Artikkelit | Teksti: Jarkko Sikiö | Julkaistu: 01.02.2012 klo 10:00:00 | Luettu: 5452 kertaa

Tarzan – viidakon valtias 1/2

Tarzan menestyi vuosikymmeniä arvostettujen kuvittajien sarjakuvasovituksina. Tässä kaksiosaisessa artikkelisarjassa käsitellään Tarzan-sarjakuvien koko julkaisuhistorian keskeisimmät vaiheet ja esitellään tärkeimmät kuvittajamestarit.

Tämä artikkelisarjan ensimmäinen osa esittelee viidakkosankarin julkaisuhistorian Yhdysvalloissa 1970-luvun loppuun saakka. Toinen osa kartoittaa Tarzanin lähes tuntemattomia vaiheita Euroopassa ja Suomessa. Lisäksi artikkelisarjaa täydentää lista Suomessa ilmestyneistä Tarzan- ja Tarzanin poika -julkaisuista.



Sisällysluettelo


Viidakon valtias maailmalla
Sanomalehtisarjat
Burne Hogarth
Russ Manning
Dell Comics/Gold Key Comics -sarjat
Korak – Tarzanin poika
Uudistuspaineet 1960-luvulla
DC Comics -sarjat 1970-luvulla
Marvel-sarjat 1970-luvulla
Tuotannon siirtyminen Eurooppaan



Viidakon valtias maailmalla


Tarzan seikkaili ensi kertaa tuotteliaan pulp-kirjailija Edgar Rice Burroughsin (1.9.1875–19.3.1950) kertomuksessa Tarzan apinain kuningas (Tarzan of the Apes, 1912, suom. Karisto 1921). Burroughs ei odottanut viidakkosankariltaan suuria, mutta hahmosta tuli populaarikulttuurin tunnetuimpia hahmoja. Tarzan levisi maailmalle niin kirjoina kuin filmatisointeinakin; ensimmäiset niistä olivat mykkäelokuvia.

Sarjakuvasovituksilla on niin ikään pitkä, Yhdysvalloista 1929 alkanut, historiansa, ja viidakon valtiaan parissa ovat työskennelleet monet arvostetut sarjakuvataiteilijat. Burroughsin kirjallinen tuotanto on myöhemmin noussut uuteen arvoonsa, mutta sarjakuvat eivät ole kokeneet samaa. Keskeisin syy sarjakuvien vähäiseen arvostukseen on niiden suosion varhainen hiipuminen Yhdysvalloissa, minkä seurauksena Tarzanin myöhemmät vaiheet ovat jääneet hahmon kotimaassa lähes tuntemattomiksi.

Erityispiirre Tarzan-sarjakuvien historiassa on niiden suosio Euroopassa. Vanhalla mantereella sarjakuvaseikkailuja tehtailtiin vielä pitkään, kun Yhdysvalloissa tuotetun materiaalin virta 1970-luvun myötä tyrehtyi.

Lukuisista Euroopassa syntyneistä viidakkosarjoista yksikään ei noussut esikuvansa tasolle. Silti myös Tarzan itse on jäljittelijöidensä tavoin vähitellen katoamassa unholaan. Tarzan-sarjakuvien historia, erityisesti maineikkaiden kuvittajien ansiosta, on kuitenkin vaalimisen arvoinen.

Koska Tarzan-sarjakuvia julkaistiin Pohjoismaissa sitkeämmin kuin missään toisaalla, lukeutuu Suomi niiden harvojen maiden joukkoon, missä tästä kiehtovasta julkaisuhistoriasta saa kattavan kokonaiskuvan. Suomessa viidakkoseikkailuja julkaistiin koko 1980-luvun ajan, ja vasta eurooppalaisen tuotannon lakkaaminen päätti lehden säännöllisen julkaisun vuoteen 1990.

Sanomalehtisarjat


Johnny Weissmüller ei vielä ehtinyt kajauttaa kuuluisaa huutoaan elokuvassa Tarzan – viidakon valtias (Tarzan the Ape Man, 1932), kun ensimmäinen Burroughsin seikkailu oli jo sovitettu sarjakuvaksi. Kustantaja Joseph H. Neebe lähestyi Burroughsia ehdottaen sarjakuvasovitusta tämän ensimmäisestä romaanista, ja kirjailija myöntyi. Sarjakuvasovitusta tarjottiin ensin Burroughs-kuvituksistaan tunnetulle J. Allen St. Johnille, mutta hänen kieltäydyttyä sen teki Hal Foster (1892–1982).

Ensimmäinen, kymmenen viikon mittainen, strippimuotoinen Tarzan-päivittäissarja julkaistiin sanomalehdessä 7.1.–16.3.1929. Lukijat ottivat sarjan hyvin vastaan, joten myös päivittäissarjan säännöllinen tuotanto sai tästä alkunsa. Sanomalehtisarjan oikeudet siirtyivät yritysostojen myötä 1931 yritysjätille United Features Syndicate, jolla on edelleen oikeudet Tarzan-sanomalehtisarjoihin. Viimeinen päivittäissarja julkaistiin 29.7.1972, minkä jälkeen strippejä on kierrätetty uusintoina aina näihin päiviin saakka.

Fosterin näkemys viidakkosankarista loi perustan hänen jälkeensä sarjaa kuvittaneille. Sittemmin Prinssi Rohkean ansiosta sarjakuvahistorian saveen kättensä jäljet painanut Foster palasi vielä hetkeksi mainoskuvitusten pariin. Tästä syystä ensimmäisen sunnuntaisarjan, joka julkaistiin 15.3.1931, työsti Fosteria seurannut Rex Maxon (1892–1973).

Tyypillisesti Tarzan-sanomalehtisarjan kuvittaja oli myös sen käsikirjoittaja, mutta Maxon oli tässä suhteessa poikkeus, eikä hän sen enempää sovittanut kuin ideoinutkaan kuvittamiaan sarjoja. Maxonille sanomalehtisarjojen kuvittaminen viikon jokaiselle päivälle oli työlästä, ja hän sai kritiikkiä lukijoiden lisäksi myös Burroughsilta itseltään. Syksyn myötä Maxon väistyi Fosterin tieltä tämän palatessa sunnuntaisarjojen pariin vuoteen 1937 asti. Maxon sen sijaan jatkoi työtään päivittäissarjan ääressä aina vuoteen 1947, mikä tekee hänestä eniten sanomalehtisarjoja työstäneen kuvittajan.

Maxonin jälkeen määrällisesti eniten sanomalehtisarjoja tuottanut kuvittaja on John Celardo (s. 1918). Celardo aloitti työnsä ilmeisesti edeltäjänsä Bob Lubbersin (s. 1922) avustajana, mutta virallisesti hänen ensimmäinen päivittäissarjansa julkaistiin 18.1.1954, ja sunnuntaisarja seurasi kuukautta myöhemmin 28.2.1954.

Celardon näyttävimpiin töihin kuuluvat julkaisun Tarzan Suuri erikoisnumero 4/1973 (päivittäissarjat 7417–7499 ja 7501–7541, suom. Williams 1973) seikkailut. Celardon jälkeä esitettiin myös Tarzan-lehdessä koko 1970-luvun alkupuolen ajan aina vuoteen 1975 saakka. Valitettavasti näistä parhaimmiston, kuten seikkailun Tuomitun karmiva kosto (Tarzan 4/1974), kuvituksen latistaa taitamaton väritys.

Kuten Suuri erikoisnumero 4/1973 osoittaa, on Celardon kuvitus parhaimmillaan tunnelmallista ja kaunislinjaista. Heikoimmat seikkailuista, kuten Hullu kyklooppi (päivittäissarjat 5233–5287, suom. Tarzan 6/1974), eivät sen sijaan kestä lainkaan vertailua tämän parhaimmiston rinnalla. Celardoa usein myös kritisoitiin pelkistyneestä ja väsyneestä yleisjäljestä. Hän ei suinkaan ollut kuuro arvostelulle, vaan pyrki määrätietoisesti nostamaan kuvituksensa tasoa. Siitä huolimatta myös Celardon työrupeama muistetaan ensi sijassa mittavasta kestostaan, ja hänet sivuutetaan tärkeimpien Tarzan-kuvittajien yhteydessä.

Burne Hogarth


Kunnioitetuimpia Tarzan-kuvittajia oli 9.5.1937 julkaistusta sunnuntaisarjasta aloittanut Burne Hogarth (1911–1996), joka muistetaan eritoten yksityiskohtaisesta ja dramaattisesta kuvituksestaan. Hänen työnsä on visuaalisen loiston lisäksi helppo tunnistaa myös myöhemmin vakiintuneesta tavasta välttää puhekuplia. Hogarth ei 1940-luvun lopussa enää lainkaan rajannut tekstilaatikoita, vaan hän sijoitti tekstin siististi ruutujen reunoille.

Hogarthin kerrontatyylin kehityksen voi todeta vertaamalla hänen 1940-luvun alussa julkaistuja seikkailujaan viimeisiin, 1950-luvun taitteessa esitettyihin, tarinoihin. Ensimmäisestä edustava näyte on Sulttaanien sota (Suuri erikoisnumero 2/1972, Kustannus Oy Williams 1972), jälkimmäisestä Pagombain aarre (Tarzan Lahjakirja 1975, Kustannus Oy Williams 1974). Sulttaanien sodan kerronnassa on ollut jo alkujaan väkinäisyyttä, ja sanomalehtien sarjakuvasivuille tarkoitetun seikkailun siirtäminen sarjakuvalehteen on entisestään vahingoittanut sen sujuvuutta. Pagombain aarre on sen sijaan julkaistu koskemattomana, ja näin Hogarthin ratkaisut avautuvat sen sivuilla kokonaisvaltaisesti tarkasteltaviksi. Seikkailu kulkee pakottamatta eteenpäin muistuttaen kerrontatyylinsä ja dramaattisuutensa osalta mustavalkoelokuvien suuria klassikoita; julkaisun sivuilta välittyvä kokonaisvaikutelma on yhä edelleen lumoava.

Hogarthin Tarzan-kauden seikkailuja 1940-luvun alussa ja lopussa erottavat myös työsuhteen ehdot. Hogarth nimittäin päätti kautensa ensi kerran vuosikymmenen puolivälissä, koska hän oli tyytymätön työehtoihinsa, ja näin 25.11.1945 julkaistu sunnuntaisarja oli jäädä hänen viimeiseksi Tarzan-työkseen.

Irtiottonsa lisenssisarjasta Hogarth käytti hyväkseen luomalla oman Drago-sarjansa, jonka parista hänet kuitenkin houkuteltiin takaisin viidakon valtiaan seikkailuihin. Tässä yhteydessä hän neuvotteli itselleen entistä suuremmat valtuudet toteuttaa näkemystään myös käsikirjoituksen suhteen, mikä on keskeinen selittävä tekijä Hogarthin seikkailujen kehitystä arvioitaessa.

Hogarth jatkoi työtään 10.8.1947 julkaistusta sunnuntaisarjasta. Suomessa näitä välikauden jälkeen työstettyjä sarjoja on edellä mainitun lahjakirjan lisäksi julkaistu opuksessa Tarzan Jättikirja 2 (Kustannus Oy Williams 1972). Lopulta Hogarth jätti Tarzan-sanomalehtisarjan taakseen vuosikymmenen taitteessa keskittyäkseen omaan taidekouluunsa.

Tarinan kertominen ilman puhekuplia – jollaisia sarjat myös Fosterin aikaan olivat olleet – oli Hogarthin kohdalla erityisen onnistunut ratkaisu, sillä se toi tämän sarjakuvan pioneerin jäykkään kerrontaan sen kaipaamaa eloa. Hogarth kehitti omapäisen tyylin huippuunsa vuoteen 1950 mennessä, mutta palasi Tarzanin pariin vielä 1970-luvulla kahden toistasataasivuisen sarjakuvaromaanin voimin. Tarzan apinain kuningas (Tarzan of the Apes, 1972, suom. Williams 1973) ja Jungle Tales of Tarzan (1976) ovat hioutuneinta Hogarthia, mutta samalla ne ovat menettäneet osan menneiden vuosikymmenten alkuvoimaisuudesta. Kyseisiin julkaisuihin palataan vielä toistamiseen tämän artikkelisarjan toisessa osassa (ks. kappale "Tarzan Suomessa 1970-luvulla").

Russ Manning


Klassisen kauden Tarzan-taiteilijoista keskeisin on pehmeälinjaisen taiteensa ansiosta harrastajien suosioon noussut Russ Manning (1929–1981). Hänen ensimmäinen Tarzan-seikkailunsa Tarzan and the Horns of Kudu valmistui jo 1952, mutta se julkaistiin vasta 1954 lehdessä March of Comics 114. Seuraava julkaistiin 1956 sen numerossa 144. Dell Comics Tarzan-julkaisun kuvittajan pesti puolestaan kesti vuodet 1965–1969. Tällä välin hän kehitti taitonsa erityisesti sarjoissa Voittamattoman miekan veljekset (Brothers of the Spear), jota esitettiin Suomessa Tarzan-lehden kakkossarjana 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, ja Markos robottiajan sankari (Magnus Robot Fighter), jota julkaistiin Suomessa omana lehtenään vuosina 1975–1977.

Sanomalehtisarjoja Manning kirjoitti ja kuvitti vuodet 1968–1972, ja siten myös päivittäissarjojen viimeiseksi jäänyt strippi on hänen työtään. Manning jätti päivittäisseikkailut taakseen keskittyäkseen Euroopan markkinoille tuottamiinsa Burroughs-sovituksiin. Sunnuntaisarjoja hän kuitenkin jatkoi aina vuoteen 1979 saakka, jolloin hän siirtyi Star Wars -sanomalehtisarjan pariin. Manningin ura päättyi terveysongelmiin vuotta myöhemmin, ja hän menehtyi syöpään 1981.

Harrastajakunnan kunnioituksen Manning saavutti jo Tarzan-uurastuksensa alkutaipaleella paitsi taidoillaan ja kovalla työllä – erityisesti sunnuntaisarjat olivat vaativia, koska sanomalehdet saattoivat tilankäytöllisistä syistä johtuen esittää ruudut usein eri tavoin järjesteltynä – myös läheisellä suhteellaan Burroughsin alkuperäismateriaaliin. Toisin kuin monet leipääntyneet kollegansa, Manning oli aidosti innostunut työstään ja uskollinen Burroughsin alkuperäismateriaalia kohtaan.

Kaikkiaan Manning sovitti kymmenen yhdestätoista Burroughsin ensimmäisestä romaanista. Sanomalehtisarjojen tapauksessa juuri nämä hänen itse käsikirjoittamansa sovitukset olivat Tarzan-sarjakuvien laadullisen nousun aikaa, mikä näkyi myös taloudellisena menestyksenä. Tarzan-sarjakuvat ovat kuitenkin alkuperäisteosten menestykseen suhteutettuna painoarvoltaan lähinnä sivuviite sarjakuvan historiassa.

Manning liittyy keskeisesti Tarzan-sarjakuvien eri vaiheisiin, joten häneen palataan useasti tässä artikkelisarjassa. Kuvittajana ja käsikirjoittajana tunnustetun Manningin roolista muotoutui ajan myötä entistä keskeisempi paitsi kasvaneen työmäärän myös sen hallitsemiseksi palkatun avustajajoukon myötä. Näin Manning oli edennyt 1970-lukuun mennessä Tarzan-lehden vastaavaksi toimittajaksi sekä sen taiteelliseksi johtajaksi.

Manningin avustajista tärkeimmät olivat Michael "Mike" W. Royer (s. 1941) vuodesta 1966 lähtien ja elokuvajulisteistaan muistettu William "Bill" Stout (s. 1947) vuodesta 1971 alkaen. Royerin omista töistä on suomeksi julkaistu paitsi apinamiehen seikkailuja, myös Shokki-lehden kauhusarjoja.

Sunnuntaisarja siirtyi 1979 Manningin jälkeen Gil Kanen (1926–2000) vastuulle. Kanea enemmän kiitosta työrupeamastaan keräsi kuitenkin Mike Grell (s. 1947), jonka sunnuntaisarjat julkaistiin vuosien 1981–1983 aikana. Oikeuksienomistajan päähuomio oli kuitenkin jo 1970-luvulla siirtynyt Euroopan markkinoille, jonne myös Manning oli hakeutunut, joten sanomalehtiseikkailut jäivät vähemmän tunnettujen tekijöiden käsiin. Sarjoista valtasosan työsti Gray Morrow (1934–2001) vuosina 1983–2001 ohittaen sunnuntaisarjojen osalta Maxonin ennätyksen.

Viimeinen sunnuntaisarja julkaistiin 19.5.2002. Siitä lähtien ne ovat olleet päivittäissarjojen tavoin uusintoja, sikäli kuin niitä enää on sanomalehdissä julkaistu. Suomessa sunnuntaisarjoja on viimeksi koostettu Tarzan sunnuntaisarjat -kokoelmiin, jotka kattavat Manningin työt vuosilta 1968, 1969 ja 1970 (suom. Like 1997, 1998 ja 2006).

Dell Comics/Gold Key Comics -sarjat


Sanomalehtisarjoja koottiin yksiin kansiin jo 1930-luvulla, mutta lehtimuotoisia julkaisuja varten tuotettua uutta materiaalia esitettiin ensi kertaa Dell Comics -julkaisussa Four Color 134 vuonna 1947. Toisin kuin vähemmän tunnetut hahmot, apinoiden kuningas siirtyi omaan nimikkojulkaisuunsa esiinnyttyään vain kahdessa Four Color -lehden numerossa (Four Color 134 ja 161).

Dell Comics -nimen alla sarjaa julkaistiin vuosina 1948–1962 kaikkiaan 131 numeroa, mistä Gold Key Comics jatkoi vuoteen 1972 saakka. Lehden numerointi säilyi yhtenäisenä, koska nimenvaihdosta huolimatta kyse oli edelleen samasta Western Publishing -julkaisusta, jota sen koko elinkaaren aikana julkaistiin kaikkiaan 206 numeroa. Vastaavasti myös lehden tekijäkaarti säilyi entisellään, mutta lehti nimettiin vuonna 1963 (numerosta 138 lähtien) ensimmäistä romaania mukaillen muotoon Tarzan of the Apes. Suomessa lehti tunnettiin vuosia niin ikään muodossa Tarzan apinain kuningas.

Käytännössä koko Dell Comics/Gold Key Comics -kauden käsikirjoittajana toimi Gaylord DuBois (1899–1993). DuBoisin työparina ensimmäisestä Four Color -julkaisusta saakka oli Disneyn leivissä uransa aloittanut Jesse Marsh (1907–1966). Marsh siirtyi mediayhtiöstä 1948 Western Publishingin listoille omistautuakseen täysipainoisesti työlleen Tarzanin kuvittajana. Suomessa Marshin karkeaksi luonnehdittavaa, paksun viivan hallitsemaa tyyliä julkaistiin pitkälle 1970-luvun puolelle. Marsh taiteili sarjaa aina vuoteen 1965 saakka, kunnes hänen oli terveyssyistä jätettävä lehti Russ Manningin käsiin. Tietyllä tavoin tämä oli sopivaa, olihan juuri Marsh avittanut Manningia tämän uran alkutaipaleella.

Manning työskenteli Gold Key -sarjan parissa vuosina 1965–1969 (numerosta 154 alkaen), kunnes keskittyi sanomalehtisarjoihin. Suomessa Manningin kuvittamia seikkailuja julkaistiin runsaasti 1960-luvun lopulta lähtien niin Tarzan-lehdessä kuin myös albumien ja erikoisjulkaisujen sivuilla.

Korak – Tarzanin poika


Tarzan oli Gaylord DuBoisille vain leipätyö muiden joukossa, joten lehden sisältö säilyi muuttumattomana, vaikka käytännössä lehti olisi vaatinut uudistumista jo 1950-luvulla. Sarjakuvamarkkinoiden painopisteen siirtyessä dynaamisten supersankareiden seikkailuihin oli Gold Key -lehden suosio laskussa ja uudistusten tarve ilmeinen. Muutospaineita tasasi kuitenkin 1960-luvun alkupuolen Tarzan-huuma, jonka ansiosta Gold Key saattoi uudistuksiin tarttumisen sijaan lisätä tuotantoaan tuomalla lehtihyllylle oheisjulkaisun Korak, Son of Tarzan vuonna 1964.

Burroughsin kirjasarjassa Tarzan ja Jane avioituivat ja saivat pojan nimeltä Korak. Tämä varttui kirjojen sivuilla nuorukaiseksi ja vei lopulta vihille oman rakkaansa Meriamin (sarjakuvissa usein Miriam). Hollywoodissa jännite pääparin välillä tahdottiin säilyttää, eivätkä elokuvia mukaillen Tarzan ja Jane myöskään sarjakuvasivuilla olleet ensi alkuun avioituneet. Asiasta muodostui sangen vanhakantaisten moraalikäsitysten Yhdysvalloissa ongelmia, eikä Korak ollut ensi alkuun virallisesti edes sukua Tarzanille. Siten nuorukaista nimitettiin pojaksi sanan yleismerkityksessä "Boy" ei sukulaisuutta ilmentävällä sanalla "son". Seikkailuissa, kuten Buton vala (Tarzan 79, Dell 1956, suom. Tarzan 7/1973), on suomentajakin merkityseroa korostaakseen jättänyt ykskantaan koko sanan kääntämättä, jolloin kutsumanimeä "Boy" käytettiin erisnimenä. Kun Korak sai oman lehtensä, pojaksi nimittely lakkasi ensimmäisen numeron aloitussivulla Janen todetessa miehelleen, että heidän poikansa vastaa enää nimeen Korak.

Täysin johdonmukaisia eivät sankarien naissuhteet missään vaiheessa olleet, koska mm. tarinassa Tarzan ja pikkuväki (Tarzan 1–2/1969) Korak ja Miriam ovat naimisissa keskenään. Tämäkin yksityiskohta selittyy sillä, kuinka uskollisina tekijät ovat milloinkin alkuperäismateriaalin suhteen tahtoneet pitäytyä. Tarzan posti -kirjepalstalla (Tarzan 6/1974) asia selitettiin lukijoille siten, ettei sarjakuvia julkaistu kronologisessa järjestyksessä, mikä sekin teknisesti ottaen piti paikkansa.

Suomessa tarinoiden esittäminen poikkeavassa järjestyksessä alkupäräisnumeroihin nähden kummastutti lukijoita entisestään. Tarzan ja Jane avioituivat seikkailussa Tarzanin paluu (Tarzan 156, Gold Key 1966, suom. Tarzan 7/1967 ja 11/1976), mutta vanhempia seikkailuja esitettiin tämän tästä. Toimitus selitti ristiriitaa lukijapalstalla (Tarzan 4/1975) siten, että "Boy" ja Korak olivat kaksi eri henkilöä – ensimmäinen oli Tarzanin poika -elokuvaa (Tarzan Finds a Son, 1939) mukaillen lentokoneen syöksystä selviytynyt orpo, jonka Tarzan otti huostaansa.

Gold Keyn Korak-lehteä julkaistiin aina vuoteen 1972 saakka ja sitä kirjoitti pääsarjan tavoin DuBois. Yhteensä 45 numeron mittaisen sarjan ensimmäiset numerot kuvitti Manning ja hänen jälkeensä sen parissa jatkoi Dan Spiegle (s. 1920). Suomessa Spieglen töitä julkaistiin myös Markos robottiajan sankari -lehdessä.

Suomessa Korak seikkaili Tarzanin poika -lehdessä vuosina 1969–1981, mutta väliaikaisesti vuodet 1977–1978 lehti oli alkuperäisjulkaisun tavoin Korak. Isänsä tavoin Korak seikkaili oman lehtensä lisäksi lukuisissa pahvikantisissa erikoisjulkaisuissa. Sen sijaan Tarzan-albumien määrän kasvaessa vuosien saatossa kymmeniin jäi Korak niistä paitsi. Säännön vahvistavat poikkeukset ovat kaksi Suuralbumia 1980-luvun alussa.

Uudistuspaineet 1960-luvulla


DuBoisin ja Manningin käynnistämä Korak-lehti ohjattiin lähemmäs Burroughsin romaaneja, mikä vauhditti myyntiä ja houkutti Burroughsin tarinoiden ystäviä lehden pariin. Tämän olisi pitänyt antaa kustantajalle riittävä signaali sen suhteen, että lukijat tahtoivat Burroughsin Tarzan-materiaalia, eivät mitä tahansa viidakkoon sijoittuvaa seikkailusarjaa.

Osaltaan toimituksen täydellisestä kyvyttömyydestä uudistaa julkaisujaan kuvaa, että toinen Burroughs-hahmo John Carter palasi lehtihyllyille 1964 Jesse Marshin ikivanhojen Four Color -tarinoiden voimin. Ryhtiliike tapahtui vasta ulkoisen paineen seurauksena; Western Publishing sai odottamatta kilpailijan.

Lukuisten piraattiversioiden täyttäessä 1960-luvun alkupuolella markkinat erehtyivät käytettyjen kirjojen kauppiaat Jack Biblo ja Jack Mannen olettaessaan Tarzanin siirtyneen ns. public domain -käytön piiriin. Kaksikko perusti Burrohgs-materiaalia julkaisseen kustantamon Canaveral Press. Saman väärinkäsityksen vallassa toimi myös Charlton Comics, joka tuotti tekijöiden Pat Masulli, Sam Glanzman ja Joe Gill toimesta sarjakuvaversiot kolmesta Tarzanin viidakkoseikkailuja -romaanin sisältämästä kahdestatoista lyhyttarinasta. Seikkailut Capture of Tarzan, The Fight for the Balu ja Tarzan's Way of Life julkaistiin lehdessä Jungle Tales of Tarzan vuosina 1964–1965.

Kun oikeuksienomistaja oli selvittänyt asioiden todellisen laidan, Charlton Comics oli pakotettu lopettamaan Tarzan-seikkailujen julkaisemisen. Episodin vuoksi Gold Key oli kuitenkin joutunut epäedulliseen valoon, kun harrastajakunta oli ottanut kilpailevan julkaisun myönteisesti vastaan. Kilpailuasetelmaa oli ruokkinut myös ensimmäinen Charlton Comics -lehden pääkirjoitus, jossa Gold Key -julkaisu haastettiin avoimesti. Tapahtunut ravisteli viimein Western Publishing -kustantamoa, ja Tarzan-julkaisuja ryhdyttiin uudistamaan määrätietoisesti, mikä lukijoiden iloksi tarkoitti tukeutumista kirjojen tarjoamaan pohjamateriaaliin.

Korak-sarjakuvan lähentäminen entisestään Burroughsin alkuperäistöiden mukaisiksi sai positiivista vastakaikua lukijoilta, minkä lisäksi uudistukset ulotettiin myös pääsarjaan. Tarzan-lehti annettiin sitä kuvittaneen Manningin käsiin 1965, ja Manning nosti Burroughs-materiaalille uskollisine sovituksineen lehden myyntiä.

Manning päätti työrupeamansa lehden parissa oikeuksienomistajan tarjotessa hänelle sanomalehtien päivittäissarjaa, minkä hän puolestaan jätti taakseen keskittyäkseen Euroopan markkinoille suunnattujen albumijulkaisujen työstämiseen. Lyhyen aikaa päivittäissarjojen aloittamisen jälkeen hänelle vastuutettiin myös sunnuntaisarja, jonka kuvittajana hän jatkoi aina Tarzan-kautensa päätökseen 1979.

DC Comics -sarjat 1970-luvulla


Oikeuksienomistaja harkitsi oman kustannustoiminnan käynnistämistä 1970-luvun taitteessa, sehän jo ennestään vastasi sanomalehdissä julkaistusta materiaalista. Käytännössä Edgar Rice Burroughs Inc. vastasi lisenssinhallinnasta, mikä tarkoitti mm. sopimusneuvotteluja yhteistyökumppanien kanssa ja tuotetun materiaalin tarkastuksen siten, että sarjakuvat noudattivat lisenssin määrittelemiä sääntöjä.

Kustannustoiminta Yhdysvaltojen sarjakuvamarkkinoilla erosi kuitenkin merkittävästi muusta kustannusalasta, koska menestyminen vielä 1970-luvulla vaati pääsyä lehtihyllyille. Tämä oli käytännössä mahdotonta, sillä markkinoita hallitsevat kustantajat pystyivät tehokkaasti tukahduttamaan uudet toimijat.

Oikeudenomistaja siirsi Burroughs-lisenssit Western Publishingin käsistä DC Comics -kustannusjätin haltuun 1972. DC jatkoi Tarzan-lehden julkaisua numerosta 207 alkaen, ja ensimmäinen DC-kauden Korak oli puolestaan numero 46. John Carter -seikkailuihin keskittynyt Weird Worlds oli kolmas Burroughs-materiaalia sisältänyt lehti.

DC-kauden seikkailuista vastasi pääosin maineikas Joe Kubert (s. 1926), joka sovitti sarjakuviksi Burroughsin kirjat Tarzan apinain kuningas (Tarzan of the Apes, Tarzan 207–210, suom. Suuri erikoisnumero 1/1974, Williams 1973), Tarzanin viidakkoseikkailuja (Jungle Tales of Tarzan, Tarzan 212–214, suom. Suuri erikoisnumero 2/1975, Williams 1975), Tarzanin paluu (The Return of Tarzan, Tarzan 219–223, suom. Tarzan Keräilykirja 1978, Atlantic-Kustannus Oy 1978), Tarzan ja leijonamies (Tarzan and the Lion Man, Tarzan 231–234) ja Tarzan ja haaksirikkoiset (Tarzan and the Castaways, Tarzan 240–243, suom. Tarzan 9–11/1977). Sovitukset olivat varsin uskollisia alkuperäismateriaalia kohtaan, mikä oli aina ollut Burroughsin fanikunnan hyväksynnän kannalta keskeinen tekijä. Korak sen sijaan oli muiden tekijöiden käsissä fantasiasävytteinen seikkailusarja.

Kubert seisoi taiteellisesti itse luomallaan perustuksella, mutta kunnioitti edeltäjistään erityisesti Burne Hogarthin kautta. Tämän hän osoitti numerossa 211 (suom. Egmont 2006), joka on suora kunnianosoitus Hogarthin Tarzan-töille. Korak-kuvittajista erityishuomion ansaitsee Alex Niño (s. 1940), jonka taiteilemat seikkailut esitettiin Suomessa julkaisussa Korak Suuri erikoisnumero 2/1975 (Williams 1975).

Toimituksellisesti ja taiteellisesti DC:n pääsarja oli korkeatasoinen, mutta sen sankari ei sopinut enää ajan henkeen. Sarjojen menestys ei vastannut niihin kohdistettuja panostuksia. Osana mukauttamistoimenpiteitä DC päätti Burroughs-materiaalin julkaisun Weird Worlds -lehdessä. Korak nimettiin uudelleen, mutta Tarzan Family – joka alkoi numerosta 60 vuonna 1975 – päättyi sekin vuotta myöhemmin numeroon 66. Lopulta DC-kausi päättyi Tarzan-lehden numeroon 258 vuonna 1977. Ilman Kubertin panosta lehti oli vajonnut nopeasti kannattavuusrajan alle ja sen viimeiset kaksi numeroa koostettiin kierrätysmateriaalista.

Oma perintönsä DC-kauden sarjakuvista jäi eloon Euroopassa, koska Kubertin Tarzan toimi esikuvana erityisesti espanjalaiskuvittajille.

Marvel-sarjat 1970-luvulla


Käytännön syistä oikeuksienomistaja valitsi Yhdysvalloissa uudeksi yhteistyökumppaniksi Marvelin, joka julkaisi Tarzan- ja John Carter -lehtiä vuosina 1977–1979 aloittaen sarjojensa numeroinnin ykkösestä. Korak-seikkailuja ei Marvel-kauden aikana tuotettu lainkaan, mutta hahmo esiintyi Tarzanin sivuilla. Suomessa Marvel-kauden John Carter -seikkailut saivat alaotsikon "avaruuden Tarzan".

Tarzan-lehteä työstivät Conan-sarjakuvistaan Suomessakin tunnetut tekijät, käsikirjoittaja Roy Thomas (s. 1940) ja kuvittaja John Buscema (1927–2002). Tekijöiden taustasta johtuen sarjassa oli myös hyvin Conan-henkinen pohjavire.

Burroghsin seikkailuista Marvel-kaudella sovitettiin kirjat Tarzan ja Oparin aarteet (Tarzan and the Jewels of Opar, Tarzan 1–11) ja Tarzanin viidakkoseikkailuja (Jungle Tales of Tarzan, Tarzan 9, 12–14 ja Annual 1). Suomessa Marvel-sarjat julkaistiin vuoden 1978 numeroissa.

Visuaalisesti sarja oli laadukas, mutta Thomasin kirjoittamat tarinat ottivat liiaksi erivapauksia Burroughsin alkuperäismateriaalin suhteen miellyttääkseen fanikuntaa. Marvelille Burroughs-lisenssit eivät kuitenkaan olleet merkittäviä, sillä yritys oli markkinajohtaja oman tuotantonsa voimin. Lisäksi yritys oli 1970-luvun alusta saakka julkaissut menestynyttä Robert E. Howard -lisenssisarjaa Conan, mikä vetosi osin samaan lukijapohjaan kuin Tarzan. Kaiken tämän päälle sillä oli myös oma Tarzan-kopionsa Ka-zar. Näin Burroughs-lisenssit sopivat huonosti Marvelin palettiin, eikä lehteä säilytetty julkaisuohjelmassa.

Kaikkiaan Marvel-kaudella julkaistiin 29 numeroa ja kolme Annual-julkaisua. Marvelin luovuttua lisensseistään 1979 John Carter katosi sarjakuvan historiaan, kunnes Dynamite Entertainment 2010 – ennakoiden vuodelle 2012 kaavailtua elokuvaa – otti sen julkaisuohjelmaansa.

Marvel-kausi sai vielä jälkinäytöksensä elokuvan Greystoke: Legenda Tarzanista, apinain kuninkaasta (Greystoke: The Legend of Tarzan, Lord of the Apes, 1984) yhteydessä, kun Marvel tuotti siitä sarjakuvasovituksen (Marvel Super Special, 1983, suom. Tarzan albumi: Lordi Greystoke, Lehtimiehet Yhtymä 1984). Sen toteuttivat Mark Evanier (s. 1952) ja Sharman DiVono elokuvakäsikirjoituksen pohjalta. Evanier oli tehnyt jo Gold Key -kaudella yhteistyötä albumin kuvittaneen Dan Spieglen kanssa.

Tuotannon siirtyminen Eurooppaan


Viidakkoseikkailut olivat 1970-luvulla yhdysvaltalaislukijoiden mielestä auttamatta vanhanaikaisia, eikä oikeuksienomistaja nähnyt mahdollisuutta oman kustannustoiminnan käynnistämiseen. Euroopan sarjakuva-albumien hallitsemilla markkinoilla analogia kirjojen kustantamiseen oli kuitenkin pätevä.

Uusien päivittäissarjojen tuottaminen sanomalehtiin oli päättynyt 1972, kun Russ Manning oli tarttunut hänelle tarjottuun haasteeseen; hän työsti kaikkiaan neljän Burroughs-romaanin sarjakuvasovitukset Euroopan markkinoille. Nämä Manningin sovitukset olivat taitekohta Tarzan-sarjakuvien historiassa, koska tuotannon painopiste liikahti ensi kerran Euroopan suuntaan. Kun uusien yhteistyökumppaneiden toiminta ei täyttänyt odotuksia, laajentui toiminta vanhalla mantereella ennen kuin viimeiset yhdysvaltalaisjulkaisut olivat kuluttajien ulottuvilla.

Tarzan siis heilautti itsensä vaivatta Atlantin ylitse jo 1970-luvulla, mutta apinamiehen kotimaassa ei eurooppalaista tuotantoa edelleenkään tunneta. Tätä pimentoon jäänyttä julkaisuhistoriaa Euroopassa ja Suomessa kartoitetaan artikkelisarjan jälkimmäisessä osassa: Tarzan – viidakon valtias 2/2.


Kuvat © Edgar Rice Burroughs Inc.


Tutustu listaan Suomessa ilmestyneistä Tarzan- ja Tarzanin poika -julkaisuista.

Keskustele Tarzan- ja Korak-sarjakuvista tai muista viidakkoseikkailuista Kvaakissa.

Tekstissä esitettyjen kuvien, tuotemerkkien ja hahmojen tekijänoikeudet kuuluvat haltijoilleen. Itse tekstin tekijänoikeudet ja -vastuut kuuluvat kirjoittajalle. Tekstiä lainatessa pyydämme ilmoittamaan vähintään kirjoittajan ja palvelun nimen, online-lainauksissa myös linkin palveluun tai suoraan tähän tekstiin.

Bookmark and Share

Mainos:

Yhteistyössä:




© Copyright Kvaak.fi - sarjakuvaportaali