Arvostelut | Teksti: Jukka Laine | Julkaistu: 18.08.2013 klo 11:55:37 | Luettu: 1830 kertaa

Sarjakuvan James Joyce

Lapsuuden sotaleikit synkkenevät, kun isoveli 11-vuotiaana saa ensimmäisen epileptisen kohtauksensa ja taantuu väkivaltaisen hauraaksi megalomaanikoksi. Vanhemmat hakevat turhaan apua paitsi lääketieteestä myös makroruoasta, akupunktiosta ja spiritismistä. Pikkuveli Pierre-François sen sijaan pakenee todellisuuden vääristyneitä kasvoja omaan mielikuvitukseensa, mutta löytää viimein piirtäjänmaailmansa.

Alun perin kuutena niteenä julkaistu, mustavalkokuvitettu Epileptikko on intiimi ja koskettava kasvukertomus kirouksensa kanssa kamppailevasta perheestä.

Ranskalainen sarjakuvataiteilija David B. (alunperin nimeltään Pierre-François Beauchard) on palkittu tästä pääteoksestaan moneen kertaan, ja The Comics Journal nimitti hänet vuoden 1998 eurooppalaiseksi sarjakuvapiirtäjäksi: David B. on luonut vuosikymmenen omaperäisimmän sarjakuvateoksen. Ja kenties myös kaikkein merkittävimmän.

Epileptikko
Alkuteos L'ascension du haut mal
Tekijä David B.
Suomennos Saara Pääkkönen
Kustantaja Werner Söderström Osakeyhtiö
Painettu EU:ssa
Nid., pk, mv, 170 X 240 mm, 368 sivua
ISBN 978-951-0-39750-3
© 2011, David B. & L'Association
Suomenkielinen laitos © Saara Pääkkönen ja WSOY 2013


Epileptikko on valmistunut jo kymmenen vuotta sitten ja vakiinnuttanut paikkansa vuosisadan alkupuolen merkkiteoksena jo ajat sitten. No hyvä että tämä saadaan suomeksi, vaikka myöhässäkin. Alunperin sarja ilmestyi kuutena albumina Ranskassa.

Englanninkielisen version olen lukenut jo aikaisemmin, mutta siinä toteutus oli heikompi. Kirjasta oli alkuperäinen jako kuuteen editoitu pois ja kertomus oli yhtä pötköä, jossa ei tiennyt missä pitää taukoa. Ja taukoa on pidettävä, tämä on aivan liian raskas teos kerralla luettavaksi, hienoudestaan huolimatta. Ja suomenkielinen käännös on englanninkielistä selvästi parempi, kiitos ja ylistys jälleen Saara Pääkköselle.

Pierre-François "David" Beauchard (s. 1959) on yksi ranskalaiskustantamo L'Associationin perustajista. Omintakeisia mustavalkoisia sarjakuviaan hän alkoi julkaista vuonna 1985, Georges Pichardin ja Jacques Tardin ollessa esikuvina. Epileptikon ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1996 ja viimeinen 2003. Sarja on palkittu niin moneen kertaan ettei sitä tahdo uskoa. Sittemmin David B on tehnyt yhteistyötä mm. Joann Sfarin ja Christophe Blainin kanssa.

Epileptikon alkukielinen nimi tarkoittaa kirjaimellisesti "korkean pahan nousua". Ja ranskan kielen "mal" viittaa myös sairauteen, joten otsikko ei käänny suoraan kovin hyvin muille kielille.

Epileptikko kertoo Pierre-François Beauchardin silmin tämän omaelämäkerrallisen tarinan lapsuudenkokemuksista 1960-70-luvuilla rehellisesti ja tinkimättömästi. Nuoren David B:n kertomuksessa epäilemättä on realismia, vaikka hän kuvitteleekin surrealistiseen tyyliin japanilaisen akupunktiotohtorin tiikerinä ja isoisänsä ruumiin lintuna. Kolmilapsisen perheen keskimmäisen elämä muuttuu peruuttamattomasti isoveli Jean-Christophen saadessa ensimmäisen epilepsiakohtauksensa.

Kirja ei kerro pelkästä perheen taistelusta salakavalasti etenevän sairauden varjossa, vaikka se onkin kehyksenä. Pierre-François pakenee omiin maailmoihinsa ensin kehittämällä omassa mielikuvituksessaan näkemyksen isoisän taistelusta Ensimmäisessä maailmansodassa, ja myöhemmin piirtämällä esimerkiksi samuraiden ja mongolisotureiden taisteluja. Japanilaisvaikutteet ovat tässäkin teoksessa vahvasti läsnä, vaikkei kyseessä olekaan manga. Ranskalaisia sarjakuvia Pierre-François pitää kivoina ja hassuina, mutta hän haluaa kuvata taisteluja ja verta. Sairauden lisäksi kirja käsittelee siis yhtä lailla nuoremman veljen intohimoa tulla sarjakuvapiirtäjäksi.

Jopa isoisovanhempien tarinaa käsitellään, ja äiti kommentoi asiaa kun pompataan yhtäkkiä sarjakuvan tekoaikaan. Tekijä on halunnut ottaa suvun selviytymistarinoita mukaan laajemmin, koska ne ovat verrattavissa hänen veljensä sairauteen liittyvään perheen sisäiseen kamppailuun. Äiti on sitä mieltä että ihmiset luulevat Jean-Christophen sairauden johtuvan isoisoäitinsä alkoholismista tai jopa tämän kansanparantajan toimen harjoittamisesta. Epilepsia ei ole perinnöllinen sairaus, kuten David B. toteaa.

Veljesten nuorempi sisar Florence pakenee maailmaa omalla tavallaan: Hän löytää runouden. Jean-Christophen on vaikea saada ystäviä. Äiti saa ihailijan, vieläpä älykön. Tätä kaikkea tapahtuu samaan aikaan kun Pierre-François jatkaa taiteensa parissa, ja kertomus muuttuu entistä surrealistisemmaksi, esittäen Jean-Christophen osallistumista spiritistisiin istuntoihin, jonka perhe toivoo olevan avuksi sairauteen. Myöskään makrobioottinen ruokavalio ei auta mitään.

Neljännessä luvussa kerrotaan Pierre-Françoisin nimen vaihtamisesta Davidiksi. Innoittajana ovat siouxintiaanit, jotka vaihtoivat nimensä aina elämänmuutoksen yhteydessä. Pierre-Françoisista piti tulla David jo syntyessään mutta isänisä vastusti koska se kuulosti liian juutalaiselta. Seuraavaksi kerrotaankin jo isoisän teoista Toisessa maailmansodassa. Tämä osuus jäi turhan tyngäksi, laveammin kerrotaan Davidin kiinnostuksesta juutalaisuuteen, ja samaan aikaan Jean-Christophe on kiinnostunut diktaattoreista, erityisesti Adolf Hitleristä. Nämä aiheuttavat pientä skismaa veljesten välille. Samoin se, että nuoremmalta Davidilta odotetaan aikuistumista, sairaalta Jean-Christophelta ei.

Viides luku kertoo voodooparannuksen kokeilemisesta, kaikkea pitää kokeilla. Tässä kerrataan myös muut poppakonstit joita on koetettu, vaikkei kaikkia erityisemmin käsitelläkään, mutta niitähän riittää. Kirjan esittely kertoo Jean-Christophesta tulevan väkivaltaisen maanikon, mutta ennemminkin kirjan tekijä on sellainen. Lapsena ja nuorena tämä hyökkäsi omaksi huvikseen sairaan isoveljensä kimppuun joka ei edes puolustautunut. Vanhempana Jean-Christophe sitten alkaa antaa perheelleen takaisin. David kertoo avoimesti vihastaan veljeään kohtaan, Jean-Christophen pään sisälle ei päästetä. Ohimennen mainitaan pikkusisko Florencenkin tuntemasta vihasta. Perheenjäsenistä hän on silti selvimmin vain taustalla. Mutta onpa hän kirjoittanut koskettavat esipuheen ja jälkisanat teokseen.

Kuudennessa, pisimmässä luvussa veljekset asuvat kumpikin Pariisissa, eivät juuri tapaa. Kerran kohtaavat sattumalta kadulla, mutta kuulumisten vaihto on väkinäistä. David tunteen jälleen pidätettyä raivoa opiskeluissaan edistymättömän Jean-Christophen saamattomuudesta. Ei edes selviä johtuuko apaattisuus sairaudesta, ehkä suoranaisesti ei, mutta selväähän se on että vakava sairaus vaikuttaa mielentilaan. Sarjakuvan tekemistä opiskelevan Davidin opettajana on Georges Pichard (1920-2003), Paulette-sarjakuvan tekijä. Ja tästä David on innoissaan, koska Paulette oli hänelle rakasta vessalukemista nuorena. Jean-Christophe palaa vanhempiensa luokse vuoden Pariisissa vietetyn vuoden jälkeen. Viimeinen luku venyi pituudeltaan ilmeisesti koska mukaan piti saada unia jotka oli nähty ensimmäisen osan julkaisun jälkeen.

Kirjassa oli outoa vieraiden ihmisten suhtautuminen epileptikkoon. He huutavat kadulla kohtauksen saanutta Jean-Christophea suljettavaksi ulos yhteiskunnasta. Poliisi pidättää ja hakkaa kohtauksen saaneen, haukkuen narkkariksi. Samaan aikaan Suomessa: Lukiossa luokallani oli epileptikko, joka sai tosin koko lukioaikana vain yhden kohtauksen kesken tunnin, eikä hänestä tehty hylkiötä. Aikuisten silloista ajatusmaailmaa ihmettelen vieläkin: Kukaan luokkatovereista ei tiennyt sairaudesta etukäteen. Opettaja tiesi, ja osasi toimia oikein. Kirjan loppupuolellakin David tapaa toisen epileptikon jolla on kohtaus kerran vuodessa ja lääkkeet auttavat.

Syventymistä Epileptikko vaatii, että siitä saa kaiken irti. Moneen kertaan sitä ei raskaan aiheen ja raskaan käsittelyn vuoksi välttämättä jaksa lukea, joten kannattaa paneutua ensimmäisellä kerralla kunnolla ja hitaasti, rauhassa. Ja upea, tinkimätön mustavalkografiikka antaa tutkimisen aihetta runsaasti. David B. on hieno sarjakuvataitelija, mutta ihmisenä hän tuntuu olevan itsekeskeinen paskiainen. Mutta arvostan hänen peittelemättömyyttään sen suhteen. Niin, kukas se psykopaatti olikaan? Sopii pohtia.

Ensimmäinen osa on tarinankin puolesta vaikuttava, toinen vielä vaikuttavampi. Kolmannessa on entistä upeampaa piirrosjälkeä, mutta nyt tarinan eteneminen on pysähtynyt. Selväksi tehdään että lapsista on nyt tullut nuorisoa, joka tiedostaa asian entistä selkeämmin, muttei sen kummempaa. Aikuisiksi edetään vasta viimeisessä luvussa.

Keski-ikäinen Jean-Christophe nähdään heti kirjan ensimmäisellä sivulla, joten ei tässä ole sen puolesta mitään jännitystä saadaanko sairaus aisoihin minkä tasoisesti.

Sairauksista kertovia sarjakuvia on viime vuosina ilmestynyt aika runsaasti. Erityisesti mielisairauksia käsitteleviä. Ehkä ne sitten myyvät. Epilepsia ei ole mielisairaus, mutta ainakin tässä se muuttaa sairaudesta kärsivän persoonallisuutta, ja olennaista on läheisten tuntemukset.

David B:n muitakin sarjakuvia olisi mukava lukea suomeksi. Vähemmän henkilökohtaisen aiheen käsittely on hänellä rennompaa. Mutta selvä on, että tämä oli tarina joka David B:n oli pakko kertoa. Tarina on koskettava, kuten kustantajan tiedotekin sanoo, mutta ei sentimentaalinen. Onneksi.

Keskustele Epileptikosta Kvaakin foorumilla.

Tekstissä esitettyjen kuvien, tuotemerkkien ja hahmojen tekijänoikeudet kuuluvat haltijoilleen. Itse tekstin tekijänoikeudet ja -vastuut kuuluvat kirjoittajalle. Tekstiä lainatessa pyydämme ilmoittamaan vähintään kirjoittajan ja palvelun nimen, online-lainauksissa myös linkin palveluun tai suoraan tähän tekstiin.

Bookmark and Share

Mainos:

Yhteistyössä:




© Copyright Kvaak.fi - sarjakuvaportaali