Artikkelit | Teksti: Jarkko Sikiö | Julkaistu: 26.09.2009 klo 16:00:00 | Luettu: 3796 kertaa

Sensuurin murskaava ote

Sarjakuvien siistiminen oli keino, jonka avulla kustantajat uskoivat välttyvänsä julkisen vallan sensuurilta 1950-luvun Yhdysvalloissa. Tavoitteena oli taittaa sarjakuviin kohdistuneen kritiikin terävin kärki, mutta itsesensuuri sai koko alasta murskaavan otteen. Comics Code -säännöt kahlitsivat sarjakuvan kehitystä vuosikymmenien ajan.

Tässä artikkelissa syvennytään Comics Coden taustoihin, sitä ylläpitäneisiin voimiin ja kehitykseen, joka lopulta murensi sen.

Ennakkotarkastuksen ohjenuora


Yhdysvalloissa vuonna 1954 voimaan astunut Comics Code -säännöstö on sarjakuvasensuurin tunnetuin ilmentymä. Sen noudattamista valvoi Comics Code Authority -lautakunta (CCA), joka sai rahoituksensa kustantamoilta. Kyse oli siten kustantajien omatoimisesta itsesensuurista.

Kustantajat olivat muodostaneet etujärjestön nimeltään Comics Magazine Association of America (CMAA), jonka alaisena CCA toimi. Comics Code oli ohjenuora, jonka perusteella CCA suoritti ennakkotarkastuksen sarjakuville.

Ennakkotarkastuksen piirissä eivät olleet sanomalehtien sarjakuvat tai sarjakuviin erikoistuneiden liikkeiden välittämät julkaisut. Comics Code rajoitti lehtihyllyjakelun kautta levitettyjen sarjakuvien sisältöä.

Paheksuttua sarjakuvaa


Kustannusalaa siivitti 1940-luvulla toinen maailmansota. Sarjakuviin suhtauduttiin valtiovallan toimesta suotuisasti niiden propagandakäytön vuoksi. Supersankarisarjat nostattivat moraalia ja painostivat tukemaan sotaponnisteluja. Sodan päättyessä valtiovalta menetti kiinnostuksensa sarjakuvaa kohtaan, jolloin ala oli jälleen julkisen arvostelun vapaasti riepoteltavana.

Sarjakuvan kohtaamat syytökset moraalisesta rappiosta tai haitallisesta vaikutuksesta lapsiin eivät juuri poikenneet muun viihdeteollisuuden kohtaamasta kritiikistä. Käännekohta oli kuitenkin psykologi Fredric Werthamin voimakas hyökkäys sarjakuvia kohtaan kirjallaan Seduction of the Innocent (1954).

Lastenkulttuuriksi mielletyillä sarjakuvilla oli toisen maailmansodan jälkeen laaja aikuislukijoiden pohja. Pinnalla olivat erityisesti EC Comics -kustantamon julkaisemat rikos- ja kauhusarjakuvat. Wertham esitti syytöksensä käyttäen tukenaan näitä lehtiä, kun häntä kuultiin todistajana Yhdysvaltojen senaatin alakomitean istunnossa (21.–22.4. ja 4.7.1954).

Kuultavana oli myös EC:n kustantaja William Gaines. Senaatti ei syyttänyt Gainesia, mutta kommunistivainojen leimaaman yhteiskunnan henkinen ilmapiiri oli vainoharhainen. Sarjakuvateollisuus ylireagoi perustamalla itsesensuurijärjestelmän, jota hallinnoimaan se asetti CCA-lautakunnan. Näin toimiessaan sarjakuvateollisuus oli valinnut saman tien kuin elokuvateollisuus vuosikymmeniä aiemmin.

Kahden teollisuuden itsesensuuri


Suomessakin antipiratismin vastaisista kampanjoistaan tunnettu Motion Picture Association of America (MPAA) on vuodesta 1968 alkaen vastannut elokuvien ikäsuositusjärjestelmästä. Sitä edeltänyt Production Code juontaa juurensa aina 1920-luvulle saakka. Production Code oli ohjeistus siitä, mitä aiheita elokuvien ei sopinut käsitellä.

Comics Code ja Production Code muistuttivat toisiaan. Niitä yhdisti myös tapa, jolla ne syntyivät; teollisuudenaloja syytettiin julkisesti moraalittomuudesta. Kustantamot valitsivat elokuvastudioiden esikuvan tavoin omaehtoisen itsesensuurin ennemmin kuin ottivat riskin alistua viranomaisten valvomaan sensuuriin.

Production Code murtui 1960-luvun aikana ja se korvattiin ikäsuosituksilla 1968. Tämä oli mahdollista, koska elokuvastudiot olivat vahvempia kuin MPAA. Ellei elokuva studion painostuksesta huolimatta saanut hyväksyntää, studio julkaisi elokuvansa sitä ilman. Rangaistusta ei seurannut, koska kyseessä ei ollut viranomaisten ylläpitämä järjestelmä.

Sarjakuvakustantamot olivat elokuvastudioita merkittävästi heikommassa asemassa suhteessa ennakkotarkastuslautakuntaan. Tämä johtui siitä, etteivät jakelukanavat olleet kustantamojen hallinnassa. Kun hyllyille otettiin vain ennakkotarkastuksen hyväksymiä lehtiä, sai Comics Code alasta pitävän otteen.

Sensuurin murskaava ote


CCA-lautakunta tarkasti Comics Coden avulla sille toimitetut julkaisut. Ennakkotarkastuksen läpäisystä kertoi kannen oikeaan yläkulmaan painettu, valkoista leimaa esittävä kuva.

Comics Code oli sensuurisäännöstö, joka määritti sisältöön kohdistuneet rajoitukset. Se pohjautui CMAA:n edeltäjän, Association of Comics Magazine Publishers -järjestön (ACMP), vuonna 1948 laatimaan Publisher Code -ohjeistukseen, mutta oli sitä merkittävästi tiukempi sisältäen tarkennuksia ja lisäyksiä. ACMP ei kehittänyt ohjeitaan tyhjästä, vaan käytti esikuvanaan elokuvateollisuuden Production Code -säännöstöä.

Käytännössä Comics Code määritteli moraalistandardit rajoittamalla väkivallan, kauhun ja seksin esittämistä. Tämän lisäksi Comics Code rajoitti sarjakuvailmaisua niin kielenkäytön kuin yhteiskuntakritiikin osalta. Tältä osin se heijastaa kommunistivainojen aikana vallinnutta henkeä.

Monet Comics Coden säännöistä olivat laveasti muotoiltuja ja siksi tulkinnanvaraisia. Toisaalta Comics Code kielsi jopa yksittäisiä sanoja. William Gaines katsoi sääntöjen kohdistuvan erityisesti hänen julkaisemiensa rikos- ja kauhusarjakuvien sisältöön, ja siten Gaines oli välittömästi törmäyskurssilla CCA:n kanssa.

Markkinoiden uudelleenjako


Sarjakuvien jakelukanavat – jotka koostuivat välittäjistä ja jälleenmyyjistä – kieltäytyivät ottamasta vastaan sarjakuvia, jotka eivät saaneet CCA:n hyväksyntää. EC:n julkaisutoiminnasta tuli käytännössä mahdotonta. Gaines lakkautti kaikki julkaisunsa maineikasta Mad-lehteä lukuun ottamatta vuonna 1955.

Sarjakuvakustantamot liittyivät joukolla CMAA:n jäseniksi saadakseen lehdilleen Comics Code -hyväksynnän tai päätyivät lopettamaan kustannustoimintansa. Poikkeuksia olivat Classics Illustrated -lehdestä tunnettu Gilberton Company (1942–1967) ja nimellä Dell Comics vuosina 1929–1973 sarjakuvia julkaissut Dell Publishing (perustettu 1921, nykyisin osa Random House -kustantamoa). Ensimmäinen onnistui välttämään tarkastuksen vetoamalla julkaisevansa sarjakuvasovituksia tunnetuista klassikoista. Dell puolestaan oli taloudellisesti riittävän vahva jatkaakseen toimintaansa CMAA:n ulkopuolella.

Atomiajasta huolimatta supersankarisarjakuvan suosio oli laskenut merkittävästi vuoteen 1954 mennessä. Comics Coden tyhjennettyä lehtihyllyt rikoksesta ja kauhusta, supersankareiden myynti kääntyi nousuun. Markkinat keskittyivät DC Comics -kustantamon (perustettu 1934 nimellä National Allied Publications) käsiin. Alan muut tärkeät toimijat, kuten Dell Publishing, Archie Comics (perustettu 1939) ja Harvey Comics (1941–2001), keskittyivät lastensarjoihin, huumoriin ja animaatioihin. Supersankareistaan tunnettu DC kuului siten harvojen sensuurista hyötyneiden kustantamojen joukkoon.

Comics Code oli merkittävä tekijä myös nimellä Atlas Comics vuoteen 1961 saakka toimineen Marvel Comics -kustantamon nousussa. Atlas pyrki käyttämään hyväkseen EC:n jättämää tyhjiötä. Esikuviaan hillitymmät rikos- ja kauhulehdet eivät tavoittaneet edeltäjiensä suosiota. Sen sijaan supersankarien nousun myötä tie menestykseen avautui 1960-luvulla. Näin myös Marvel epäsuorasti hyötyi Comics Codesta.

Kulttuuri sensuurin varjossa


Yhteiskunnan kohdatessa seksuaalivallankumouksen, poliittisen radikalismin ja ympäristötietoisuuden nousun pysyi sarjakuva Comics Coden vuoksi konservatiivisena koko 1960- ja 1970-lukujen. Ala oli menettänyt aikuislukijat, ja kokonaismyynti laski. Erityisesti romanssisarjojen suosio oli kuihtunut ja ne katosivat 1970-luvun aikana.

Marvel kehitti kuvallista ilmaisua 1960-luvulla lahjakkaiden tekijöidensä voimin, mutta muutoin valtavirtasarjakuva jäi sisältönsä osalta lastenkenkiin. Sarjakuvat olivat massaviihdettä, jota tuotettiin kustannustehokkaasti. Näissä olosuhteissa tekijät turhautuivat. Käsikirjoittajien ja kuvittajien heikko asema yhdessä yhteiskunnan ja sarjakuvateollisuuden kehityksen välisen ristiriidan kanssa oli keskeinen tekijä underground-sarjakuvan nousulle.

Ostava yleisö ei tuntenut sarjakuvakulttuurin marginaalissa elänyttä underground-haaraa, mutta sarjakuvailmaisua ravistelleet tekijät toimivat esikuvina heitä seuranneille. Underground-taiteilijoita puolestaan olivat innoittaneet EC:n lakkautetut sarjat sekä Mad-lehti.

Tärkeimmät underground-julkaisijat aloittivat kaikki toimintansa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Näitä olivat Print Mint (perustettu 1968, ei enää julkaisutoimintaa), Rip Off Press (perustettu 1969), Kitchen Sink Press (1969–1999) ja Last Gasp (perustettu 1970).

Valtavirtasarjakuva keskittyi yhä enemmän DC:n ja Marvelin haltuun, eikä underground edustanut niille uhkaa. Muut markkinoilla toimineet kustantajat, kuten Charlton Comics (1946–1986) ja Fawcett Publications (1919–1977), luopuivat supersankareista. Hallitsevan asemansa ansiosta DC ja Marvel menestyivät Comics Coden ehdoilla, eikä niillä ollut taloudellista motiivia vastustaa järjestelmää tai sen sääntöjä.

Kustantamot olisivat tahtoessaan pystyneet kiertämään ennakkotarkastuksen, koska se kohdistui vain tiettyyn lehtiformaattiin, eivätkä albumi- tai aikakausilehtikoossa julkaistut sarjakuvat olleet sen piirissä. Tätä porsaanreikää hyödynsi Warren Publishing (1957–1983, Warren Communications vuosina 1972–1983) palauttaessaan kauhun lehtihyllyille vuonna 1964. Se julkaisi 1960-luvun loppuun mennessä kaikkiaan kolmea kauhusarjaa samassa aikakausilehtiformaatissa, jossa EC julkaisi Mad-lehteä.

Haluttomuus vallitsevan tilanteen muuttamiseksi lienee tärkein tekijä, miksi kustannusala ei vastustanut sensuuria. EC Comicsin jälkeen ei edes mainittavia riitoja ollut Comics Coden vuoksi syntynyt. Ilman hyväksyntää julkaistut lehdet olivat yksittäistapauksia, jotka kuitattiin kustantajien taholta virheinä. Näillä tapauksilla ei ollut seuraamuksia, koska CCA ei pystynyt jakamaan sanktioita sen enempää kuin elokuvateollisuuden MPAA. Jakeluportaan tuella CCA:n asema säilyi vielä silloinkin, kun elokuvateollisuus ravisti Production Coden niskoiltaan korvaten sen ikärajoituksilla 1968.

Konfliktin kautta uudistukseen


Sarjakuvan ja yhteiskunnan välinen railo oli leventynyt, mutta ala oli pysähtyneisyyden tilassa. Markkinoiden vakaudesta ja tekijöiden heikosta asemasta johtuen paineet Comics Codea kohtaan eivät löytäneet purkautumistietä. Sääntöjen uudistaminen vaati näkyvän konfliktin.

Vuonna 1971 Yhdysvaltojen terveysvirasto toivoi Marvelin kirjoittavan tarinan, joka kertoisi huumeongelmasta. Huumeet kuuluivat kuitenkin Comics Coden kieltämiin aiheisiin, eikä CCA siten myöntänyt hyväksyntää tarinalle. Marvel julkaisi tarinan ilman hyväksyntää The Amazing Spider-Man -lehden numeroissa 96–98 (suom. Marvel 8–9/1989 ja Ihmesarja 1, 2002).

Tapauksen myötä Comics Codea muutettiin vuoden 1971 kuluessa. Tärkeimmät uudistuksista liittyivät yhteiskunnallisten ja sosiaalisten ongelmien käsittelyä koskevien rajoitusten poistamiseen.

Sarjakuvantekijöillä oli jälleen vapaus käsitellä huumeiden käytön lisäksi muun muassa mustien asemaa ja poliittista korruptiota. Ala oli kuitenkin ehtinyt menettää sen lukijakunnan, jonka ansiosta aiheiden käsittely olisi ollut myös taloudellisesti kannattavaa. Pioneerijulkaisut keräsivät kiitosta, mutta eivät ostajia.

Lukijakunnan rakenne ja ikäjakauma lienee keskeisin syy, miksi kustantajat eivät vuoden 1971 kokemusten rohkaisemina päätyneet koettelemaan Comics Coden rajoja: alalla vallitsi yleinen kunnianhimottomuus. Uudistusten näkyvin anti oli kauhuperinteen klassisten aiheiden, vampyyrien ja ihmissusien, vapauttaminen kieltojen piiristä. Alaa hallinneet kustantajat, DC ja Marvel, pystyivät nyt kilpailemaan Warren Publishing -julkaisujen kanssa ja estämään uusien kustantamojen, kuten Skywald Publications (1970–1975), toiminnan markkinoilla.

Kohti sensuurin loppua


Vuoden 1971 uudistusten todellinen merkitys konkretisoitui vasta 1980-luvulla lehtihyllyjakelun korvautuessa suoramyynnillä. Sarjakuvien tilan vähentyessä lehtihyllyillä yhä suurempi osa kulki sarjakuviin erikoistuneiden liikkeiden kautta. Alan tunnetuimmaksi toimijaksi nousi Diamond (perustettu 1972).

Suoramyynnin merkitys kasvoi voimakkaasti 1980-luvun loppua kohden. Sen kautta jaetut lehdet eivät vaatineet CCA:n hyväksyntää. Suuntaus johti sarjakuvailmaisun aikuistumiseen, kun entistä useammat pystyivät menestymään omaehtoisilla töillään. Alternative muodosti tekijöille todellisen vaihtoehdon valtavirralle.

Menetettyään johtavan asemansa pysyvästi kilpailijalleen Marvelille, kohdisti myös DC resurssejaan suoramyyntiin. Sen Vertigo-linjan muodostaneet sarjat profiloituivat tiennäyttäjiksi alan tulevalle kehitykselle. Kauhusarjakuva teki paluutaan valtavirtaan.

Toisin kuin muille CMAA:n jäsenille, oli Comics Coden sääntöjen lieventäminen tärkeää uudistuvalle DC:lle. Kustantamo painosti voimakkaasti muita jäseniä, ja CMAA taipui sen kannalle. Comics Coden uudistus vuonna 1989 – joka ensimmäistä kertaa salli seksuaalivähemmistöjen käsittelyn – oli silti riittämätön. Säännöt sisälsivät edelleen merkittäviä rajoituksia, mutta itsesensuuri oli jo murentumassa ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta.

Comics Coden ote kirposi uusien kustantamojen räjähdysmäisen nousun myötä 1990-luvun alussa. Suoramyynti oli luonut markkinoilla tilaa uusille toimijoille, jotka eivät tarvinneet CCA:n hyväksyntää julkaisuilleen. Siitä syystä ne eivät myöskään liittyneet CMAA:n jäseniksi, ja säännöt muuttuivat merkityksettömiksi.

CCA-lautakuntaa ei ole vieläkään lakkautettu, vaikka edes CMAA ei ole entisensä. Marvel erosi CMAA:sta vuonna 2001 ja otti käyttöön markkinointitarkoituksiin kehittämänsä ikäluokitusjärjestelmän. Jäljelle jääneet jäsenet käyttävät ennakkotarkastusta tarpeidensa mukaan avukseen, mutta arvioinnilla ei ole enää vaikutusta julkaisupäätökseen.

Comics Coden perintö


Comics Coden perintö elää asenteissa lasten- ja nuortenkulttuurina pidettyä sarjakuvaa kohtaan. Muihin viihdemuotoihin nähden sarjakuva taantui 1950-luvulla. Aikuislukijat menetettyään alan oli myöhemmin odotettava uuden sarjakuvaa arvostavan sukupolven hidasta varttumista.

Sääntöjen rajoittaessa sisältöä rikos- ja kauhusarjat olivat enää kalpeita jäljitelmiä esikuvistaan, ja lehtihyllyjen tarjonta kaventui 1960-luvulla. Comics Coden kaltoin kohtelemat romanssisarjat näivettyivät ja genren viimeisetkin edustajat katosivat 1970-luvulla. Sarjakuvat olivat korostetusti poikien lukemistoa.

Kustannustoimittajien ja sensuurin puristuksessa vuokratyöläisiksi jääneet tekijät turhautuivat. Sarjakuvailmaisun kahleita vastustanut underground innoitti kuitenkin jo tulevaa polvea.

Suoramyynnin ansiosta tekijät pääsivät nauttimaan lisääntyneestä vapaudesta 1980-luvulla, ja alternative-sarjakuvan pioneerit käynnistivät positiivisen kehän. Vapaat kädet saatuaan tekijät tuottivat arvostettua sarjakuvaa, mikä puolestaan vahvisti heidän asemaansa suhteessa kustantamoihin. Ala uudistui henkisesti.

Suoramyynnin vaikutusta oli myös taisto markkinaosuuksista 1990-luvulla, mikä vahingoitti kokonaismarkkinoita. Sarjakuva kuitenkin vapautui lyhyessä ajassa sen suurimmista rajoituksista.

Ala on kokonaisuudessaan elpynyt sensuurin kourista, mutta ei täysin palautunut omalle tasolleen. Merkittävässä asemassa ovat yhä nykyisin ne samat kustantajat, jotka vahingoittivat alan kehitystä hyväksymällä itsesensuurin ja käyttämällä sitä hyväkseen. Tämä antaa amerikkalaissarjakuvalle edelleen oman leimansa. Kustantajat ovat tuskin huomioineet naislukijoita, ja ansio siitäkin vähästä kuuluu mangan nousulle.

Ulkoiset tekijät yhdessä alaa tervehdyttäneen kehityksen kanssa ovat monipuolistaneet sarjakuvatarjontaa. Sarjakuvan parissa varttunut lukijakunta kuluttaa nyt aikuisille suunnattua materiaalia. Ironisesti laatusarjakuva on usein edustanut samoja aihepiirejä, joita puoli vuosisataa sitten eniten kauhisteltiin. Rikos ja kauhu kuuluvat jälleen valtavirtaan.



Keskustele Comics Code -säännöstöstä ja sen vaikutuksista Kvaakissa.

Lue DC Comics -kustantamon sisäisistä ristiriidoista tekijöiden ja toimituksen välillä 1950-luvulta 1980-luvulle Kvaak-artikkelissa.

Lue sarjakuvamarkkinoiden kehityksestä 1980-luvulta nykypäivään Kvaak-artikkelissa.

Lue 1950- ja 1960-luvuilla suomennetuista romanssisarjakuvista Kvaak-kolumnissa, sekä underground-sarjakuvan rantautumisesta Suomeen 1970-luvulla Kvaak-artikkelisarjassa.


Tutustu Yhdysvaltojen senaatin (United States Senate Subcommittee on Juvenile Delinquency, April 21–22, June 4, 1954) pöytäkirjoihin (englanniksi).

Tutustu alkuperäiseen, 26.10.1954 päivättyyn Comics Code -ohjeistukseen (englanniksi).


Comics Coden vuoksi päättyneet EC Comics -kustantamon julkaisut:
  • Crime SuspenStories (1950–1955, osa lehden tarinoista on sovitettu Tales from the Crypt -televisiosarjan jaksoiksi)
  • The Haunt of Fear (1950–1954, osa lehden tarinoista on sovitettu Tales from the Crypt -elokuvien ja -televisiosarjan jaksoiksi)
  • Shock SuspenStories (1952–1955, osa lehden tarinoista on sovitettu Tales from the Crypt -televisiosarjan jaksoiksi)
  • Tales from the Crypt (1950–1955, tunnetaan myös elokuvasovituksena ja tv-sarjana)
  • The Vault of Horror (1950–1955)
  • Weird Fantasy (1950–1953, numerossa 18 esitetty tarina Judgement Day julkaistiin uudelleen Incredible Science Fiction -lehden numerossa 33, mikä jäi Gainesin viimeiseksi sarjakuvajulkaisuksi 1955)
  • Weird Science (1950–1953)
  • Weird Science-Fantasy (1954–1955, nimettiin uudelleen (Incredible Science Fiction vuosina 1955–1955) koska sana "Weird" oli Comics Coden vastainen).

Warren Publishing -kustantamon kauhusarjat (oikeudet vuodesta 1983 lähtien Harris Publications -kustantamon hallussa, kunnes Creepy ja Eerie siirtyivät New Comic Companyn haltuun 2007):

Huomattavimmat kustantamot, jotka eivät olleet CMAA:n jäseniä eivätkä siten Comics Coden piirissä:

ACMP:n alkuperäisjäsenet (johtajana lakimies Henry Schulz):

CMAA:n (7.9.1954) johtoryhmä (johtajana tuomari Charles F. Murphy):
  • Elliott Caplin, Toby Press
  • Allen Hardy, Allen Hardy Associates
  • Harold A. Moore, Famous Funnies
  • Stanley Estrow, Stanhill Publications
  • Jack Liebowitz, National Comics (myöhemmin DC Comics)
  • Monroe Froehlich, Magazine Management Company (omistuspohjan osalta kytkeytynyt Atlas Comics -kustantamoon, josta myöhemmin tuli Marvel Comics).

Tekstissä esitettyjen kuvien, tuotemerkkien ja hahmojen tekijänoikeudet kuuluvat haltijoilleen. Itse tekstin tekijänoikeudet ja -vastuut kuuluvat kirjoittajalle. Tekstiä lainatessa pyydämme ilmoittamaan vähintään kirjoittajan ja palvelun nimen, online-lainauksissa myös linkin palveluun tai suoraan tähän tekstiin.

Bookmark and Share

Mainos:

Yhteistyössä:




© Copyright Kvaak.fi - sarjakuvaportaali