Arvostelut | Teksti: Tero Mielonen | Julkaistu: 08.05.2014 klo 12:24:44 | Luettu: 1817 kertaa

Menneisyyden pauloissa

Tiitu Takalo on kirjoittanut suoranaisen eepoksen Tampereen ja erityisesti yhden puutalokorttelin, Annikin, historiasta. Tammelassa sijaitseva Annikki on ainoa jäljellä oleva kortteli historiallisesta työläiskaupunginosasta, mutta se on haluttu purkaa lukuisia kertoja. Takalo on viime vuosina puolisonsa, Mikon, kanssa osallistunut korttelin elvyttämiseen, joten historialliseen tarinaan on saatu hyvin henkilökohtainen näkökulma. Lopputuloksena on tasapainoinen keitos omaelämänkerrallista remonttipäiväkirjaa, paikallishistoriaa ja valistusta.

Minä, Mikko ja Annikki
Tekijä: Tiitu Takalo
Julkaisija: Suuri Kurpitsa
Paino: Kopio Niini Finland Oy, Tampere 2014
248 sivua, pehmytkantinen
ISBN 978­952­9887­88­0
Hinta: 28 euroa


Tiitu Takalo on ahkera sarjakuvantekijä/kuvittaja, joka nousi kuuluisuuteen hienolla Kehä-teoksellaan. Minä, Mikko ja Annikki on jo hänen seitsemäs sarjakuva-albuminsa. Lisäksi hän on tehnyt lukuisia pienlehtiä ja osallistunut useisiin antologioihin. Tampereen historiaa Takalo on käsitellyt töissään aiemminkin. Vuonna 2011 ilmestyi hänen kuvittamansa ja Pauli Kallion käsikirjoittama Ottopoikia ja työläistyttöjä -sarjakuva, jossa kerrottiin yhdeksän tarinaa Tampereen historian varrelta.

Takalo on piirtäjänä vertaansa vailla, aivan kansainvälistä huipputasoa. Tämän kirjan puitteissa hän pääsee esittelemään erilaisia tyylejään, jotka muodostavat monipuolisen mutta sopusointuisen kokonaisuuden. Myös hänen värityksensä näyttää upealta. Kynänjäljestä ja etenkin värimaailmasta tulee hetkittäin mieleen Ville Tietäväisen teokset. Takalon taiteesta voi nauttia rauhassa, sillä eepoksen painojälki on ensiluokkaista. Kun teos on toteutettu kaikin puolin pieteetillä, niin pikkuriikkiset kauneusvirheet pistävät helpommin silmään. Tämän kirjan kohdalla ne ovat kuvien päälle liimatut tekstilaatikot. Tummaan taustaan ne istuvat, mutta valkoisella taustalla ne näyttävät nousevan kuvan päälle, mikä paikoitellen häiritsee hieman.

Tarinassa nykyaika lomittuu Tampereen historian kanssa taidokkaasti rytmitettynä. Historiaosuuksissa mukaillaan keskiaikaisia puupiirroksia, mikä on toimiva tyylikeino, etenkin kun tarinassa esitellyt poliittiset kädenväännöt vaikuttavat hyvin keskiaikaisilta. Niistä lukiessa jää vain miettimään, että kuinka paljon kansalaisten rahoja kului hukkaan kaikkien niiden 17 vuoden aikana kun Annikin kohtalosta taisteltiin.

Herättelevää lukemista

Tämän kirjan lukeminen pistää miettimään omaa suhdetta rakennuksiin, esineisiin ja historiaan. Takalo puhuu kestävän kehityksen ja säästäväisyyden puolesta, mutta onnistuu välttämään saarnaavan äänensävyn. Se tekee lukemisesta miellyttävää ja jättää tyylikkään vaikutelman. Takalo on oikealla asialla, sillä nykyajan kertakäyttökulttuuri ei ole millään tavalla järkevää, paitsi ehkä lyhytkatseisesti työllisyyden kannalta. On kuitenkin hyvä muistaa, ettei mikään ole ikuista ja käyttöesineet, myös talot, tulevat jossain vaiheessa
tiensä päähän. Siinä vaiheessa on syytä pysähtyä miettimään kannattaako vanhaa korjata vaihtamalla kaikki osat uusiin vai pitäisikö siitä vain luopua ja korvata se nykyajan vaatimukset täyttävällä ratkaisulla.

Usein päätökset tehdään kuitenkin tunteella, mikä tavallisesti johtaa konservatiivisiin ratkaisuihin. Sen vuoksi on vaikea tietää vastustavatko ihmiset muutosta täysin nostalgisista syistä vai muutosten todellisten haittojen vuoksi. Toisinaan muutos ja kehitys ovat kuitenkin hyvästä. Tuskin kukaan vakavissaan kaipaa lättähattuja raiteille tai kieltolain kultaisia vuosia. Talojen kohdalla jäin pohdiskelemaan onko kyseessä enää se sama talo, jos runkoa ja perustusta lukuun ottamatta kaikki osat on vaihdettu ja sisältä asunnot näyttävät samoilta kuin nykytuotanto? Toisaalta restauroidaanhan klassisia maalauksiakin ja niistä silti ollaan näkevinään mestareiden siveltimenjäljet. Mielenkiinnolla jään nyt odottamaan innostuuko joku tulevaisuudessa suojelemaan Hervannan betonikuutioita vedoten niiden kulttuurihistorialliseen arvoon.

Yksilön näkökulmasta kerrottuna tarina on yleensä kiinnostavampi (ja helpommin samaistuttava) kuin pelkkä tapahtumien listaus. Vaarana kuitenkin on, ettei päähenkilö ole erityisen kiinnostava, mikä on valitettava tosiasia tavallisten ihmisten kohdalla. Takalo erottuu onneksi sen verran perus-penasta, että hänestä on pidemmänkin tarinan päähenkilöksi. Oman elämän kutominen osaksi tarinaa on riskialtista myös sen vuoksi, että lukijat eivät välttämättä koe elämän pieniä hetkiä yhtä merkittävinä kuin kertoja itse.
Kirjan alussa oleva "tyttö tapaa pojan" -osuus sai hieman huolestumaan, että tätäkö on taas luvassa, mutta onneksi se oli vain lyhyt johdanto varsinaiseen tarinaan. Lukuhetkellä taiteilijan siviilielämän läpikäyminen ei tuntunut kovinkaan kiinnostavalta mutta koko tarinan luettuani se tuntui sopivan kokonaisuuteen varsin hyvin. Omaelämänkerrallisesta tarinasta tuli yleisesti kiinnostavampi, kun sen pystyi yhdistämään suurempaan viitekehykseen, eli tässä tapauksessa osaksi Tampereen ja Annikin historiaan. Takalo on siis onnistunut tekemään hyvin henkilökohtaisen mutta yleisesti kiinnostavan ja eheän kokonaisuuden. Suorastaa erinomainen saavutus!

Minä, Mikko ja Annikki on upean näköinen kirja, joka herättää ajatuksia. Moniulotteinen kertomus osoittaa jälleen kerran, että sarjakuvasta on moneksi. Jos loppuvuonna ilmestyvät kotimaiset sarjakuvat yltävät edes lähelle tämän teoksen tasoa, niin tästäkin vuodesta on tulossa kotimaisen sarjakuvan juhlaa.

Keskustele lisää Tiitu Takalon tuotannosta Kvaakissa.

Tekstissä esitettyjen kuvien, tuotemerkkien ja hahmojen tekijänoikeudet kuuluvat haltijoilleen. Itse tekstin tekijänoikeudet ja -vastuut kuuluvat kirjoittajalle. Tekstiä lainatessa pyydämme ilmoittamaan vähintään kirjoittajan ja palvelun nimen, online-lainauksissa myös linkin palveluun tai suoraan tähän tekstiin.

Bookmark and Share

Mainos:

Yhteistyössä:




© Copyright Kvaak.fi - sarjakuvaportaali