Miksi toiset julkaisevat nopeasti ja paljon ja toiset vähän ja harvoin? Aina ei ole suinkaan kyse ahkeruudesta. Luovan toiminnan harrastajat kohtaavat kaikki jossain vaiheessa lukkoja tekemisissään. Ei huvita, itsekritiikki nousee liian kovaksi, työt jäävät kesken. Joitakin tällaiset esteet kiusaavat vähemmän kuin toisia – monille esimerkiksi oma sarjakuvablogi on vapaa leikkikenttä, jonne voi työntää puolihuolimattomastikin tehtyjä nopeita luonnosmaisia kuvia näytille. Toiset hiovat ja hiovat. Omasta tyylistään kertoo pitkän linjan harrastajapiirtäjä Rhia, Kvaakin nimimerkki “ökpö”.
Teknisesti erittäin taitavan Rhian itsekritiikki nousee joskus korkealle, ja töiden työstäminen julkaisukuntoon saattaa kestää, vaikka muut eivät tekijän itsensä näkemiä virheitä huomaisikaan. Myös naisen tyylilaji on erittäin mielenkiintoinen – tyylikäs eroottinen homoromantiikka. Mutta miksi yleisö pääsee lukemaan valmiita töitä vain harvoin?
 |
– Jossakin vaiheessa menetin lapsena osaamani kyvyn saada tarinoita valmiiksi. Olen piirtänyt erilaisia kuvatarinoita niin kauan kuin muistan, kauemmin kuin olen osannut lukea tai kirjoittaa. Lapsena piirsin mm. sänkyni pohjan täyteen sarjakuvia. Siirryin surrealistisista tikku-ukkotarinoista hevos-, muurahais- ja perhostarinoiden kautta prinsessatarinoihin ja siitä teiniangstisiin fantasiatarinoihin, missä synkkä antisankari sekoili pitkäveteisesti läpi vuosituhansien. Suurin piirtein noiden kahden viimeisen vaiheen välissä tarinoiden lopettaminen vaikeutui. Jo teini-iässä työstin romaaneja, novelleja ja sarjiksia pääsemättä koskaan paljon alkua pidemmälle.
– Vasta yli parikymppisenä aloin saada ideoita, joista joku muukin olisi voinut kiinnostua. Sitten kävi kuitenkin niin, että itsekritiikkini kasvoi liian suureksi ja lopetin ensin piirtämisen ja sitten kirjoittamisen. Tauko venyi kahdeksan vuoden mittaiseksi.
– Aloitin piirtämisen uudelleen vasta loppuvuodesta 2004, löydettyäni yaoi-sarjakuvat ja tajuttuani, että on muitakin naisia, jotka tykkäävät homoeroottisesta romantiikasta. Miesten välinen rakkaus on ollut mukana tarinoissani teini-ikäisestä saakka, siis kauan ennen kuin yaoita oli länsimaissa keksitty. Minua kuitenkin riivasi pyrkimys tehdä jotakin taiteellista ja hienoa, eikä homoromanttinen hömppä sopinut siihen kuvioon – puhumattakaan että itsetuntoni olisi kestänyt sitä, miten kummallisena ihmisenä olisivat minua pitäneet. Nyt kolmekymppisenä olen kuitenkin antanut periksi primaalisille haluilleni ja yrittänyt lakata välittämästä muiden mielipiteistä, ja jostakin ihmeen syystä saan edes jotain aikaiseksi.
 |
|
Vanhempaa tuotantoa
|
– Olen lapsesta saakka pyrkinyt piirtämään realistisesti mutta kauniisti. Tyyliäni voisi ehkä kutsua sievisteleväksi realismiksi. Realismi on kuitenkin vaikea tyylilaji, ja monet aikaansaamiseen ja motivaatioon liittyvät ongelmani johtuvatkin pohjimmiltaan siitä, että minulla ei ole piirtäjän koulutusta eikä suurta motivaatiota harjoitella itsekseni, minkä seurauksena en omaa monia teknisiä taitoja, joita realismi vaatii.
– Pitkään en tietoisesti harjoitellut lainkaan. Ilmeisesti on laskettava jonkinlaiseksi lahjakkuudeksi, että kehityin silti joillakin osa-alueilla nopeasti. Teini-ikäisenä kopioin lempipiirtäjieni jälkeä, sellaisten kuin Milo Manara, Alan Davis tai Art Adams. En kuitenkaan usko, että nämä piirtäjät erottuvat enää kovin paljon tyylissäni.
– Edelleen olen laiska opiskelemaan piirtämisen teknistä puolta. En osaa esimerkiksi värittää juuri lainkaan. Olen kuitenkin yrittänyt alkaa tietoisesti päntätä anatomiaa ja perspektiiviä. Menin jopa mallipiirtämisen kurssille, mutta jouduin kesken kaiken sairaalaan umpisuolileikkaukseen. Universumilla taitaa olla jotain sarjakuvapiirtäjän uraani vastaan.
Teet sarjakuvia todella pitkäjänteisesti ja pitkällä aikavälillä. Muodissa ovat blogit, joihin voi lisätä vaikka joka päivä 15 minuutissa tehdyn luonnosmaisen stripin. Sopisiko sinulle tällainen?
– Elämäni on todella tylsää, en usko että kukaan jaksaisi seurata blogia siitä, olettaen että itse jaksaisin moista piirtää. Mutta pidin aikoinaan kirjoitettua blogia, joka oli itse asiassa yllättävän suosittu. Noin vuosi sitten keksin alkaa piirtää joka päivä kuvan satunnaisesta, oudosta sanasta, ja laittaa ne blogiini – ostin sitä varten luonnoslehtiönkin. Tavoitteena oli päästä sataan sanaan asti. Taisin hyydähtää seitsemännen jälkeen.
– Projektieni hidas edistyminen johtuu paitsi perfektionismista, myös… no, hitaudesta. Olen arvioinut, että jos alkaisin yhtäkkiä piirtää sarjakuvia työkseni, saisin tällä hetkellä mustavalkoisen sivun valmiiksi noin kolmessa päivässä. Aiemmin sivuun olisi mennyt noin viikko. Jonkinlaista kehitystä on siis onneksi tapahtunut. Kolme työpäivää on kuitenkin edelleen paljon ihmiselle, joka käy palkkatyössä 40 tuntia viikossa. Tilannetta vaikeuttaa se, että menetän hyvin helposti motivaationi.
Miten saat luovuutesi takaisin sen jälkeen, kun on tullut olo, ettei nyt vaan huvita?
 |
|
Viulistitarina alkaa kiintoisasti.
|
– Saan jumeja helposti. Ja jumit voivat kestää viikkoja ja kuukausia. Toivottavasti eivät sentään enää kahdeksaa vuotta. Olen laiska ja minun on vaikea aloittaa asioita, ellen ole niistä innostunut. Kuten varmaan kaikilla käy, aloittamisen jälkeen asiat alkavat sujua ja itsekritiikkini laantuu, koska kuvia syntyy koko ajan enkä ehdi arvostelemaan tuotoksiani kovin pitkällisesti. Jumiin jouduttuani minulla on sen sijaan aikaa katsella piirroksiani ja huomata kaikki virheet, ja hyvin pian olen sitä mieltä, ettei tällaisen surkean amatöörin pitäisi edes yrittää.
– Olen käynyt ylikehittyneen itsekritiikin kanssa taistelua teini-iästä saakka. Kärsin siitä edelleen, vaikken enää aivan siinä määrin kuin ennen. Vasta iän karttuessa olen oppinut voittamaan itsekritiikin siinä määrin, ettei se enää yleensä suoranaisesti estä piirtämistä, vaikka tekeekin siitä joskus vaikeaa.
– Jumista pääsen yli kahdella tavalla: joko innostumalla, tai – yhdeksässä tapauksessa kymmenestä – istumalla tuoliin ja pakottamalla itseni piirtämään. Aluksi se tuntuu hirveältä, mutta viimeistään toisena päivänä helpottaa. Kyse on siis ns. lentoemoilmiöstä. Hymy synnyttää iloisuutta; tekeminen synnyttää motivaatiota. Pitää vain yrittää tehdä sen sijaan että miettisi, mikä järki tässä kaikessa on. Sen pohtiminen on pahinta myrkkyä luovuudelle mitä tiedän.
– Olen huomannut vuosien varrella, miten tärkeää on lukea fiktiota ja katsella elokuvia ja valokuvia – myös silloin, kun tuntuu ettei ehdi tai jaksa. Parhaimmillaan, kun luen tai näen jotain hienoa, kaunista tai innostavaa, pystyn siirtämään kyseisen tunteen omaan tekemiseeni. Vähintään se rikastaa tunne-elämää ja mielikuvitusta, ja ilman näitä kahta on vaikea luoda mitään, tai puhaltaa eloa hahmoihin ja paikkoihin, jotka ovat vain viivoja paperilla.
– Tarinahan on sarjakuvan piirrostyötä aloittaessa yleensä pääpiirteissään valmis. Miten sen voi pitää kiinnostavana, kun piirtämistyö itse kestää kuukausia ja vuosia? Koko ajan pitäisi pystyä tutustumaan lisää omiin hahmoihinsa ja löytämään tarinoistaan uusia yksityiskohtia. Sen ei tarvitse välttämättä näkyä lopputuloksessa – aina se ei ole edes mahdollista – mutta ainakin minun on lähes mahdoton motivoida itseäni piirtämään jotakin, mikä on jo kauan pysynyt staattisena. Tätä välttääkseni saatan esimerkiksi kehittää kohtauksia hahmojeni aiemmasta tai myöhemmästä elämästä. Tuskin ne koskaan päätyvät mihinkään, mutta ne pitävät hahmot elävinä itselleni. Niitä kehitellessä saattaa syntyä tarinaan vaikka uusi repliikki, tai yksityiskohta hahmon ulkonäössä tai ympäristössä – kaikki tällainen auttaa jatkamaan piirtämistä.
Entä hyvät kaudet – milloin tuntuu siltä, että nyt homma rullaa? Oletko niitä ihmisiä, jotka saattavat piirtää päiväkausia syömättä ja nukkumatta inspiraation iskiessä?
– Homma rullaa kun olen piirtänyt jo muutaman päivän peräkkäin. Silloin aloittaminen on helppoa ja vaikken olisi suunnattoman innostunut lopputuloksesta, olen sentään iloinen että projekti edistyy. Yleensä näin käy viikonloppuna, sitten alkaa taas työviikko ja usein se tarkoittaa uutta jumia. Tykkään sinänsä työstäni ja tarvitsen palkkatyön tuomaa rutiinia, mutta onhan se taiteelliselle ihmiselle hankala aika- ja energiasyöppö.
– Tarinasta innostuminen on minulle kokonaisvaltainen kokemus, se muistuttaa rakastumista. Nuorempana hain inspiraatiota niin, etten juuri koskaan saanut mitään valmiiksi. En voinut kestää innostuksen jälkeistä todellisuutta. Menin aina yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, villistä ihastuksesta inhoon ja halveksuntaan, jopa itsevihaan ja masennukseen.
– Tuskin edes nyt piirtäisin mitään, ellen olisi kantapään kautta oppinut, että vaikka innostuneena puurtaminen on mielettömän hieno kokemus, projektien valmiiksi ja julkaistuksi saaminen on palkitsevampaa. Kyllä tavallaan ymmärsin tämän jo aiemmin, mutta kaipa minun piti vähän tylsistyä emotionaalisesti, ennen kuin rupesin kunnolla uskomaan siihen.
– Tarinoita tulee edelleen toisinaan mieleen, ja tarve innostua niistä on kova. Alan kuitenkin näemmä vähitellen oppia olemaan sortumatta siihen. Olen ajatellut, että saatuani nykyisen projektin piirustustyön valmiiksi voisin ehkä sen tussauksen ohella aloitella uutta tarinaa. Eli kehittelen itselleni tulevasta innostuksesta palkintoa aikaansaamiselle.
Arvostatko itse sarjakuvanlukijana enemmän huolellista ja viimeisteltyä vai luonnosmaista jälkeä?
– Poliittisesti korrektia olisi tietysti sanoa, että tyylilajin toimiminen riippuu viime kädessä tarinasta ja sen tunnelmasta. Myönnän kuitenkin olevani mieltynyt Eric Shanowerin ja Colleen Doranin kaltaisiin loputtoman pikkutarkkoihin nysvääjiin. Kovin kokeileva tai luonnosmainen sarjakuva uppoaa minuun harvoin. En sinänsä kaipaa aina realismia, mutta haluaisin, että jokainen sivu olisi tehty pieteetillä ja tussattu siististi. Lisäksi suuri tekstin määrä puuduttaa minut nopeasti, luen sarjakuvia niiden visuaalisuuden vuoksi.
– Tämä pinnallisuus näkyy muun muassa siinä, että monet sarjakuvan suuret klassikot ovat minulta lukematta. Kapea makuni hieman harmittaa minua, joku joskus haukkuikin minut siitä, että takerrun toissijaisuuksiin kun tärkeintä on kuitenkin hyvä tarina.
– Mangassa jaottelu piirrosjäljen ja tarinan välillä jossain määrin kärjistyy. Innostuttuani yaoista luin parin vuoden ajan lähes kaiken materiaalin mitä käsiini sain, myös ne kaikkein kauheimmat sutaisut. Seurauksena oli totaalinen mangaähky. Nykyään minun on vaikea sietää kolmiopäisiä, maneristisen laihoja shoujo- ja yaoi-ukkeleita, oli kyseessä millainen tarinankerronnan ihme tahansa. Toisaalta luen lempimangakoideni tuotoksia, vaikka heidänkin tarinansa tahtovat olla aika kaavamaisia.
Mitä sinulla on nyt työn alla?
 |
– Piirrän 35-sivuista tarinaa, josta on ensiluonnokset valmiina, ja lopullisista luonnoksista tekemättä alle kymmenen sivua. Sarjiksella ei ole nimeä, kutsun sitä vain ‘viulistitarinaksi’. Valmistumisaikataulu on mennyt uusiksi monta kertaa, enkä uskalla mennä vannomaan, milloin saan sarjiksen siihen pisteeseen, että sitä voisi tarjota mihinkään. Vasta loppuvuodesta 2007 alkoi ylipäätään tuntua siltä, että projekti valmistuu joskus.
– Itse asiassa ‘tarinasta’ puhuminen on hieman mahtipontista, sillä kyseisessä sarjakuvassa on hyvin alkeellinen juoni ja vain kolme kohtausta. Sain idean siihen luettuani pöhkön puoleista yaoi-sarjakuvaa, jonka eräs kohtaus jäi kummittelemaan mieleeni. Muunsin kohtauksen mieleni mukaiseksi, ja yhtäkkiä olikin kyse aivan eri tarinasta. Päähenkilöiden ammatti ja persoona syntyivät siitä, että kuuntelin noihin aikoihin viulumusiikkia.
– Kyse on muuten ensimmäisestä sarjakuvastani ikinä, missä toikkaroidaan modernissa ympäristössä. Kaikki muut projektini ovat olleet fantasiaa, historiaa, tai historiallista fantasiaa.
– Minne tarinaa voisi tarjota, siitä ei vielä ole kuin harmaa aavistus. Yksi epämiellyttäviä asioita opittavaksi on ollut se, ettei minun pidä lupautua mihinkään ennen kuin sarjis on loppumetreillä. Olen aiemmin luvannut juttujani mukaan erilaisiin antologioihin ja yllytyksen vuoksi tarjonnut niitä pienkustantajille ja sitten kun projektit ovat kaatuneet, on sarjiskin jäänyt kesken. Tällä hetkellä yritän välttää ajattelemasta julkaisua liian varhain.
Minkä verran olet muuten julkaissut töitäsi ja millä lailla?
– Minulta on julkaistu kaksi pitkää spekulatiivista novellia Tähtivaeltajassa ja yksi tarinakokoelma Usva-nimisessä verkkolehdessä. Joitakin pieniä sarjakuvia on julkaistu kauan, kauan sitten, ja olen kuvittanut novellin Tähtivaeltajaan. Netistä löytyy aika paljon piirustuksiani, sekä uusia että vanhoja, jos vain tietää mistä hakea.
Keskustele sarjakuvantekijän itsekritiikistä.
Päivitetty 22.8.2011