 |
Turun Sanomien toimittaja Hannu Miettinen hämmästyi katsellessaan Suomen Yleisradion televisio-ohjelmaa suomalaisesta tutkimusmatkailijasta Rafael Karstenista (1879-1956). “Siinähän on selvästikin Särkyneen korvan tutkimusmatkailija Ridgewell!”, totesi Miettinen kirjoittamaansa artikkeliin (Turun Sanomat 10.2.2005). Artikkelin otsikkona oli “Tintti-sarjakuvan tutkimusmatkailija ehkä suomalaisen esikuvan innoittama”.
Ensimmäisen kerran Tintti tapasi Ridgewellin San Theodorosin ja Nuevo Ricon rajamailla sijaitsevan Gran Chapon viidakoissa etsiessään arumbaja-intiaaneja. Ridgewell yritti puhallusputkellaan pelotella Tintin pois viidakosta, mutta sankaria uhkaava käärme saa tutkimusmatkailijan paljastamaan itsensä.
Ridgewell oli kymmenen vuotta aikaisemmin vetäytynyt länsimaisesta yhteiskunnasta jääden asumaan arumbaja-intiaanien pariin. Lähiseudun asukkaat pitivät arumbajoja koko Etelä-Amerikan julmimpina intiaaneina. Ridgewell ei palannut. Tätä pidettiin huonona merkkinä. Vaikka sitä ei ääneen sanottukaan, Ridgewellin arveltiin saaneen surmansa.
Tutkimusmatkailija oli kuitenkin hyvissä ruumiin ja hengen voimissa. Hän oli sopeutunut elämään arumbajojen kanssa, eikä hänestä ollut tullut heimon päällikköä tai intiaanien kuningasta kuten monissa kolonialistisen ajan tarinoissa oli tapana. Kunnioitetun aseman heimossa hän oli saanut, ja tästä syystä arumbajojen poppamies tunsi oman arvostuksensa laskeneen. Ridgewell tunnettiin arumbajojen keskuudessa valkoisena vanhuksena.
Ennen tapaamistaan arumbajojen kanssa Tintti joutui Ridgewellin kanssa samaan intiaanikulttuuriin kuuluvan, naapuriheimo bibarojen hyökkäyksen kohteeksi. Vastarinnasta huolimatta nuijin varustautuneet bibarot voittivat, ja heidän päällikkönsä uhkasi laajentaa kutistettujen kallojen kokoelmaansa Ridgewellin ja Tintin päillä. “Toth koropos ropotop o barak’h! Ha! Ha! Ha!”
 |
|
Tintin kontakti bibarojen kanssa ei ollut miellyttävä.
|
Toisen kerran Tintti oli arumbajojen vieraana Tintissä ja Picaroissa. 1970-luvulle tultaessa bibarot olivat kadonneet ja arumbajat alkoholisoituneet pahasti. “Juoppoja, juoppoja ovat “sivistyneet” tehneet “villeistä”! (Tintti ja picarot 32:9)”, totesi professori Tuhatkauno kehityksestä viidakossa. Asian eettistä puolta pohtimatta Tuhatkauno sekoitti arumbajojen ruokaan stopalcohol-tabletteja ja raitisti heimon. Ridgewell oli omaksunut heimon tavat jo syvällisesti, ja vaati samaa vierailta. “Maassa maan tavalla! … Ja jollei sovi, on paras pysyä kotona! (Tintti ja picarot 34:9)”
Tintin ja muiden vieraiden epäkohtelias käytös ruokapöydässä oli kuitenkin Tuhatkaunon aiheuttama, ja tarjottu viski maistui myös päällikkö Kalomasta pilaantuneelta.
Jibaro-tutkija Rafael Karsten
Sigfrid Rafael Karsten syntyi 1879 suomenruotsalaisen Koivulahden (Kvevlax) seurakunnan kirkkoherran pojaksi. Ylioppilaaksi hän luki Vaasassa ja maisteriksi Helsingissä. Rafael Karsten oli kiinnostunut uskontojen alkuperästä, ja tästä aiheesta hän väitteli vuonna 1905 (The Origin of Worship: A Study in Primitive Religion). Hän jatkoi oikeus- ja moraalifilosofisia opintojaan Berliinissä ja Pariisissa. British Museum oli hänen ensimmäinen työpaikkansa vuonna 1903.
Ensimmäisen varsinaisen tutkimusmatkansa Etelä-Amerikkaan Karsten teki 1911-1913. Tuon matkan tulokset jäivät laihoiksi. Seuraavalla matkalla 1916-1919 Karsten piti tukikohtanaan Ecuadorin Quitoa, josta hän teki retkiä muun muassa Gran Chacon alueelle toba-intiaanien pariin. Matkan kohokohdaksi muodostui jibarojen (myös nimellä jivarot, nykyisin tunnetaan shuar-intiaaneina) voitonjuhlaan osallistuminen itäisessä Ecuadorissa. Kahdeksan päivää kestäneessä juhlassa luovutettiin sodassa vihollisen surmanneelle kutistettu pääkallo (tsantsa) merkiksi teosta. Kaikkiaan vuosien 1911-1952 välisenä aikana Karsten vietti yhdeksän vuotta eri intiaaniheimojen parissa ja sai lempinimen “valkoinen intiaani”.
 |
|
Rafael Karstenia esitellään koululaisille Kulttuurien museon sivuilla. Karstenin tutkimusmatkoista on tehty myös lastenkirja.
|
Toiselta matkaltaan Eurooppaan palattuaan Karsten kirjoitti juhlista teoksen Blodshämnd, krig och segerfester bland jibaroindianerna i Östra Ekvador (Holger Schildt, 1920). Se ei ollut ensimmäinen tai viimeinen kolmen vuoden tutkimusmatkan tuottamista julkaisuista, mutta huomatuin. Pääkallonmetsästäjät kiinnostivat, ja useina erikielisinä painoksina levinnyt kirja teki Rafael Karstenista maailman kuulun. Olihan hän ensimmäinen länsimaalainen, joka oli päässyt osallistumaan kyseisiin voitonjuhliin. Shuar-intiaanit ja heidän kutistetut pääkallonsa oli toki tunnettu jo espanjalaisten konkistadorien ajoista lähtien. Julma maine oli noiden aikojen perua, viidakkoheimojen alistaminen ei espanjalaisilta onnistunut.
Toisen matkansa aikana keräämän aineiston Karsten toimitti Göteborgin Världskulturmuseetiin, esineiden joukossa oli tsantsa, kutistettu pääkallo. Ecuadoriin Karsten palasi vuonna 1928. Hän vietti vuoden Upanojoen alueen alkuperäisasukkaita tutkien. Tällä kertaa hän toimitti keräämänsä etnografisen esineistön Helsinkiin Kansallismuseoon. Karsten tutustui Ecuadorissa kymmeneen eri metsäintiaaniryhmään, mutta eniten häntä kiinnostivat tutut jibarot. Hän tutki kolmen eri jibaro-ryhmän (shuar, achuar ja aguarun) kulttuuria laajasti ja opetteli muun muassa heidän kielensä.
Hergé Etelä-Amerikassa
Särkynyt korva oli kuudes Tintin seikkailu. Neuvostoliiton, Afrikan, Pohjois-Amerikan ja Kauko-Idän jälkeen seikkailut suuntautuivat Etelä-Amerikkaan. Sinisen lootuksen aikaan Hergé tarkensi lähdetyöskentelyään. Myös Särkyneessä korvassa hän pyrki oikeaan tietoon, mutta samalla totuuden rinnalle tulivat kuvitteelliset valtiot.
 |
|
Asekauppias Zaharoff (La Crapouillot) ja asekauppias Bazaroff (Herge). Kuvakaappaus Tintin.comista.
|
Benoît Peeters kertoo Tintin et le Monde d’Hergé (1988) teoksessa, että Särkynyttä korvaa tehdessään Hergé luki ranskalaista Le Crapouillot-aikakauslehteä. Lehden artikkeleiden perusteella sarjakuvan juoneen kiertyi Bolivian ja Paraguayn välinen Gran Chacon sota (1932-1935) ja sen taustalla olleet kansainväliset öljy-yhtiöt konsultteineen. Hergén Basil Bazaroffin ja todellisen asekauppiaan Basil Zaharoffin (1849-1936) yhdennäköisyys on tuttu monista kirjoista.
Le Crapouillot’n vuoden 1932 maaliskuun numero käsitteli maailmanvaltiaita, “Les Maitres du Monde”. Sir Basil Zaharoffin lisäksi lehdessä käsiteltiin muun muassa Rotchschildeja, Henry Fordia, Rockefellereitä ja salaseuroja. Le Crapouillot’ia on luonnehdittu gaullistiseksi Le Monde Diplomatiqueksi, ja sen linjaa antiamerikkalaiseksi, toisin sanoen Yhdysvaltain vastaiseksi. Monet numerot käsittelivät maailmaa teemoittain. Lehteen kirjoittivat myös antifasistit, muun muassa seikkailija, kirjailija ja myöhempi kulttuuriministeri André Malraux. Hergéä lehdessä kiehtoi sen alaotsakkeessaankin julistama “toisinajattelu”, totuuden paljastaminen, ja tietenkin valokuvat ympäri maailmaa.
Hergé aloitti Särkyneen korvan tekemisen loppuvuonna 1935. Tarina alkoi Le Petit Vingtièmessä 5. joulukuuta 1935 ja päättyi helmikuun 25. päivä 1937. Ridgewelliin ja bibaroihin tutustutaan vasta albumin loppupuolella (sivuilla 48-53 värillisessä versiossa). Arumbaja-intiaaneista ja heidän fetissistään saamme tietoa jo albumin ensimmäisillä sivuilla. Mustavalkoisessa versiossa Tintti näki arumbajoista pahaa unta. Siinä alkuperäisasukas tuli puhallusputken kanssa hänen makuuhuoneeseensa ja ampui häntä niskaan.
Robison Crusoe ja Percy Fawcett
Ridgewellin hahmolle ei ole aikaisemmin esitetty selkeää esikuvaa. Michael Farr teoksessa Tintin: The Complete Companion pohtii Ridgewellin olevan eräänlainen Robinson Crusoen viidakkoversio. Vertaus ontuu, koska Ridgewell oli vapaa poistumaan viidakosta. Hän päinvastoin yritti pitää muut valkoiset loitolla arumbajojen alueelta. Kenraali Alcazarillakin oli vaikeuksia voittaa heimon luottamus puolelleen.
 |
|
Seikkailija Percy Fawcett.
|
Ricardo Uztarroz esittelee 7soleis.org -sivuilla yhtenä mahdollisena Ridgewellin esikuvana brittiläistä upseeria ja tutkimusmatkailija Percy Fawcettia (1867-1925?). Vuosina 1906-1924 hän teki seitsemän tutkimusretkeä Etelä-Amerikan viidakoihin, lähinnä Brasiliaan. Ensimmäinen retki oli arvovaltaisen Royal Geographic Societyn rahoittama. Tiedemaailman tuki Fawcettille kuitenkin loppui nopeasti, koska hänen havaintonsa olivat liian uskomattomia. Fawcett raportoi muun muassa nähneensä jättiläisanakondan ja kaksikuonoisia koiria. Retket kuitenkin jatkuivat yksityisen rahoituksen turvin. Fawcett etsi kadonnutta, Z:ksi ristimäänsä kaupunkia ja sen aarretta. Z:n kuviteltiin alunpitäen olleen yhteydessä Atlantikseen.
Vuonna 1925 alkanut kahdeksas retki oli Fawcettille, hänen pojalleen Jack Fawcettille ja kumppanilleen Raleigh Rimmellille kohtalokas. Toukokuun 1925 jälkeen retkeläisistä ei kuultu mitään. Fawcettin jälkeensä jättämä ohjeistus, ettei heidän peräänsä saanut lähettää etsintäpartioita herätti julkisuudessa monenlaista spekulaatiota. Niitä lisäsivät vuonna 1927 löytynyt Fawcettin nimikyltti ja 1933 löytynyt kompassi.
Kielloista huolimatta etsintäretkikuntia lähetettiin. Niiden taustalla olivat monesti sanomalehdet, jotka havittelivat sivuilleen Stanleyn ja Livingstonen kohtaamisen kaltaisia juttuja. Arveltiin myös ettei Fawcettilla ollut tarkoituskaan palata. Kirjoittelua Fawcettista lisäsi Peter Flemingin (1907-1971, Bond-kirjailija Ian Flemingin veli) Brazilian adventure (1932, ranskaksi Un aventurier au Brésil, 1933). Vajaat kymmenen vuotta sitten arveltiin, että Fawcettin tarkoituksena olisi ollut teosofisen yhteisön perustaminen viidakkoon.
Percy Fawcett kuulostaa sellaiselta henkilöltä, josta Hergé olisi saattanut kiinnostua. Luultavimmin Hergé on tiennyt miekkosen. Eräiden väitteiden mukaan Arthur Conan Doyle olisi käyttänyt Fawcettia romaaninsa The Lost World (1912) henkilöiden esikuvana. Romaanin lordi John Roxtonilla ja professori Challengerilla on tunnetut esikuvansa kirjailijan elämänpiiristä.
Fawcettin ja Ridgewellin yhtäläisyydet näyttäisivät kuitenkin rajoittuvan katoamiseen. Tosin Fawcettin viimeisesta havainnosta oli kulunut juuri sarjakuvassa mainitut kymmenen vuotta kun Hergé teki työtään. Seikkailija Fawcettin luonne ja tavoitteet olivat kuitenkin erilaiset kuin Ridgewellin.
Hergé ja kirjat
Sarjakuvia tehdessään Hergé tukeutui aikakauslehtien kuvamateriaaliin. Lehdistä ja uutisista monien muiden tapaan hän poimi aiheita käsikirjoituksiin. 1930-luvulla kiireisessä työtahdissa Hergé näyttäisi kirjoja enemmän luottaneen tutkivaan journalismiin. Olihan Neuvostojenmaan lähteenä ollut Joseph Douillet’n teos Moscou sans voiles (1928) tuottanut pettymyksen. Joitakin lähteenään käyttämiään tutkimuksia Hergé mainitsee myös sarjakuvassaan. Esimerkiksi Tuhatkaunon tapauksessa (23, II-IV) nostetaan esille Leslie E. Simonin German Research in World War II.
Särkyneen korvan alkuteoksen kolmannella sivulla Tintti etsii kotikirjastostaan Ch. J. Walkerin (alk. Ch. J. Walkerss) teoksen Voyages aux Amériques (Graveau-editeur, painovuotena mustavalkoisessa 1853, värilaitoksessa 1875). Useampiakin tämän nimisiä kirjoja on ilmestynyt, vanhin niistä lienee Gédéon Nicolas de Voutronin matkasta Antilleille ja Pohjois-Amerikkaan vuosina 1696 ja 1706 kertova. J. Crévauxin Voyages dans l’Amérique du Sud (1882) on runsaasti kuvitettu (avec 253 gravures sur bois). Useissa kuvissa on Amazonasin ja Guyanan alueiden alkuperäisasukkaita. Yksikään Édouard Rioun kirjaan tekemistä kuvista ei tosin suoraan ole ollut Hergén piirrosten mallina. Myöhemmin Auringon temppelissa Hergé käytti mallinaan Charles Wienerin Peru et Bolivien (Pariisi 1880) kuvitusta.
 |
|
Mustan saaren salaisuuden ensimmäisessä versiossa Briteissä kuljetettiin Johnnie Walkeria säiliövaunuittain. Kuva ruotsalaisesta aikakauslehdestä 1950-luvulta.
|
Särkyneessä korvassa mainittu kirja on kuitenkin kuvitteellinen. Tekijän nimi viitannee siihen, minkä voimalla tarinaa on luotu – ritari (chevalier) Johnnie Walkeriin. Hergé mainitsi kyseisen viskimerkin useasti Tintin seikkailuissa, näyttävimmin Mustan saaren salaisuuden vanhemmissa versioissa. Kustantajan nimi lienee väännös puukaiverruksin kuvitetusta laitoksesta (graveur édition).
Bibliothèque Royale de Belgiquessa on kaksi Rafael Karstenin 1930-luvulla painettua kirjaa: Indian tribes of the Argentine and Bolivian Chaco (painos vuodelta 1932) ja The Head-Hunters of Western Amazonas : the life and culture of the Jibaro Indians of Eastern Ecuador and Peru (1935). Hergé olisi halutessaan saanut nämä kirjat käsiinsä, mutta tuskin hän olisi vaatimattomasti kuvitetuista ja englanninkielisistä teoksista paljoa hyötynyt. Karsten otti valokuvia tutkimuskohteistaan vain vähän, hän ei halunnut koetella shuarien kameroita koskevia uskomuksia. Ehkäpä siksi Hergén viidakon kuvaus jäikin niin vaatimattomaksi?
Säästeliäät pääkallonmetsästäjät
Rafael Karsten ei ollut ensimmäinen tutkija shuarien parissa. Ensimmäinen oli ranskalainen etnografi Paul Rivet (1876-1958). Uransa alkupuolella Karsten toivoi saavansa tutkittavakseen aikaisemmin tutkimattoman alkuperäiskansan, mutta sellaisia ei ollut tarjolla. Antropologeilla oli kansainvälistä yhteistyötä, ja tiedeyhteisö oli sopinut, että kullakin alueella olisi vain yksi tutkija. Suomalainen sosiologi Gunnar Landtman oli 1900-luvun alussa saanut tutkittavakseen melanesialaiset, joten Karstenille ei juurikaan jäänyt vaihtoehtoja. Ruotsalainen tutkimusmatkailija Erland Nordenskiöld (1877–1932) taivutteli Karstenia, ja järjesti hänelle rahoituksen ruotsalaisten säätiöiden kautta.
Myöhemmin Karsten piti tiukasti kiinni saamastaan etuoikeudesta shuareihin. Hän valvoi mustasukkaisesti toisten tutkijoiden kirjoittelua ja puolusti tiedonkeruumenetelmiään. Karstenin mukaan alkuperäiskansan parissa oli oleskeltava vähintään kaksi vuotta ennen kuin tuloksia voisi julkaista. Kollegat moittivat Karstenia siitä, että hän hyväksyi tietolähteikseen naiset ja jopa lapset. Osa tutkijoista olisi halunnut tarkistaa Karstenin esittämiä tietoja tämän vuoksi. Suomalainen tutkija vastusti ankarasti. Muiden piti jättää jibarot rauhaan. Kiista katkaisi välit muun muassa Nordenskiöldiin. Smithsonian instituutin johtajalle Matthew Stirlingille Karsten kirjoitti, että “I should think that these Indians, who after the appearance of my monograph are one of the best known of all South American tribes should now be left in peace”. Hänen jälkeensä heitä ei saisi kukaan tutkia.
Vanhemmiten Karstenin mustasukkaisuus yltyi liiallisuuksiin. Kuvaava on 1950-luvun alkupuolella sattunut kärhämä ruotsalaisen Veckojournalenin kanssa. Aikakauslehti oli julkaissut jutun shuareista erään alueella olleen kanadalaisen insinöörin haastatteluun perustuen. Karsten väitti Veckojournalenin toimittajan luvatta kopioineen hänen kirjojaan ja vaati hyvitystä. Lopulta lehti taipui vastineen julkaisemiseen, vaikka siihen ei olisi ollut mitään syytä.
Hergé ei vaikuta tutustuneen Karstenin tutkimustuloksiin. Hergé kuvaa bibaroita samoin kuin Karstenia edeltänyt tutkimus. Pääkallonmetsästys ei Karstenin mukaan ollut voitonmerkkien ja yhteisön tunnustuksen saamisen edellytys. Esimerkiksi National Geographyssä vuonna 1921 kuvataan, että tsantsa oli esimerkiksi vaimon saamisen edellytys. Karsten osoitti asian olevan toisin ja kertoi havainnoistaan muun muassa ensiksi espanjaksi 1919 ilmestyneessä matkakirjassaan Bland indianer i Ekvadors urskogar (ruotsiksi 1920).
 |
|
Rafael Karstenin Etelä-Amerikasta tuoma tsantsa päätyi Göteborgiin Världskulturmuseetiin.
|
Shuar-heimot kävivät keskinäisiä sotia ja näissä jouduttiin surmaamaan vihollisia. Shuarien uskomusten mukaan tapetun vihollisen henki jäi vainoamaan surmaajaansa. Shuarit uskoivat hengen olevan hiuksissa ja siksi pääkalloja kutistettaessa huolehdittiin erityisesti, että ne säilyisivät hyvässä kunnossa. Tsantsan valmistamiseen kuului myös henkisiä harjoituksia, muun muassa kahden vuoden paastoaminen. Tsantsan avulla soturi pystyi pitämään surmatun aiheellisesti vihaisen hengen jonkinlaisessa kontrollissa.
Samaan tapaan Karsten selvitti monia muita länsimaissa moraalittomina tai irstaina pidetty tapoja. Karsten kuunteli ja yritti ymmärtää asiat alkuperäiskansojen näkökulmasta. Silloin esimerkiksi moniavioisuus ei ollut seksuaalista hurjastelua tai kevytmielisyyttä vaan järkevää taloudenpitoa. Karstenista shuar-naiset eivät olleet orjattaria, vaan tasaveroisia kumppaneita miesten kanssa. Sukupuolittunut työnjako alkuperäiskansan keskuudessa ei kummunnut alistamisesta vaan maailmankuvasta. Karstenilla oli syvä sympatia shuareja kohtaan.
Hergé tuskin olisi kuvannut bibaroita ja tsantsoja vanhaan stereotyyppiseen tapaan jos olisi tuntenut tuoreempia selvityksiä. Arumbajat Hergé kuvaa hyvästä syystä sulkeutuneina ja valkoisille vihamielisinä. Särkyneen korvan arumbajafetissi oli alkujaan arumbajojen lahja tutkimusmatkailijalle. Vihamielisyys syntyi kun epärehellinen tutkimusretkikunnan opas varasti heimon pyhän jalokiven, blinksthinin. Siksi jo pois lähteneen retkikunnan kimppuun hyökättiin. Ridgewellin arvelun mukaan blinksthin olisi ollut timantti, joka suojasi käärmeenpuremaa vastaan. Tintti ei pystynyt palauttamaan blinksthiniä alkuperäisille omistajille. Syy bibarojen vihamielisyyteen jäi arvoitukseksi.
Samaan aikaan samoissa maisemissa
Rafael Karstenin ja Ridgewellin yhdennäköisyyttä on vaikea huomata 1930-luvulla tai aikaisemmin otetuista valokuvista. Pikemminkin Karsten tuo mieleen safariasuisen Tintin Kongon ajoilta. Myöhemmillä filmeillä tai kuvilla ei Ridgewellin synnyn kannalta ole väliä, vaikka ne turkulaisen toimittajan mieleen Ridgewellin toivatkin. Tintin seikkailut ovat niin tutut, että viidakossa oleva tutkimusmatkailija tuo ensimmäisenä mieleen Ridgewellin.
Karstenin ja Hergén mielenkiinnon kohteet sivuavat myös toisessa kohtaa Etelä-Amerikan alkuperäisasukkaisiin liittyen. Hergé oli lähettänyt Tintin ja kumppanit inkojen salaisuuksien perään vuonna 1943 (Seitsemän kristallipalloa – Auringon temppeli). 1930-luvun tutkimusmatkoillaan Karsten selvitteli inkavaltion olemusta ja vaiheita. Pääasiassa arkistolähteisiin perustuva teos Inkariket och dess kultur i det forna Peru ilmestyi 1938. Arvostettu tutkimus julkaistiin lukuisilla kielillä, ranskaksikin 1952. Mutta silloin Tintti oli jo matkalla kuuhun.
 |
|
1930-luvulla kirjailija Andre Malraux puhui Indokiinan kansojen itsemääräämisoikeuden puolesta. Myöhemmin Malraux oli vaikutusvaltainen kulttuuriministeri. Kuva vuodelta 1933.
|
Rafael Karsten pyrki ymmärtämään toisia kulttuureja niiden omista lähtökohdistaan. Yleiseksi normiksi tällainen kulttuurirelativismi tuli vasta 1980-luvulla. Karsten pyrki myös suojelemaan tutkittaviaan länsimaisilta kulkijoilta. Hergén Ridgewell toimi samoin. Hän oli täydellisesti kyllästynyt kollegoilta saamaansa palautteeseen ja jäänyt pysyvästi aarniometsiin. Suoraa yhteyttä Ridgewellillä ja Karstenilla ei kuitenkaan näytä olevan, vaikka luonteeltaan he tuntuvat hyvin samankaltaisilta.
Ridgewellin lähtökohdat saattavat olla Le Crapouillot’n jutuissa kuten moni muukin Särkyneen korvan yksityiskohta. Seikkailija ja kirjailija André Malraux (1901-1976) kääntyi 1920-luvulla Kamputseassa kokemansa perusteella siirtomaavaltaa vastaan, ja toivoi Ranskan jättävän Indokiinan sen omien asukkaiden hallintaan. Le Crapouillot esitteli hänen ajatteluaan tammikuussa 1936 Expéditions Coloniales -teemanumerossa. Jotakin Malrauxin asenteista on Ridgewellissäkin. Saman numeron kannessa on ihmispäitä pistinten kärjissä vähän samaan tapaan kuin Hergén bibarokuvissa. Shuarit ripustivat tsantsansa narusta roikkumaan.
 |
|
Liettualais-puolalaisen ruhtinassuku Radziwillien sukuvaakuna uuden ajan alusta. Keltaisella pohjalla oleva kotka tuonee Tinttiä lukeneille mielleyhtymiä Syldaviaan.
|
Ridgewellin nimen taustalla saattaa olla vanhan puolalais-liettualaisen Radziwillin aatelissuvun Ranskaan emigroitunut ruhtinas Léon Radziwill (1880–1927), joka kuoli hämäräperäisissä olosuhteissa Monte Carlossa. Le Crapouillot käsitteli Radziwillia Les morts mystériouses -numerossa maaliskuussa 1933. Hergén sukujuuret – ainakin hänen nuoruuden kuvitelmissaan, jos psykoanalyytikko Serge Tisseronia on uskominen – olivat kuninkaalliset. Itä-Euroopan kuvitteelliset kuningaskunnat tulivat Tintin seikkailuihin näyttävästi pari vuotta Särkyneen korvan jälkeen Kuningas Ottokarin valtikassa.
Ridgewellin esikuva jää tällä kertaa todistamatta vaikka hengenheimolaisen hän sai. Shuar-intiaanit sen sijaan ovat varmasti olleet bibarojen ja arumbajojen esikuvana.
Kirjallisuutta
Jean-Marie Apostolidès. The Metamorphoses of Tintin: Or Tintin for Adults. Stanford University Press, 2009.
Marc Argenot. Basil Zaharoff et la Guerre du Chaco: la tintinisation de la géopolitique des années 1930. Études françaises, vol. 46, n° 2, 2010, p. 47-63. (Myös: Margenot.com. http://marcangenot.com/wp-content/uploads/2011/12/Basil_Zaharoff_et_la_Guerre_du_Chaco.pdf )
Benoît Peeters. Tintin et le Monde d’Hergé. Casterman, 1988.
Michael Farr. Tintin: The Complete Companion. John Murray, 2001.
Miettinen, Hannu. Tintti-sarjakuvan tutkimusmatkailija ehkä suomalaisen esikuvan innoittama. Turun Sanomat 10.2.2005. http://www.ts.fi/kulttuuri/1074024569/Tinttisarjakuvan+tutkimusmatkailijaehka+suomalaisen+esikuvan+innoittama
Ilona Salomaa. Rafael Karsten as a Finnish Scholar of Religion: The Life and Career of a Man of Science. University of Helsinki, 2002. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/hum/uskon/vk/salomaa/rafaelka.pdf
Niina Timosaari. Jibaro-naiset Rafael Karstenin antropologisessa tutkimusaineistossa. Faravid 30 (2006), 191-204.
Ricardo Uztarroz. L’homme qui inspira à Hergé le personnage de l’explorateur Ridgewell. 7soleils.org 19.5.2009. http://www.7soleils.org/spip.php?article107
 |
Kirjoitus on aikaisemmin julkaistu ruotsiksi Generation T -yhdistyksen kuudennessa vuosikirjassa Tintinism 2013 nimellä Ridgewell, Rafael Karsten och djungelns hemligheter.
* Kvaakissa on keskustelu Tintistä ja Hergéstä.
* Sarjakuvaesseistä on oma keskustelunsa.