1971: Aku Ankka -lehti oli vahvassa nousussa

Vuonna 1971 John Lennon julkaisi Imaginen, yhden rakastetuimmista kappaleistaan. Samana vuonna julkaistiin Aku Ankka -lehdessä tarina sävelmästä, jonka takana on itse Aku Ankka. Kyse on Carl Barksin sarjakuvasta Kohtalokas iskelmä. Vuosikerran valioihin kuuluvat yli tusinan Barks-klassikon lisäksi muun muassa taiteilijalegenda Paul Murryn kolmiosainen Mikki Hiiri -jatkotarina Kiinalainen teekannu sekä Giovan Battista Carpin Superhessu-seikkailu Varastetut vahakuvat.

Aku Ankan vuosikertanäköispainokset ovat keräilykalleuksia aikakauden lapsille ja muille nostalgiannälkäisille. Niille, joille tarinat eivät ole ennestään tuttuja, kokoelma tarjoaa vankan kattauksen klassista ankkasarjakuvaa, joka ei vanhene koskaan.

Aku Ankka – Näköispainos vuosikerrasta 1971
Kirjan toimitus: Hertta Hulkkonen ja Riku Perälä
Ulkoasu ja esipuhesivujen suunnittelu: Raimo Hyvönen
Sarjojen suomennos: Aku Ankan toimitus
Sisällysluettelo: Simo Malinen
Kustantaja: Sanoma Magazines Finland Oy>
ISBN: 978-951-32-3628-1 (I osa), 978-951-32-3629-8 (II osa)
Painatus: Bookwell Oy, Porvoo 2013
Sid., kovak., B5, väri, yht. n. 1660 sivua
Hinta 51 euroa/osa
© DISNEY

Aku Ankka -lehti täytti 20 vuotta vuonna 1971 ja kahdeksanvuotiaan arvostelijan mielestä se oli ihan hurjan paljon. Levikkiennätyksensäkin lehti teki: 276 284 kappaletta. Sekin on hurjan paljon, mutta ei tuolloin sellainen tullut mieleen. Seuraavana vuonna tehtiinkin jo uusi ennätys.

Sen sijaan kirjailija Juha Itkonen, joka on laatinut mainitun vuoden näköispainoksen ensimmäiseen osaan esipuheen, ei ollut vuonna 1971 vielä syntynytkään, joten tällä kertaa esipuheessa ei ole omakohtaisia muistoja juuri tästä vuosikerrasta. Lisäksi Itkosen lapsuus oli sen verran ankea että hänelle ei koskaan tilattu Aku Ankkaa. Pikku-Juha joutui 1980-luvulla lukemaan Aku Ankan joka viikko kirjaston lastenosastolla Hämeenlinnassa puolisalaa. Itkosen oma poika on nyt samanikäinen kuin minä vuonna 1971, ja kuuleman mukaan on erityisen innostunut lukemaan Aku Ankkaa. Esipuhe tuntuu jonkin verran Akua vähättelevältä, poika kuulemma siirtyy aikanaan kypsempiin lukutottumuksiin. Ja saahan niin tehdä, mutta kuka järkevä ihminen nyt Aku Ankan lukemista lopettaisi, muut mielikuvitusmaailma tulevat siihen rinnalle.

Toisen osan esipuheen on laatinut tuttuun tapaan ankisti Timo Ronkainen, esitellen pikaisesti vuosikerran näkyviä tekijöitä, joista valtaosa on jo aikaisempien vuosikertojen esipuheisiin tutustuneille tuttuja. Ja onpas Timo vähän hakoteilläkin kun kertoo tanskalaisen Hans Højdorfin säilyttäneen Carl Barksin Mummo Ankkaa uudelleenpiirtäessään (41/1971) sarjan erikoisen ruutujaon. Näinhän ei varsinaisesti ole, vaan uusintaversiossa ruudut ovat vinksin vonksin vain ensimmäisellä sivulla, eikä siinäkään samalla tavalla kuin alkuperäisessä. Ensimmäisen sivun Højdorf näkyy piirtäneen vähän kunnianhimoisemmin, valiten eri kuvakulmia ja piirtäen Mummon talon sisustusta erilaiseksi kuin Barksilla. Sitten Højdorf väsähtää ja päätyy kopioimaan Barksin hahmoja ja perspektiivejä suoraan, ruudut ovat nyt tylsiä normaaleja. Vanha versio on ilmestynyt aivan ensimmäisessä “näkkärissä”, joten vertailkaapa.

Toinen vastaavanlainen on uudelleenpiirrettyä Riley Thomsonia (5/1971, alkup. näkkäri 1953). Sisällysluettelo on jättänyt uuden version tekijän nimen pois, mutta Højdorfilta tämäkin vaikuttaa. Roope on nyt modernisoitu. Numeron 45 uudelleenpiirrettyä Mummoa ei ole suomeksi julkaistu alkuperäisenä lainkaan, nykyaikaistamista on suoritettu siinäkin.

Muutenkin Mummo Ankkaa on vuosikerrassa paljon, lähinnä toivesarjoja, jotka olivat siis uusintoja jo vuonna 1971. Kaikkia ei ole edes piirretty uudelleen, vaikka eivät kaikki ole edes alunperin kovinkaan hyvin piirrettyjä. Hyvät Mummo-sarjat piirrettiin vasta 50-60-luvun vaihteessa kun Carl Barks ja Tony Strobl piirsivät Dellin Four Color -sarjan Grandma Duck’s Farm and Friends -lehtiä, joita ilmestyi epäsäännöllisesti. Jälkimmäinen piirsi myös Duck Album -lehtiin Mummoa samassa FC-sarjassa. Näitä vanhempia Mummoja piirsivät Riley Thomson, John Carey ja Frank McSavage.

Barksia on tässäkin vuosikerrassa piirretty uudelleen, joskin ne on tehty paremmin kuin mainitut Mummo-sarjat. Silmät niskassa -sarjastakin muokkaukset huomaa lähinnä Akun nokan lyhentymisestä. Mustan padan ritari (4/1971) oli jostain syystä ainakin minun vanhassa kappaleessani kohdistusvirheellinen, eli värit olivat noin millimetrin sivussa. Näköispainoksessa värit ovat paikallaan.

Mummon ja renkinsä Hansun ohella vuosikerran 1971 näkyviä sivuhahmoja on Karhukopla, jonka ensimmäisen oman lehden Gold Key -yhtiön julkaisemana jo vuonna 1964. Toinen numero ilmestyi heti perään seuraavana vuonna, mutta kolmosnumeroa saatiinkin odottaa muutama vuosi jolloin numerot 3-6 ilmestyivät kolmen kuukauden välein. Sitten taas oltiin vuosi ilman Karhukoplaa, mutta vuodesta 1969 Beagle Boys ilmestyi kymmenen vuotta vähintään neljä kertaa vuodessa, kunnes myynti hiipui ja aloitettiin numero ykkösestä nimellä Beagle Boys & Uncle Scrooge. Mutta taso oli niin onneton että sarja loppui 12 numeron jälkeen. Sen jälkeen ei kopla ole omassa lehdessään Yhdysvalloissa esiintynyt.

Beagle Boys -lehdessä Karhukoplan ydinryhmään kuului kolme koplalaista, kun Carl Barksin sarjoissa heitä oli aina seitsemän. Mutta mukana oli usein vaihteleva määrä sukulaisia, joista useimmiten esiintyi Karhunpentukopla, jotka olivat ilmeisesti jonkun neljästä poisjätetystä jälkikasvua, koska he nimittivät koplakolmikkoa sedikseen. Alunperin Karhunpentukoplan pikkukolmikko oli täysiverisiä kauhukakaroita, mutta toisinaan iski pintaan sudenpentumainen tyyli neuvoa setiä rikoslain suhteen. Yhden kerran esiintyi jopa Tyttökopla, jonka ainoa esiintyminen nähdään numerossa 7/1971.

Muut harvemmin tavatut koplasukulaiset olivat taas erikoistuneita. Ihmetystä herätti jo vuonna 1971 Liikaherkkä-666, jonka aistit olivat erityisen tehokkaat. Aikaisemmin Aku Ankassa “liikaherkkä” oli tarkoittanut allergista, joten 50-luvun lehtiäkin lukemaan päässyt pikkupoika oli hieman hämmentynyt. Liikaherkkä-666:n alkuperäinen nimi onkin Supersensitive-666, joka on kuvaavampi. Lukutoukka-176 oli alkukielellä taas Intellectual-176. Myös Nolla-setä esiintyi useamman kerran, ja nimi tuli siitä ettei häntä oltu koskaan tuomittu. Vaikka Nolla joutuikin lusimaan joka kerta kun esiintyi.

Tanskalaisessa julkaisussa oli aikoinaan Karhukoplan saama selkäsauna sensuroitu (23/1971), mutta Suomen Aku Ankkaan saatiin kuin saatiinkin alkuperäinen ruutu, jossa tuomari mätkii Koplaa pyllyille suurella laudalla. Mielenkiintoista sarjassa on myös että siinä nähdään Pelle Pelottoman äiti, ilmeisesti ainoa esiintyminen. Jotenkin erikoiselta aikuisena tuntuu taas tarina-idea, jossa Karhukopla kaappaa Mummo Ankan koska he tahtovat lettuja (51/1971).

Sensurointia on myös Roope Ankka -aiheisessa jatkosarjassa Kuu myytävänä (32-33/1971). Kaksi ensimmäistä sivua on jätetty pois kokonaan, vaikka ei niissä mitään oleellista tapahdukaan. Tanskalaiset ovat taas poistaneet oheisesta kannesta kuuhirviön, joka sitten osoittautui ilmapalloksi.

Muutamassa edellisessä vuosikerrassa vakiintuneet Touho ja Moby Ankka jatkavat edelleen, ja tietysti Kisumisu. Sen sijaan Parta-Jussi loistaa poissaolollaan, eikä Taavi Ankkaakaan näy enää. Disneyn piirretyissä lyhytfilmeissä alunperin esiintynyt metsänvartija Puiseva saa tässä nimen ja harvinaisen sarjakuvaesiintymisen (18/1971). Yksi kaikkien aikojen parhaista Disney-konnista, Velmu Viurusilmä esiintyy yhteistyössä muiden konnien kanssa. Karhukoplalle valmistettu telesiirtolaite tosin muistuttaa Pelle Pelottoman (ja Carl Barksin) vastaavaa, mutta sitä pitää veivata kammella. Erikoisempia yhteistyökumppaneita Velmulle ovat Kapteeni Koukku ja Musta Pekka, Moby Ankan seikkailussa (19-20/1971)

Pepi-sarjoja on mukana runsaasti, ja piirtäjänä on edelleen tuttu Al Hubbard. Hieman omituista pennun kasvatusta (49/1971) osoittaa Pepin isä Kulkuri, joka haistaa luukätkön ja sillä aikaa kun hän joutuu pelastamaan Pepiä kuopasta, toinen koira varastaakin herkkupalan, ja Kulkuri huutaa perään että se luu ei ole sinun. Itse oli ensin kaivamassa toisen luuta. Höh.

Toivesarjoja mainittujen lisäksi on useita tällä kertaa myös Pikku Hukalta. Gil Turner tuntuu aina vain paremmalta mitä enemmän hänen töitään lukee. Turner teki sarjakuvauransa 1940-50-luvuilla ja siirtyi animaatiopuolelle, jolla hän oli uransakin aloittanut. Gil Turner kuoli vuonna 1967 vain 54-vuotiaana.

Vanhoista mestareista edelleen aktiivisena tähän aikaan oli tietysti Tony Strobl, jonka sarjakuvia ei nyt aivan yhtä paljoa nähdä kuin edellisenä vuonna. Jack Bradbury ja Paul Murry joutuivat tyytymään heikompiin käsikirjoituksiin kuin aikaisemmin. Murryn piirrosjälki oli toki vieläkin erinomaista. Ennen eläkkeelle jäämistään 1980-luvulla hänenkin jälkensä heikkeni todella paljon. Bradburylle oli käynyt niin jo tässä vaiheessa.

Uudempia amerikkalaisia piirtäjiä ja jo aikaisemmin tutuksi tulleita olivat Kay Wright, Pete Alvarado ja Phil de Lara, joiden tekemiä sarjoja nähdään useita. Larry Mayer taas teki varsin tyylikkäitä kansia.

Animaattoreita siirtyi sarjakuvapuolelle rapakon takana sarjakuvien puolelle jonkin verran. Glenn Schmitzin piirtämä Sepe Susi (11/1971) ei näytä oikein itseltään. Vanhempi animaattorin tekemä Mummon toivesarja (9/1971) on taas Bob Mooren käsialaa ja on paljon parempi. Mooren nimi tuli suurelle yleisölle tutuksi 1980-luvulla kun hän suunnitteli Los Angelesin olympialaisten maskotin Sam-kotkan (ei sama kuin Muppet Showssa!).

Tanskalaisia piirtäjiä Gutenbergshus työllisti ymmärrettävästi 1970-luvun alussa oman tuotantonsa alkaessa. Vanha tuttu Nils Rydahl ja Hans Højdorf ovat eniten esillä eikä heidän töistään ole oikein mitään hyvää sanottavaa. Mutta muut tanskalaiset ovat vieläkin kehnompia, kuten Adrian Sørensen ja aivan ennätyskehno Robert Døring. Eipä onneksi kestänyt kauaa kun Gutenbergshus tajusi että tanskalaisista ei ole mihinkään ja käänsi katseensa kauemmaksi. Mutta Etelä-Amerikan ihmeitä Vicaria ja Daniel Brancaa ei nähdä vielä tässä vuosikerrassa.

Hollantilaistuotannosta edellisen vuoden Jan van Haasteren jäi jo pois, ja Pikku Hiawathaa kuvitti nyt maanmiehensä Ed van Schuijlenburg, joka ei samalle tasolle yllä. Mukana nähdään edelleen taustalla intiaaniaviopari jossa vaimo lyö miestään. Perheväkivalta oli siis huumoria 1970-luvulla, ainakin jos mies on se jota lyödään. Hiawatha taas tekee sellaista mistä toivottavasti kukaan ei ota mallia. Hän yrittää varastaa villieläinten poikasia syntymäpäivälahjaksi sisarelleen Auringonkukalle. Huonomminkin sellaisessa pikkupojalle voisi käydä. Toinen näkyvä hollantilaisartisti oli Carol Vogets, jonka kannet olivat hyviä, vähät sarjakuvat eivät niinkään.

Italialaisten Disney-sarjakuvan ystäville vuosikerrasta löytyy helmiä. Mukana ovat Giovan Battista Carpi, Luciano Gatto, Massimo de Vita, Giorgio Cavazzano ja ennen kaikkea Romano Scarpa jolta nähdään näistä eniten sarjakuvia ankoista Superhessuun. Sergio Asteriti ei ole kovin tunnettu nimi, mutta tämän ajan Mikki-sarjakuvissa hänen tunnistettavaa piirrosjälkeään näkyi (26/1971). Hahmot ovat vähän jäykkiä, mutta taustat olivat hienoja.

Yli 40 vuotta sitten tietokoneet olivat tunnetusti huoneen kokoisia, mutta Roopellapa oli jo sellainen joka osasi puhua ja analysoida taiottuja rahoja (17/1971). Paul Murryn Kiinalaisessa teekannussa (5-7/1971) kolmiulotteiset valokuvat ovat aikaansa edellä. Nykyisinhän otetaan jo 3D-tulosteita. Haihtuvatkohan nekin kolmessa päivässä?

Valintamyymälä ei ollut Akulle tuolloin vielä tuttu käsite. Minäkin muistan ajan, jolloin lähikaupoissa oli tiski jonka takana kaikki tuotteet olivat. Vanhoissa elokuvissa näitä näkee silloin tällöin. Kyllä silloin valintamyymälöitäkin jo oli, mutta vielä tuohon aikaan ne olivat vähemmistönä.

Lentävät kengät (14-15/1971) eivät taas ole vieläkään toteutuneet. Halusin sellaiset vuonna 1971. Halusin tietysti kaikkea muutakin mistä luin Aku Ankasta. Ja meikä tietysti on jälleen kahdeksanvuotias kun muistelen Lego-hammaspyöriä ja Matchbox-autorataa joita vuoden 1971 mainoksissa esiintyi. Tiedättekö muuten että Sudenpennut ottavat metsään mukaan päärynänmakuista Aku Ankka -juomaa korillisen mieheen?

Puuttumaan näkkäristä jäi tuon vuoden Aristokatit-erikoisnumero. Näköispainoksesta 1965 jäi Maija Poppanen. Toivottavasti näistä elokuvanumeroista tulee vielä oma näköispainoksensa. Samoin kuin satasivuisista erikoisalbumeista.

Vuoden 1971 vuosikerta oli parempi kuin muistin, mutta tason on myönnettävä laskeneen tällä murroskaudella. Parasta antia ovat toivesarjat sekä Scarpa ja muut italopiirtäjät. Tuolloin monet parhaista tekijöistä olivat jo eläköityneet tai väsähtäneet eikä uusia huippuja ollut vielä tullut. Seuraava vuosi alkoikin sitten Vanhan linnan salaisuudella…

(jatkuu ensi vuonna)

Keskustele Aku Ankan näköispainoksista Kvaakissa.