Piippu huulessa on kokoelma rakastettavan Hemmo Paskiaisen ja hänen lämminhenkisen perheensä seikkailuja vuosilta 1989-1990. Sarjakuvat ovat ilmestyneet aiemmin Pahkasiassa, Pahkasian sarjakuvalehti Potsissa, ja ajat sitten loppuunmyydyssä Hemmo-albumissa Kyy. Alun perin mustavalkoiset tarinat on väritetty tätä kokoelmaa varten hailakan murretulla väripaletilla. Hemmo Paskiaisen värimaailmaa voisi luonnehtia lupaavan pask(i)aiseksi.
Alussa, kun Walt Disney loi taivaan ja maan, kuului käsky että koko maailman perhesarjat on neljästä palasta ylös pantava. Ensimmäisenä päivänä syntyi impulsiivinen, lapsenomainen perheenpää Armas Paskiainen, joka ei ollut millään tavalla vanhemmalta vaadittavalla tasolla, ja Luoja näki että se on hyvä. Toisena päivänä luotiin perheenpäälle poika, pohjimmiltaan hyväntahtoinen mutta rasavilli Hemmo, ja Luoja näki että se on hyvä. Kolmantena päivänä luotiin hänelle kaksi veljeä, mutta Paskiaisen luoja katsoi parhaaksi olla nimittämättä heitä sen paremmin Hupuksi ja Lupuksi kuin Lisaksi ja Maggieksi. Hän antoi lopuille pojille nimet Löka ja Stegu ja sijoitti heidät naapuruston kasvattiperheisiin, koska lasten parasta pitää ajatella. Ja Luoja näki, että se oli hyvä.
 |
|
Vastuullinen vanhempi pyrkii opastamaan jälkikasvua rahankäytössä.
|
Sarjan vanhetessa sen päähenkilö usein vaihtuu toiseen. Simpsonit, Tenavat ja jopa Tintti ovat tästä klassisia esimerkkejä. 1990-luvun vaihteen Hemmo Paskiaisista olisi odottanut, että sarjan nimihahmo esiintyisi merkitsevämmässä roolissa kuin nykyään. Piippu huulessa tuottaa tässä suhteessa yllätyksen. Siitä ilmenee, kuinka Hemmo kavereineen alkoi pudota statistin osaan jo heti kättelyssä 1990-luvun vaihteessa. Vetävimmistä käänteistä vastaa yksinoikeudella monumentaalinen kasvattaja, häikäisevä esikuva ja yhteiskunnan tukipilari Armas Paskiainen. Parikymmentä vuotta vanhojen tarinoiden näyttämönä on usein vielä perheyhteisö. Viimevuotisessa Armas Special Specialissa sekin putosi kokonaan pois kuvasta.
 |
|
Isiemme sankariteot ja uhrivalmius elähdyttävät kansakuntamme nuorisoa.
|
Ajan kulumisen armottomuus ilmenee myös Paskiaisten ulkomuodosta. Parikymmentä vuotta sitten hahmot olivat suorastaan pyöreitä verrattuna nykyiseen Armas Paskiaiseen, jonka jo ennestään edustava nokka on alkanut muistuttaa pituudeltaan ja kapeudeltaan yhä enemmän käärmettä tai tiettyä ruumiinuloketta. Kirjallinen lorutus; kapulakielellä, sian- ja saksalla leikkiminen on näissä tarinoissa ihmeen tuoreen tuntuista.
 |
|
Tiedotusvälineet tarjoavat arvokasta informaatiota kunkinhetkisestä maailman tilasta.
|
Paskiaisten anti-perhesarja ei ole parodia. Se olisi aivan liian yksinkertaista. Paskiaisten maailma on aivan liian odottamaton ja vapaasti virtaava sellaiseen. Se ei sitoudu mihinkään kaavaan, ei myöskään rikkomaan mitään kaavaa, eikä edes itseensä, sillä tarina “Hemmo ja pahat pojat” on piirretty muista poiketen amerikkalaista realistista tyyliä tavoitellen. Ovijuttu “Kenties”, jossa Armas Paskiainen käyttää neljä sivua päästäkseen poikien ovesta sisään, ponnistaa spedemäisistä lähtökohdistaan suorastaan mr.beanimäisiin ulottuvuuksiin. Kirjallinen parodikko viittaisi tässä yhteydessä Kolmeen pieneen porsaaseen, Ave Koskela ei. He rakentavat jutun kiihdyttämällä sitä kohti äärimmäistä absurdiutta.
 |
|
Kohteliaisuus ja huomaavaisuus on toimivan naapurisovun edellytys. Ja pitkät kädet.
|
Jos lukijalla on jotakin odotuksia tarinan kulusta, ne kannattaa oitis pettää, pettää, ja pettää vielä kolmannenkin kerran. Mitään niin hillitöntä ei suomalainen sarjakuva eikä kirjallisuus tunne kuin Armas Paskiaisen sotasankarina nimitarinassa “Piippu huulessa”. Kun vihollisen konekivääripesäke ei muuten kukistu, A.Paskiainen ottaa kasapanoksen kainaloonsa ja kuljettaa sen kävellen vihollisen luokse. “Voisittekohan pidellä tätä hetkisen.” “Kyllä se sopii, ojentakaa vain tänne.” Mutta tämä olisi vasta parodiaa, eikä sellainen riitä mihinkään. Niinpä A.Paskiainen ottaa seuraavaksi lapion, astelee ylityökorvauksesta ja matkakuluista marmattaen takaisin vihollisen pesäkkeeseen, ja ryhtyy kaivamaan maata konekiväärimiesten jalkojen alta. “Homma hoidettu, herra kenraali. KK-pesäke poistettu ja tilalle kaivettu maauimala!”
 |
|
Vanhemmalla on tilaisuus tyydyttää nuorison tiedonjanoa arvokkailla opetuksilla ja elämänkokemuksen vahvistamilla viisauksilla.
|
Nykypäivänä satunnainenkin lukija tietää täsmälleen etukäteen, kuinka tavanomaisen huumorisarjan juoni etenee. Jos lukija vaivautuu edes lukemaan jutun loppuun, hän tekee sen pelkästään tarkistaakseen, onko kirjoittaja päätynyt samaan loppuratkaisuun. Hemmo Paskiaista lukiessa sellainen on mahdotonta. Voi olla varma vain siitä, että jokainen uusi käänne on kaikkein odottamattomin. Myös silloin – ja nimen & omaan juuri silloin – kun odottamattomuutena esitetään täydellisin itsestäänselvyys. “Herra Paskiainen, miksi käytätte juuri tuota kahvimerkkiä?” “Ai tätäkö? Koska se on niin vitun hyvää!”
 |
Hemmo Paskiainen saattaa olla ainoa Pahkasian sarjakuva, joka olisi voinut ilmestyä alkuperäisessä amerikkalaisessa MAD-lehdessä sen huippukautena. Käytännössä sekin olisi ollut mahdotonta. MAD oli aikansa Voima-lehti, ikävien ja totisten piilokonservatiivien pitkästyttävän vakava muka-vaihtoehtojulkaisu kaikkine vastamainoksineen, joissa vastustettiin sormi pystyssä tupakkaa, saasteita ja Nixonia ikään kuin kyseessä olisi radikaalikin mielipide. Ei Hemmo Paskiaisella olisi ollut mitään tekemistä sellaisessa Vartiotorni-lehdessä. Pahkasian loppumisen jälkeen ei missään muussakaan lehdessä.
Piippu huulessa
Tekijä Ave Koskela
Kustantaja Zum Teufel
Painopaikka InPrint, Riika 2010
Sid., 160 sivua
Ovh 24,00 euroa
ISBN: 978-952-5754-19-3
© 2010 Ave Koskela
www.hemmopaskiainen.fi
Keskustele Hemmo Paskiaisesta Kvaakissa.