Arvostelut | Teksti: Jukka Laine | Julkaistu: 19.03.2010 klo 09:13:28 | Luettu: 3117 kertaa

40 vuotta Taskareita

Aku Ankan taskukirjaa
, eli tuttavallisesti Taskaria, voidaan syystäkin pitää menestystarinana. Ne keikkuvat vuodesta toiseen myydyimpien sarjakuvien listojen kärjessä. Taskareiden yhteenlasketut myyntiluvut ovat kymmeniä miljoonia.

40-vuotista taivalta juhlitaan nyt kovakantisella Taskarin Juhlakirjalla, jonka tekijöinä ovat vuosien mittaan parhaat kirjoittajat ja piirtäjät vanhoista mestareista nykysuosikeihin.

Taskarin juhlakirja
Toimitus Anna Kastari, Riku Perälä, Kati Valli, Ville Viitanen ja Mika Äärilä
Käännös Anu Partanen, Elina Norrman, Kirsi Ahonen, Maria Erämaja ja Ville Keynäs
Esipuhe Timo Ronkainen
Ulkoasu ja taitto Raimo Hyvönen
Kansi Giorgio Cavazzano
Julkaisija Sanoma Magazines Finland
Painopaikka WS Bookwell, Porvoo, 2010
B5, kovakantinen, 344 sivua
Hinta 29 euroa
ISBN 978-951-32-2881-1
© DISNEY

Aku Ankan taskukirja on ollut merkittävä ilmiö suomalaisessa sarjakuvassa heti alusta asti, vuodesta 1970. Jo usealla sukupolvella on Taskareista nostalgisia muistoja, ja keräily jatkuu innokkaana. Italialaistuotantoisilla sarjakuvilla alkuperäismaan huumorintaju ja mentaliteetti näkyy aivan eri tavalla kuin alunperin amerikkalaisperäisessä viikottaisessa Aku Ankka -lehdessä, jonka suosio on vieläkin vaikuttavampi nimenomaan Suomessa.

256-sivuiset Taskarit lähtivät aluksi liikkeelle nykyistä harvempaan tahtiin neljästi vuodessa, vuonna 1979 tahti kiihtyi kuuteen ja 1985 kahdeksaan numeroon vuodessa. Nykyinen kuukausittainen julkaisutahti alkoi jo 20 vuotta sitten vuonna 1990. Tuplanumerot alkoivat vuonna 1994, ja Taskareista on kaksi vuodessa tuplia. Syksyllä on tiedossa ensimmäinen triplanumero.

Lisäksi on saatu satasivuinen Roope-setä-lehti vuodesta 1978 alkaen, ja nyttemmin harvempaan tahtiin ilmestyvät teema- ja minitaskarit.

Taskarin suosio perustuu tietysti tuttuihin hahmoihin, mutta myös hyvään saatavuuteen. Niitähän saa joka marketista ja asemankioskista. Näihin saatavuuskysymyksiin perustuen Taskarit jopa dominoivat Suomen sarjakuvakenttää. Monia muita sarjakuvakirjoja ei enää saa kuin kirjakaupoista ja erikoisliikkeistä.

Mutta tarkastellaanpa tämän Juhlakirjan sisältöä, joka on yhdeksän eri-ikäistä sarjakuvatarinaa ja esipuhe.

Taskarimaita, joihin jäljempänä viitataan, ovat Suomen lisäksi Ruotsi, Norja, Tanska ja Saksa.

Tulvasta toimeen

Kaimakset Giorgio Pezzin ja Giorgio Cavazzano ovat tehneet tarinan, jonka alku tuo mieleen Carl Barksin kymmensivuisen tarinan Akusta sateentekijänä, jossa siinäkin saadaan sade kulkemaan tasan aidan vierestä. Siihen yhtäläisyydet loppuvatkin. Roope Ankka ja Kroisos Pennonen omistavat seudun ainoat melonipellot, ja ovat siis toistensa kilpailijoita. Roopen tutkija kehittää sadepulverin, Kroisos tahtoo sen haltuunsa, mutta Karhukoplakin kuulee asiasta.

Sarja poikkeaa hieman Roopen ja Kroisoksen kymmenistä, ellei sadoista keskinäisen kähinän sarjoista, koska mukana on kolmas osapuoli eli Karhukopla. Muuten aika tavanomainen ja kliseinen aikansa sarja. Pelle Pelotontakin tarvitaan ennenkuin sarja saa päätöksensä, mutta miksei Pelle voinut olla alunperinkin sadejauheen keksijä? Ei loogista selitystä. 34-sivuinen sarja on vuodelta 1978 eikä sitä ole ennen julkaistu suomeksi. Muissa taskarimaissa ilmestyi vuonna 1997 Roopen juhlavuoden tuplateemataskari, jossa tämä tuli. Muita sen sarjoja on julkaistu viime vuosina suomalaisessa Roope-setä-lehdessä. Cavazzanon nykytyyliä voi taas tarkastella tämän opuksen etu- ja takakannesta.

Outoa menoa Uusikylässä

Tuoreempaa italialaista Mikki Hiirtä ovat tehneet kirjoittaja Casty ja piirtäjä Massimo de Vita. Sarja on vuodelta 2003 ja sekin on uusi tuttavuus suomalaisille lukijoille, eikä muissa taskarimaissa sitä vielä ole nähtykään. Mikin ystävä Pekka Pultti kutsuu Mikin ja Hessun tutkimaan autotallinsa katoamista Pekan itsensä suunnittelemaan Uusikylän lähiöön. Käy pian ilmi, että autotallin katoamiseen liittyy paljon muutakin, ja se muu on taikuutta...

Paljon kehutun Castyn erinomaisuus ei ole minulle täysin valjennut, mutta eipä tämä moderni ja luonnonsuojelullinen satu yhtään hassumpi ole. Tarina pysyy näennäisestä päättömyydestään huolimatta hyvin kasassa ja De Vita piirtää varmalla nykytyylillään 32 sivua.

Kenelle käki kukkuu

Vuodelta 1967 on Gian Giacomo Dalmasson kirjoittama ja Luciano Bottaron piirtämä 28 sivun mittainen ankkasarja, joka on jälleen uusi tuttavuus eikä tätäkään ole ennen nähty Italian ulkopuolella. Karhukoplan konnat ovat jälleen Roopen rahojen perässä, ja avukseen he saavat Velmu Viurusilmän, joka tuntuu olevan tässä eri roolissa kuin normaalisti. Ei Velmu muistaakseni ole ennen tehnyt kepposia, vaan on ollut totinen tiedemies.

Ennennäkemätön Bottaron työ ilahduttaa aina, vaikkei tämä hänen parhaitaan olekaan. Velmu Viurusilmää hän ei tainnut kovin usein piirtääkään. Löytyisiköhän vielä julkaistavaksi Bottaron Mikkejä, niissä hän oli parhaimmillaan.

Ja väkivaltaa piisaa, kohteena Karhukoplan konnat, jotka ensin hakkaavat toisiaan, sitten mätkii Velmu ja hypnoosin ansiosta Akukin. Ja olipa mielenkiintoista, että loppuruudussa Aku jahtaa Roopea ryhmysauvan kanssa. Yleensä se on näissä vanhoissa toisin päin.

Mikki Hiiri ja harhanäyt

56-sivuisen tarinan on kirjoittanut Silvano Mezzavilla, joka onkin onnistunut saamaan aikaan vauhdikkaan ja jännittävän trillerin. Mikin saama kirje Linda-tädiltä vihjaa että Hitchcockin jalanjäljillä mennään taas. Useimmat varmaan muistavat tädin klassikkotarinasta Mikki ja irokeesikaulanauha, ja piirtäjä on sama: Taskareiden mestari Romano Scarpa. Hän ei petä, vaikka suurimmat klassikkonsa mestari teki jo kauan ennen tätä.

Ennalta-arvattavuudestaan huolimatta sarja vilisee riemastuttavia yksityiskohtia sekä johtolankoja, ja jännityskin säilyy. Jostakin elokuvastahan tämän idea on kotoisin. Muistaisi vain mistä. Vakihahmoista ovat mukana vain poliisimestari Sisu ja etsivä Kaasi. Hessun puuttumisella on ilmeisesti haluttu korostaa että nyt on totinen jännäri kyseessä, vaikka ei tästä huumoriakaan puutu. Ja alun konnien takaa-ajo on erinomainen toimintakohtaus. Tämä on julkaistu muiden maiden taskareissa, mutta suomeksi on jälleen kyseessä ensijulkaisu vuodelta 1997. Silti kyseessä on kirjan paras, ja varmaankin sekä keräilijöitä että faneja eniten kiinnostava kokonaisuus.

Ankkakuninkaan aarteet

Seuraavana vuorossa on 37 sivun mittainen humoristinen aarteenetsintäseikkailu vuodelta 1994, jonka ovat laatineet Nino Russo ja Andrea Freccero. Piirtäjä Freccero tunnetaan yksityiskohtaisesta tyylistään, joka ei pääse koskaan oikeuksiinsa pienessä taskukoossa, siksi hänen parhaista töistään olisi hyvä saada oma kirja Ankantekijät-sarjaankin. Vaikka onhan vuonna 1968 syntyneeltä ankantekijältä lupa odottaa vielä hyviä sarjoja tulevaisuudessakin.

Eihän Freccero mikään Don Rosa ole, siinä mielessä että kaikki ruudut tungettaisiin täyteen pientä piperrystä, mutta onhan niihin esim. Benito Jacovittilta tuttuja hullunkurisia hölmöyksiä piilotettu, ei tosin yhtä paljoa.

Juttu lähtee liikkeelle kun Roope antaa Pellelle toimeksiannon keksiä laite, jolla voi kuunnella tuhansien vuosien takaista puhetta. Tässä käytettävä kasettimalli on kertakäyttöinen ja hieman hinnakas, joten Roopen tuntien sitä on käytettävä säästeliäästi. Russo repii paljon huumoria Roopen saituudesta, ja siitä kun Taavi Ankka ei osaa keksittyä olennaiseen, eli rikkauksien etsintään. Historioitsijan osassa tällä kertaa vieraileva Taavi kun on kiinnostunut mieluummin 2000 vuoden takaisen rahvaan elämästä ja tavoista kuin kuninkaasta. Konnia sarjassa ei ole, mutta vaarallisia ansoja runsain mitoin. Sarja on ilmestynyt pienessä koossa Aku Ankan Taskukirjan numerossa 178.

Ziviztyksen valo

Huumorin puolelle menee vielä vankemmin Tito Faracin ja Silvia Zichen veijarimainen rikostarina, jossa yllättäen on pääosassa Musta Pekka, ja uskolliset toverinsa Hertta sekä Jeri ovat mukana. Tarinan outo nimi viittaa jalokiveen, joka on konnien kiikarissa. Asetelmasta tulevat mieleen Donald E. Westlaken Dortmunder-kirjat, joskin onhan huono-onnisia varkaita seikkaillut Disney-sarjakuvissa ennenkin, esim. Karhukoplan omissa seikkailuissa jo kauan. Pekan verivihollinen ja yleensä pääroolissa hallitseva Mikki Hiiri tekee vain lyhyen visiitin, seuranaan Minni. Zichellä on ärsyttävä tapa väännellä hahmojen ilmeitä näille epätyypillisiin muotoihin, mutta eivät ne näin hauskaa sarjaa pilaa, kun Ziche on muuten hyvä piirtäjä.

28 sivun sarja vuodelta 2007 on kirjan tuorein, eikä ollut ehtinyt taskarimaiden julkaisuohjelmaan aikaisemmin.

Taikaviitta ja ryöstöverotus

Taskarin Juhlakirja ei olisi juhlakirja ilman Taikaviittaa. Uusintana Taskukirja 166:sta julkaistava 43-sivuinen sarja parodioi verotusta, ja vääntää lapsille rautalankaa käyttäen mitä se on. Se on sitä, että pormestari saa uudet mahonkihuonekalut ja kristallikruunut. Tarina lienee valittu uusittavaksi ajankohtaisuutensa vuoksi. Veronkerääjien nimiä on päivitetty, mutta 90-luvulla rautaisimmat veroasiantuntijat olivat Raaka-Rami Sailastaja, Asko Ehonkiskuri ja Viiro Iinanen. Uudet nimet ovat köpöjä eikä niissä ole mitään hauskaa.

Veronkantoa yrittää myös juhlakirjassa hyvin edustettu Karhukopla, mutta suurimpana konnana esitetään pormestari virkamiehistöineen, ja näille ei Taikaviittakaan voi mtään. Opettavaista.

Sarjan laativat Giorgio Pezzin ja Corrido Mastantuono vuonna 1993. Taskarissa julkaistu versio oli sivun lyhyempi.

Kurpitsatilan kummitukset

Kirjan vanhin tarina on 40 sivua pitkä, ja Gian Giacomo Dalmasso sekä Giovan Battista Carpi ovat sen tekijät. Sarja on julkaistu suomeksi jo varhaisessa Taskarissa numero 3, nimellä Mikki ja Kurpitsamaan kummitus. Sarja on käännetty uudelleen, Aatusta ja Eetusta on tullut Onni ja Into Härkä, ja Taskarienkin lukijoiden suosikkikonna on saanut oikean nimensä takaisin. Nimeä ei kannata tässä paljastaa, ettei jännitys mene.

Kohtaus Helunan enojen kuolemasta takautumana oli silloin muutettu. Giuseppe Perego oli piirtänyt tökerösti väliin tapahtuneeksi helikopterionnettomuuden, jota ei näytetty. Alunperin kurpitsapellosta löytyi pommi, joka räjähti, kun Härät menivät sitä sorkkimaan. Tässä julkaistaan alkuperäinen versio, mutta ei tietenkään siinäkään ruumiinosia lennä.

Tarinassa poikamiesveljekset olivat testamentanneet tilansa Helunalle, mutta näyttää siltä että tilaa isännöivät enot edelleen – kummituksina.

Piirtäjänä Carpi on taskaripiirtäjistä varmaankin se Scarpan jälkeen legendaarisin. Mikit eivät häneltä vain luonnistuneet yhtä hyvin kuin Akut. Mutta makuasiahan tuo on. Ei tämäkään millään lailla huono ole, vaikka parempiakin olisi löytynyt. Tietysti vanhempia lukijoita kiinnostaa tässä tuo muutettu kohtaus. Tosi pelottava tämä oli kun olin seitsemän vanha.

Taiteen kentällä

Aku Ankan näköispainoksissa on viime vuosina ollut useitakin sarjoja, joissa irvaillaan modernille taiteelle. Tässä yksi lisää, mutta tätä ei olekaan tehty 1960-luvulla vaan Enrico Faccini on ollut asialla vuonna 2002. Sarja ei ole lempeää irvailua, vaan pöyhkeä kriitikko murskaa taiteen. Kirjaimellisesti. Siinä hän käyttää nokkansa lisäksi liekinheitintä ja katujyrää. Tätäkään ei ole muiden maiden Taskareiden sivuilla nähty.

Faccini venyttelee hahmoja aika paljon, varsinkin ilmeitä. Ei sentään aivan sietämättömän José Bernadón tapaan, mutta sen verran että käy silmään. Lisäksi naamojen vääntely on itsetarkoituksellista, kun Aku ja Touho ilveilevät Roopelle tämän selän takana.

Yhteenveto

Taskarin Juhlakirja on aivan yllättävänkin hyvä kooste. Jokaiselle jotakin -linja ei miellytä tietenkään kaikkia, vauhdikkaimmistä uusista sarjoista pitävät eivät jaksa lukea pitkäveteisiä vanhimpia sarjoja, kun taas vanhimmille nykysarjojen mielipuolinen hosuminen on joskus liikaa. Tosin tässä ei ole otettu mukaan eri-ikäisiä eniten ärsyttäviä seikkoja. Ei ole fantasiaseikkailuja eikä kirjallisuussovituksia. Voi tietysti johtua siitäkin, että monet edellämainituista ovat venyneet joskus älyttömän pitkiksi.

Pahin puute on Guido Martinan tarinoiden puuttuminen. Toisen Pezzinin tai Dalmasson tilalle olisi varmasti löytynyt Italian tärkeimmän Disney-kirjoittajan sarja. Ja nostalgian vuoksi vaikka joku suomalainen piirtäjä olisi voinut kehittää näiden sarjojen ympärille esinäytöksen. Mutta ehkä se ei ole niin yksinkertaista. Tai vaikka julkaista joka toinen aukeama mustavalkoisena kuten silloin ennen.

1980-luvulta ei sarjoja ole mukana ollenkaan, mutta se ei taida olla paha puute. Taso laski jo edellisen vuosikymmenen puolella kovasti. Itsekin lopetin Taskareiden ostamisen 80-luvun loppupuolella, kun ei niistä enää saanut mitään irti. Silloinhan Tanskan Egmont aloitti myös omien Taskarisarjakuvien tuotannon.

Esipuheelle on tietysti annettu rajaksi tuo neljän sivun mitta, ja nyt siihen Timo Ronkainen on yrittänyt mahduttaa liian paljon kaikkea. Mutta minkäs teet, paljon jäi kertomattakin. Koko Disneyn italialaisen sarjakuvan historiasta saisi vaikka kirjoitettua kokonaisen kirjan ja useammankin. Näissä rajoissa esipuhe on esimerkillinen.

Italosarjojen kovimmilla faneilla tämä jo on, harkiten niitä hankkiville suositellaan ehdottomasti, hintansa väärtti aivan takuulla. Katso näytteitä täältä.

Ulkoasu on komea, painatus on kohdallaan, vaikka vanhimmat sarjat näyttävätkin vähän kalseilta uusiin verrattuna. Käännökset ovat onnistuneita, vaikka tietysti vanhat lukijat eivät totu koskaan uusiin käännöksiin.

Keskustele Kvaakin Aku Ankka-osastolla tästä kirjasta ja Taskareista yleensä.

Tekstissä esitettyjen kuvien, tuotemerkkien ja hahmojen tekijänoikeudet kuuluvat haltijoilleen. Itse tekstin tekijänoikeudet ja -vastuut kuuluvat kirjoittajalle. Tekstiä lainatessa pyydämme ilmoittamaan vähintään kirjoittajan ja palvelun nimen, online-lainauksissa myös linkin palveluun tai suoraan tähän tekstiin.

Bookmark and Share

Mainos:

Yhteistyössä:




© Copyright Kvaak.fi - sarjakuvaportaali