakuvalla on kasvavia ongelmia sekä sisältönsä että taloutensa kanssa. 1900- luvun lopun yritysfuusiot niittivät alueellista lehdistöä. Niiden tilalle syntyi kuitenkin uusi lehtityyppi: asiakas- ja sidosryhmälehdet. Aikakauslehdissä (joihin edellä mainitutkin kuuluvat) ulkoasu tuntuu koko ajan korostuvan. Niiden tekstit, kuvat ja sisällöt suunnataan yhä tarkemmin tietyille kohderyhmille. Tulevaisuudessa aikakauslehtisarjakuva(n hahmo) on yhä selkeämmin muun aineiston mukana rakentamassa lehteä tuotteena.

Lehden kontekstissa sarjakuva on viihteellinen elementti. Se kilpailee elintilasta hyödyllisen informaation, tekstin ja valokuvan, kanssa. Päätoimittaja antaa usein mielellään enemmän tilaa tekstille tai “lukijoille tärkeille kaupallisille tiedotteille”, kuin sarjakuvalle. Työvaltainen sarjakuva on lisäksi kallista sisältöä. Sen tekoprosessia on vaikea automatisoida tai tehostaa – onneksi. Varsinkin USA:ssa, sunnuntai- ja päivittäissarjoille varattu tila on pienentynyt. Tämä on puolestaan johtanut noidankehään. Piirtäjät joutuvat yksinkertaistamaan kuvia, ja lehdet katsovat voivansa pienentää strippejä entisestään. Ison lehden lukijakunnasta löytyy aina joku, joka ei pidä siitä, että hänen mielipiteitään tai arvomaailmaansa kyseenalaistetaan. Jos sarjakuvan tekijä innostuu liikaa, lehden pitää valita, haluaako se menettää asiakkaansa, mainostajansa vai sarjakuvansa. Se, miten yksilöllisiä olemme, ei korreloi suoraan siihen, miten suvaitsevaisia olemme.

Muotoseikkoja

Sata vuotta sitten sarjakuva oli viihteenä erikoisasemassa. Sitten tulivat, elokuva, levyt, radio, tv, pelit, mobiiliviihde, jne. – tarjontaa riittää. Väitetään, että yleisöt ovat pilkkoutuneet kuluttamaan sen lajityypin tuotteita mistä pitävät. Mutta myös sarjakuvailmaisu fragmentoituu. Meillä ei ole enää vain lyhyttä (strippi) ja pitkää (lehdet ja kirjat) sarjakuvaa.

Taidesarjakuvan mukana, mm. kuvakirjamainen -, elokuvamainen -, tekstivetoinen – ja abstraktin pelkistetty sarjakuva ovat voittaneet alaa. Tekijän persoonallinen kädenjälki hyväksytään. Muissa medioissa muoto (ulkoasu) ja lajityyppi kulkevat yleensä käsi kädessä. Sarjakuvassa tilanne on toinen.

Saattaa käydä niin, että vaikka sarjakuvan lajityppi olisi lukijan mielestä kiinnostava, hän ei kovin helposti tunnista sitä – tai kykene siirtymään itselleen oudon ilmaisun pariin. Esimerkiksi tekstin ja kuvan ristiriidoilla leikittelystä on yllättävän pitkä matka elokuvamaiseen kerrontaan. Ehkä totutusta poikkeava ilmaisu tuo lukijalle liikaa mahdollisuuksia sarjakuvan tulkintaan, tai rajaa niitä häiritsevästi?

Hyvin ja huonosti piirrettyä on hankala erottaa toisistaan. Jokaisella meistä on kuitenkin kokemuksia sarjakuvista, joiden lukeminen on liian työlästä. Sarjakuva toimii kuvilla, niillä se myös luo ensivaikutelman. Siihen, haluammeko lähteä tutustumaan teoksen varsinaiseen sisältöön, vaikuttaa tarinan tyylilajin lisäksi siis ainakin sen piirrostyyli ja kerronnan muoto.

Sarjakuva on koko tähän astisen historiansa ajan ollut pelkkää pintaa. Sarjat on koettu hauskoiksi ja viihdyttäviksi, jopa hyödyllisiksi tai vaarallisiksi. Syvemmälle on kuitenkin kieltäydytty katsomasta, ja sinne on myös vaikea nähdä. Useimmille riittää, että voi sarjakuvasta otetulla näytekappaleella “todistaa” oman mielipiteensä. Mutta mitä kertoo välineen tehosta ja mahdollisuuksista se, että siihen pakattua sisältöä on mahdollista tulkita niin monella tavalla? Yksinkertainenkin sarjakuva mahdollistaa monia, lukijasta riippuvia, assosiaatioita. Ilmaisumuotona sarjakuva muuttuu alati ja pakenee tulkitsijoitaan. Se mikä ennen kaiverrettiin kiveen liikkuu nyt bitteinä verkossa. Metsää ei voi nähdä puilta, eikä sarjaa ruuduilta.