Oikeuden puolustajat vs. Minuuttimiehet

On helppoa olla supersankari, jos omaa puolijumalan voimat. Sankaruuden tavoittelu on aivan toista, jos ainoa supervoima on oma tahto olla sankari.

Ensisivuilta saakka Oikeuden puolustajat (Egmont 2013) on kuin lasten kuvakirja. Aluksi on kolme koko sivun levyistä ruutua hyvin yksinkertaisella tekstillä kuin sadusta: “Kerran oli aika, jolloin maailma ei kutsunut heitä mahtavimmiksi supersankareikseen”. Sitten seuraa komea aukeamakuva, jossa helikopterit ampuvat Batmania niin että rätisee ja paukkuu. Hirviön kanssa tapellaan ja Vihreän lyhdyn kanssa jutellaan.

Supersankarit esittäytyvät toisilleen lehden mittaisina jaksoina, yksi sankari saa syntynsä ja päävastustaja näyttäytyy, kunnes hänet nopeasti voitetaan: “Palaan viel–” Jälkinäytöksenä annetaan vihje tulevasta niin että lukijalle jää nälkä; seikkailut jatkuvat koskaan oikeasti loppumatta. Vauhtia riittää niin, ettei jännittämään ehdi.

Geoff Jones kuljettaa lähes juonetonta juonta taistelukohtauksesta toiseen. Jim Leen piirrostyö on röyhkeän rehvakasta, poseeraukset kurottautuvat usein kuin ulos ruudusta. Väritys on erikoista salamavalojen leiskumista. Todennäköisesti väritys nykyisin sovitetaan sähköisille lukualustoille, joissa erilaiset valoefektit ovat edukseen. Joissakin harvoissa kohdin puhekuplissa on hivenen enemmän tekstiä, mutta yleensä repliikki on vain yksinkertainen toteamus tai kysymys.

* * *

Darwyn Cooken Vartijat ennen -sarjaan käsikirjoittama ja piirtämä Minuuttimiehet (Egmont 2013) on kuin paluu menneeseen, kuten sopivaa onkin, tämähän on aitoa retroa.

Teksti on Oikeuden puolustajiin verrattuna kuin filosofisesta aikakauslehdestä, pohtivaa ja polveilevaa. Kuvat kulkevat tekstin rinnalla samanlaisten muodonmuutosten kera kuin siinä aidossa ja alkuperäisessä Vartijassakin, muodot toistavat toisiaan, pienessä näkyy iso, vauvankehdossa on koko aurinkokunta.

Minuuttimiesten väritys on hillittyä, usein vain kaksiväristä. Punaista käytetään korostusvärinä, kun jotain dramaattista tapahtuu. Ruutujako on eloisampaa kuin Vartijoissa, jossa ei juuri kolme kertaa kolme ruutujaosta poikettu.

Oikeuden puolustajiin verrattuna Minuuttimiehissä suurin ero on siinä, millaista se oikein on olla sellainen supersankari.

Sankaruus on Minuuttimiehille jotain sellaista, jota he koko ajan yrittävät tavoitella, mutta mikä aina karkaa heidän käsistään. Aitojakin sankaritekoja tehdään, mutta ne vaativat uhrauksia tai sitten tekojen seuraukset tekevät sankaruuden tyhjäksi. Sankaruus on Minuuttimiehille itsensä voittamista, erityisesti Koimiehelle, jonka kyky on lentää vaikka lentäminen pelottaa.

Minuuttimiesten nimi on peräisin historiasta. 1700-luvulla he olivat amerikkalaisia patriootteja, miehiä, jotka olivat valmiita minuutin varoitusajalla lähtemään taisteluun itsenäisyyden puolesta. 1950-luvulla Minuteman-nimitys otettiin uudelleen käyttöön mannertenvälisen ydinohjuksen nimenä, ylväs nimi tahrittiin. Tuomiopäivän kello lähti tikittämään…

* * *

Minuuttimiehissä on silti arvokkuutta ja inhimillisyyttä, koska he ovat sankareita niin tosissaan. Oikeuden puolustajat, jotka ovat “oikeita” supersankareita, vaikuttavat ulkokohtaisilta pelleiltä, lähes karikatyyreiltä, joilla jokaisella on yksi korostettu luonteenominaisuus. Sillä tavalla heistä on kirjoitettu yksilöitä.

Minuuttimiehet sen sijaan ovat välillä täysin eksyksissä rooliensa kanssa, joiden suhteen he ovat asettaneet liian isot vaatimukset. Maailma kun ei aina siedä supersankarileikkejä vaan näpäyttää tylysti takaisin. Eikä hyvä voita pahaa vain sen takia, että on hyvä.

Minuuttimiehet päihittävät Oikeuden puolustajat, elleivät voimalla niin laadulla.